Hiihtovaellukselle Sarekiin? No miksikäs ei. Suunnilleen tällä ajatusten juoksulla ryhdyin suunnittelemaan kevättalven 2025 hiihtovaellusta. Edellisinä talvina olin pyörinyt Kilpisjärven molemmin puolin, ja kesän 2024 Sarekin vaelluksella oli voimistunut ajatus, että paikka pitäisi kokea myös sukset jalassa. Olinpa edellisnä kesänä Ritsemin tunturiasemalla lueskellut Ruotsin kansallispuistoista kertovaa opaskirjaa, jossa oli esitelty pari reittivaihtoehtoa talviretkille. Siitä se ajatus sitten lähti.

Reissun suunnittelu rakentui käytettävissä olevan ajan mukaan. Varasin maastossa ololle yhdeksän päivää. Siinä ehtisi hiihdellä hyvin, vaikka jonakin päivänä joutuisikin pysyttelemään paikoillaan. Valitsin lähtöpaikaksi Suorvan padon, josta suunta olisi puiston ”keskustaan”. Sieltä tilanteen mukaan erilaisten lenkkien kautta Sarekin massiivi kiertäen takaisin Suorvaan. 

Vaan kun lähdön hetki lähestyi, lisääntyi ramppikuume. Selviänkö, pystynkö? Sarek on kova kohde, kuten edelliset sulan maan vaellukseni olivat osoittaneet. Olin lueskellut erinäisiä blogikirjoituksia Sarekin talvista, joiden perusteella hiihtovaelluksella pitäisi varautua koviin talvimyrskyihin, kireisiin pakkasiin ja myös lumivyöryjen riskiin.

Toisaalta parhaimmillaan paikka olisi sykähdyttävän kaunis. Olosuhteiden sattuessa kohdilleen mikään ei voisi olla parempaa, kuin sivakointi toinen toistaan kauniimmissa maisemissa ja öisin revontulten loistetta ihmetellessä.

Edelliset kokemukseni olivat osoittaneet, että sää Sarekissa osaa olla konstikas. Turhia luuloja ei siinä mielessä ollut. Mutta kun muutama viikko ennen lähtöä lueskelin netistä, että Sarekissa oli tavallista vähemmän lunta, alkoi homma epäilyttää. Sääennusteet eivät luvanneet kaksista keliä. Muutama päivä ennen lähtöä aloin tosissani miettiä, pitäisikö sittenkin suunnata Käsivarteen, tai vaikkapa Kevolle. Ennuste lupasi melko lämmintä ja pilvistä – ei siis mitään ihannekeliä. Pakkasin kuitenkin ahkion varustelistani mukaisesti, pyrkimyksenä varautua kaikkeen.

27.3.2025 – Välkommen till Sarek

Auto liikahti kello 6.18 Espoosta. 1158 kilometriä myöhemmin kurvasin Vietaksen voimalaitoksen pihaan. Matka oli sujunut leppoisasti ajellen. Ostin matkalta myös kylmäsäilytettävää sapuskaa, kuten roiskeläppäpitsan ja lihapiirakoita. Talviolosuhteissa pakasteetkin periaatteessa säilyvät, mutta vähintään jääkaappilämpötila olisi koko ajan. Toki tällainen ylellisyysruoka painaa perinteistä kuivattua vaellussapuskaa enemmän, joten pääasiassa menu koostuisi vanhaan tyyliin pussipastasta ja kuivatuista ruuista.

Ruotsin puolelle päästyäni viihdetarjonnasta oli vastannut iloista ruotsalaispoppia soittava radiokanava Mix Megapol, jonka jingle jäi mukavaksi korvamadoksi. Tie oli ollut sula aina Saltoluoktan risteykselle saakka, eikä senkään jälkeen keli ollut varsinaisesti huono.

Ajopäivä on kuitenkin aina oma suorituksensa. Vaihdoin autossa vaatteet. Taivaalla oli pientä hentoa revontulinauhaa, mutta myös pilviä. Tuuli oli aikamoinen. Kuvittelin kuitenkin olevani reipas ja valmistauduin siirtymään pian konevoimasta lihasvoimaan.

Olin ajatellut jättäväni auton Suorvan padon portille ja hiihtäväni patoa pitkin vielä illalla Jiertasuoloj-saarelle. Siinä voisi viettää ensimmäisen yön. Kun kurvasin padon portille, kävi ilmi, ettei tämä suunnitelma ollut toteutettavissa. Padolle ei ollut asiaa sukset jalassa. Lunta ei ollut nimeksikään, joten ahkion kanssa ja etenkin pimeässä tämä oli tekemätön paikka.

Hetken siinä ihmettelin ja mietin, että mitähän nyt. Suorvan patoa lähellä olevassa talossa oli kodikkaasti valot, mutta minulla olisi edessä joko telttayö tai nukkuminen autossa. Ei perkele, autossa nukkuminen on kyllä vihoviimeistä. Ajoin parinsadan metrin päähän Suorvan viralliselle parkkipaikalle (ns. yläparkki), jossa oli muutamia autoja. Nousin autosta ulos järkyttävään tuuleen ja ryhdyin katsomaan, josko teltan saisi johonkin järkevästi.

Yhden auton luona oli elämää. Ranskalainen pariskunta viritteli kamppeitaan yötä varten. Aikoivat nukkua peugeotissaan. Olivat kuulemma olleet lumikengillä maastossa neljä päivää, ja aika hankalaa keliä oli ollut. Jäätä pitkin kuulemma pääsisi järven yli. Miekkonen kertoi myös jostakin elokuvaporukasta, joka oli ollut liikkeellä kelkoilla. Hieman myöhemmin padolla (tai sen tuntumassa) näkyikin yhden kelkan valot.

Jatkoin telttapaikan etsintää. Parkkipaikan kulmassa oli hieman suojaisampi paikka, johon päätin leiriytyä. Siirsin auton lähemmäs ja ryhdyin pystyttämään telttaa. Se oli kovassa tuulessa helpommin sanottu kuin tehty. Sarek toivotti tervetulleeksi omalla erikoisella tavallaan jo ennen kuin olin hiihtänyt metriäkään. Taivaalta satoi teräviä lumihiutaleita ja tuuli puhalsi ihan tosissaan. Lämpötila oli plussan puolella.

Iltaruokaa en ryhtynyt laittamaan, vaan huoltoasemalta Jällivaarasta ostettu sämpylä ja karkkipussi saivat riittää. Muutenkin kannoin telttaan vain välttämättömät tarvikkeet. Ensimmäinen yö saisi olla camping-henkinen, kun kerran teltta oli auton vieressä.

Normaalisti paikalla kuuluu puhelin, mutta ilmeisesti lumipyry vaikutti siten, että välillä yhteys katoili. Tekstiviestit menivät kuitenkin hyvin perille. Tuuli ryskytti telttaa, mutta sain siitä huolimatta hyvin unen päästä kiinni.

28.3.2025 – Punnerrus tunturiin

Aamu valkeni tyynenä. Taivas oli puolipilvinen, joten keli oli periaatteessa varsin lupaava. Plussaa edelleen. Nousin ylös yhdeksän maissa. Ranskalaiset tekivät lähtöä, ja vaihdoin heidän kanssaan vielä pari sanaa. Olivat kotoisin Etelä-Ranskasta Nizzan tuntumasta, joten heillä oli aikamoinen matka taitettavana.

Purin teltan ja siirryin auton viereen keittelemään aamupuuroa. Samalla välppäsin kamppeitani ja ahkion lopullinen pakkaus alkoi hahmottua. Olin hankkinut tätä reissua varten ison telttapussin, johon teltan sai pakattua osittain koottuna (routamatto sisällä ja telttakaaret kiinnitettynä) ahkion päälle. Pitäisi helpottaa ja nopeuttaa pystyttämistä. Kovin täysi ahkiosta tuli, mutta mitään turhaa mukana ei varsinaisesti ollut.

Parkkipaikalle kurvasi Ruotsin kilvissä oleva auto kyydissään vanhempi pariskunta, jotka ryhtyivät purkamaan peräkärrystä moottorikelkkaa. Lähdin jututtamaan heitä, josko olisin saanut vinkkiä reittiin järven yli. Olivat kuulemma Luulajasta ja menossa pilkkihommiin järvelle. Isäntä kertoi, että järvellä on selkeä reitti ja varoitusmerkit padon vuoksi, joten varoitusmerkkejä seuraamalla olisi turvallinen reitti yli.

Juteltiin hetki niitä näitä. Olin ilmeisesti auttavalla ruotsillani eksoottinen ilmestys, kun puheeksi tuli myös ruotsin asema Suomen toisena virallisena kielenä. Mutta käytiinpä samassa yhteydessä läpi myös Melodifestivalen ja Bara bada bastu.

Hinasin ahkion maantien penkalle ja napsautin sukset jalkaan. Tästä se lähtee! Ensin pitäisi hiihtää jokunen sata metriä, kunnes tieltä pääsisi laskemaan jäälle. Juuri ennen liikkeelle pääsyäni parkkipaikalle kurvasi pikkubussi, josta purkautui kuuden ranskalaisen porukka. Välittömästi yksi kiirehti juttelemaan. Hänellä oli sama kysymys kuin mitä olin itse pohtinut hetki sitten: miten päästä järvestä yli. Olivat kuulemma kahden viikon reissulle lähdössä.

Tämän lyhyen tarinatuokion jälkeen aloitin hiihdon. Tien varressa meni kelkan jälki, jota pitkin pääsi hyvin laskemaan jäälle muutamien siirrettävien kalastuskoppien ohi. Jäällä oli hyvä hiihtää. Kelkkaura oli kova, samoin hanki muutenkin. Sää oli kaunis, mutta pilvisyys lisääntyi.

Ohitin pian Luulajan pariskunnan, jotka olivat toisen pariskunnan kanssa virittäneet jäälle pilkkiteltat ja vermeet. Huikkasin vielä hejdå’t ja toivotin kalaonnea. Oli melkein tyyntä, joten homma oli vielä tässä vaiheessa helppoa kuin heinänteko.

Seurasin jäällä olevia merkkejä, kunnes pääsin itäisen padon länsipuolelle. Siitä otin suoran suunnan patoalueen länsireunaan, josta piti keplotella patovallin yli. Vaihtoehtoina oli mennä Jiertasuoloj-saarta pitkin kulkevalle tielle tai padon länsireunaan. Valitsin länsireunan, vaikka se tarkoitta punnerrusta ahkion kanssa patovallin yli. Nyt homma ei ollutkaan enää ihan helppoa. Nousua tuli ehkä parikymmentä metriä, mutta se oli melko jyrkkä.

Patovallin päällä puolestaan ei ollut juurikaan lunta. Siispä sukset irti ja jalkamieheksi. Ahkion kanssa piti kikkailla, jottei sitä naarmuttanut kiviin. Patovallin on ylhäältä tällä kohdin melko kookasta kivimursketta. Vallilta piti päästä myös alas. Se onnistui hyvin padon huoltotietä pitkin, mutta koska lunta oli vain vähän, kävelin ahkion kanssa pääosin tien penkkaa pitkin.

Alas päästyäni tie ei enää ollut paljas. Sen sijaan se oli jäinen. Mutta sain kuitenkin sukset jalkaan. Reitti Sarekiin lähtee padon länsipuolella olevalta poroerotuspaikalta. Porokämppien tienoilla tuli vastaan useampi hiihtäjä. He suuntasivat kaikki patoreitille kohti Suorvaa, eli läntisen padon alapuolelta huoltotielle.

Pian vastaan tuli poroerotuspaikan aitaus, jossa olin vuoden 2022 syysvaelluksella sekoillut oikeaa polkua etsiessäni. Tästä ”viisastuneena” sain älynväläyksen, minkä seurauksena en seurannut varsin vahvaa ja selvää aitaukseen menevää kelkkajälkeä, vaan lähdin seuraamaan yksittäistä hiihtojälkeä poroaidan pohjoispuolelle. Pian tajusin erheeni, sillä hiihtojälki meni aivan väärään suuntaan, eikä poroaidassa ollut tällä suunnalla minkäänlaista porttia. Hiihtojälki päättyi käytetylle leiripaikalle, jossa oli teltan paikka selvästi näkyvissä. Tein siis aivan tarpeettoman ja typerän ekstralenkin ahkio perässä. Voisi sitä aikaansa fiksumminkin käyttää.

Oikea reitti poroaidan läpi on hyvin selkeä ja suoraviivainen. Reitti erkanee huoltotieltä ensimmäisen ison portin kautta aitaukseen, jonka jälkeen reitti menee lähes täysin suoraan toiselle portille, jonka jälkeen olikin jo koko erotusaidan paremmalla puolella ja kelkkauralla (joka myötäili kesäajan polkua). Reitti oli myös merkitty paikka paikoin puihin kiinnitetyillä heijastimilla. Jos hieman silmiään ja päätään käyttää, reitti löytyy kyllä. (Karttaa sen sijaan ei kannata käyttää, koska aita on merkattu ainakin omissa kartoissani eri paikkaan.)

Lunta oli vähänlaisesti, mutta kelkkaura vaikutti hyvältä hiihdettävältä. Koska edessä oli nousua, laitoin suksiin kiinni nousukarvat. Lumi uralla oli kovettunutta ja aika liukasta, joten pito tulisi tarpeeseen.

Pian poroaidoista päästyäni vastaan tuli moottorikelkka. Ura puikkelehti pusikkoisessa koivikossa ja nousi hiljalleen ylöspäin. Taivas oli mennyt täysin pilveen. Erään puron kohdalla oli sulapaikka, josta täydensin vettä. Tällaiset kaltiot ovat harvinaista herkkua, joten valmiiksi sula vesi kannattaa talvioloissa aina hyödyntää.

Nousu otti tosissaan voimille. Välillä oli parempi ottaa sukset jalasta ja hinata jyrkimmissä kohdissa ahkiota jalkamiehenä. Niin paljon kuin kelkkaura helpottaakin, se menee paikoin melko jyrkästi kumpareiden yli.

Luntakin alkoi olla paksusti, mutta etenkin ylempänä oli myös runsaasti lähes paljaita pälviä. Suojasää oli näillä paikoin pehmittänyt hangen pinnan niin, että välillä sai hiihdellä lähes varvikon päällä. Näillä paikoin sai olla myös tarkkana, sillä varvikon seassa on aina myös kiviä.

Ura nousi edelleen ylemmäs. Hiljalleen myös maisema Suorvan suuntaan sekä etelämmäs Jierta- ja Gårtejávrrelle alkoi avautua. Maisemaa ei kuitenkaan päässyt suuremmin ihailemaan, sillä taivaalta oli alkanut pyryttää lunta. Pyry muuttui hiljalleen niin sakeaksi, että maisema oli joka suunnalla vain valkoista. Suojalumi alkoi myös tarrautua kiinni suksenpohjiin. Pitoa siis riitti, liiankin kanssa.

Kelkkaura nousi puuttoman alueen rajalle. Varsinainen kelkanjälki jatkui suoraan etelän suuntaan puuttuman rajalla, mutta minun oli tarkoitus nousta hiljalleen ylemmäs. Pienen välipalahetken (nutella-ruikkari) jälkeen läksin punnertamaan enemmän lounaan suuntaan, jolloin nousisin hiljakseen rinnettä ylöspäin Njavvettjåhkkå ohittaen kohti Liehtitjávrrea, josta varsinaisesti Sarekin kansallispuisto alkaa. En ole varma, onko parempi kulkea ylempänä vai alempana, ainakin sulan maan aikaan alempana Sluggájohkan tuntumassa on enemmän pusikkoa, vaikka ylempänä puuttomalla saattaa joutua jumppaamaan enemmän maaston ollessa epätasaisempaa.

Yllätyksekseni huomasin, että ylempänä oli harvakseltaan metallisia tolppia, selvästi reittimerkkinä. Menisiköhän karttaan merkattu polku tästä? Kun syksyllä 2022 olin kulkemassa Suorvasta tätä reittiä Sarekiin, olin jo aikaisemmin poikennut polulta ylemmäs, joten selvää käsitystä polun reitistä ei ollut.

Nousu metallitolppien reittiä oli raskas. Puuskutti. Väsytti. Vähän väliä piti ottaa lukua ja nojailla sauvoihin. Vielä kun maisema on white-out, eikä korkeuseroja saati maisemia hahmota, nousu tuntuu raskaammalta. Pitkät staattiset nousut ahkio perässä ovat myrkkyä.

Toisaalta tätä reittiä Sarekiin kulkiessa on syytä muistaa, että nousu Suorvan padolta ylängölle on kovempi kuin mitä tulee ajatelleeksi. Nousumetrejä ahkion kanssa kertyi noin 400, mikä on enemmän kuin usein Suomessa, vaikka huiputtaisikin jonkun tavallisen tunturin. Ja toisaalta seuraavien päivien aikana ei reitistä riippumatta tulisi samaa määrää nousumetrejä ahkio perässä, sillä noin 800-900 metriin päästyä on mahdollista hiihtää lähinnä laaksojen pohjia.

Ylempänä maasto kuitenkin tasoittui. Sääkin alkoi kirkastua iltaa kohden. Olin ottanut tavoitteeksi, että teltta olisi pystyssä kello kuuteen mennessä. Näin pimeys ei pääsisi painamaan päälle ja olisi peliaikaa etsiä hyvä leiripaikka.

Maasto oli kumpareista. Pyramidin mallinen 1279-metrinen Sluggá tarjosi hyvän maiseman etelän suunnalla. Näkyvyyttä oli siten joitakin kilometrejä, mutta Suorvajaure ja Suorvan pato jäivät vielä pilviharson taakse näkymättömiin. Sivuutin etäältä kuuden hiihtäjän ryhmän, jotka olivat suuntaamassa Suorvaan. Hiihtelin heidän jäljilleen ja päätin, että on aika leiriytyä.

Teltta oli pystyssä ja tavarat sisällä noin 17:40. Vaihdoin hikisen kerraston tilalle kuivaa ja otin hieman lepoa. Olipa mukava heittää pitkälleen makuupussin lämpöön. Koko teltan kattava routamatto vaikutti myös hyvältä hankinnalta. Telttaelämän mukavuus lisääntyi kertaheitolla, kun koko ala oli eristetty kylmää hohkaavasta lumesta.

Ryhdyin kokkailemaan illallista. Illan menu koostui havaijinpadasta. Lisäksi ohjelmassa oli lumen sulattelua. Illalla on kätevä sulatella lumesta vettä valmiiksi aamua varten termospulloihin. Lumen sulatteluun kuluu talvivaelluksella aina melkoisesti aikaa, joten bensakeitin saa töhöttää iltaisin ja aamuisin melkoisen tovin. Tokihan bensakeitin lämmittää myös telttaa mukavasti, vaikka käytänkin keitintä vain teltan absidissa enkä varsinaisesti teltan lämmittämiseen. Nautin illallisen lomassa myös minttukaakaon ja suklaata, jota oli mukana vähintäänkin runsaasti. Toisaalta talvella energiaakin tarvitaan runsaasti.

Ulkona lämpötila oli laskenut vähän pakkasen puolelle. Mittari näytti -4 astetta. Ilta oli varsin kaunis, pilvissä oli vaaleanpunaista sävyä auringon laskiessa Hállji-tunturin taa. Stora Sjöfalletin suunnalla puolestaan alhaalla laaksossa oli usvaa ja tunturit kohosivat komeasti usvaisesta ympäristöstään.

Illan pimennyttyä taivas alkoi pilvitellä jälleen enemmän. Uni tuli helposti. Minulla oli kuitenkin pari herätystä puhelimessa revontulien varalta. Puoli yhden aikaan taivaalla näkyi hentoa vihertävää kajoa. Pilvipeitteen reikien takana todella loimotti revontulia. Pilvet liikkuivat kuitenkin nopeasti ja parhaat valot jäivät pilvien taakse.

29.3.2025 – Tuulen viemää

Heräsin aamulla teltan ryskeeseen. Kohtuullisen kova tuuli ravisteli telttaa aika lailla, mutta onneksi telttani on varsin jämäkkä. Kävin ulkona kuitenkin tarkastamassa tilanteen ja lapioin hieman tuiskunnutta lunta pois teltalta.

Aamu oli pilvinen. Tuuli kävi lounaasta ja tuiskutti pintalunta. Näkyvyys ulkona oli kuitenkin varsin hyvä, vaikkakin se vaihteli nopeasti. Parhaimmillaan Jierta- ja Gårtejávrret näkyivät kunnolla ja jopa vanha taivas pilkotti paikoin. Näinä hetkinä maisemaa näkyi parhaimmillaan aina Stora Sjöfalletille saakka.

Ryhdyin teltassa aamutoimiin. Sulattelin lisää lunta ja keitin aamupuuron, johon lisäsin kuivattua omenaa ja noin 50 gramman mötikän voita. Ruokahommien jälkeen oli aika myös tankata keittimen bensapullo. Olin tälle reissulle ostanut viiden litran pönikän alkylaattibensiiniä, sillä primuksen power fuel on turhan tyyristä. Hyvin se palaa pienkonebensallakin, eikä tarvitse turhaan nuukailla. Bensaa menisi huolettomallakin käytöllä enintään noin 5 desilitraa päivässä, joten hyvin pitäisi riittää.

Reilun tunnin touhotin teltassa aamutouhuja, kunnes lähdin taas katsomaan tilannetta ulkona. Keli oli muuttunut huonommaksi: nyt näkyvyyttä oli joitakin satoja metrejä, vaikka toisaalta pilviverho ei ollut kovin paksu. Aurinko loimotti pilven läpi. Tuuli oli kuitenkin edelleen kova. Lämpöä oli kolme astetta.

Mutta eipä sitten muuta kuin menoksi. Jos jotain positiivista piti kelistä keksiä, niin plussakelin ansiosta ei ollut erityisen kylmä. Mutta olisihan teltan purku ja ahkion pakkaaminen ollut mukavampaa tyynellä. Yllättäväkin kivuttomasti sain kuitenkin teltan kasaan. Lähdin hiihtämään noin vartin yli kymmenen.

Olin illalla pystyttänyt teltan vastaan tulleen porukan jäljille. Nyt mistään jäljistä ei ollut enää jälkeäkään. Tuuli oli pyyhkinyt kaiken mennessään. Mutta suunta oli selvä: kohti Liehtitjávrrea, jonne matka kulki suoraviivaisesti Njávvetjåhkkåa kiertäen.

Pilvipeite ja näkyvyys muuttuivat jatkuvasti. Vielä ahkiota pakatessa näkyvyys oli huono, mutta pian liikkeelle päästyäni sää selkeni ja Sluggán terävä huippu tuli taas näkyviin. Jopa aurinko tuli välillä kurkistelemaan pilven raoista. Tuuli kävi navakasti kuitenkin jatkuvasti. Laskettelulasit olivat vastatuuleen painellessa tarpeen.

Vaikka maasto oli nyt tasaisempaa, sai järkevää reittiä välillä etsiä. Kumpareita ja jontkia oli siellä täällä, ja välillä myös kivikoita sai kierrellä. Lunta oli kaikkiaan yllättävän vähän. Hiihtelin rauhakseen eteenpäin. Maisemia ei juuri tarvinnut katsella, sillä vaikka sää oli hieman kirkastunut, kaikki suuremmat vuoret olivat valkean pilviharson peittämiä. Toisaalta pilviharson läpi sihtaava aurinko teki paikoin maisemasta varsin apokalyptisen näköisen.

Muutaman kilometrin jälkeen huomasin vasemmalla puolellani liikettä. Yksi, kaksi, kolme hiihtäjää eteni noin kilometrin minusta sivuun hitaasti kohti Sarekia. He olivat laakson pohjalla, minä loivalla rinteellä ehkä 50 metriä ylempänä. Myöhemmin havaitsin lisää hiihtäjiä. Kyseessä taisi olla eilen tapaamani kuuden ranskalaisen ryhmä. Oma reittivalintani vaikutti sikäli paremmalta, että laakson pohja ja Sluggájohkan tienoo vaikutti varsinaiselta kivilouhokselta, jossa suoraviivainen hiihto näytti mahdottomalta. Ylempänä ei tarvinnut kiviä juurikaan kierrellä.

Olin edennyt sikäli reippaasti, että saavutin Njirávjågåsj’n varrella olevan porokämpän noin puolenpäivän aikaan. Päätin pitää kämpän suojassa taukoa. Teetä ja suklaata nassuun. Kämppä oli toki lukittu, mutta se tarjosi kuitenkin suojaa tuulelta, joka kävi edelleen yhtä navakasti. Kämppä vaikutti olevan aika vähällä käytöllä. Ikkunasta sisään kurkistamalla saattoi havaita, että katto vuoti. Kämpän pöydällä oli iso vesilammikko. Muutenkin kämppä näytti siltä, ettei siellä kovin mielellään yöpyisi.

Viitisenkymmentä metriä kämpästä oli myös turvekattoinen kammin kehikko, jota kävin ihmettelemässä. Lumi oli kinostunut kammin kupeeseen, mutta muuten maa oli paikoin lähes paljas.

Jatkoin aika pian matkaa. Seuraava etappini oli Liehtitjávrren porokämppä, jonne oli matkaa noin viisi ja puoli kilometriä. Maisema oli muuttunut, mutta kovin hitaasti. Sluggá oli jäänyt selän taakse, ja edessä Ähpárin massiivin koillinen kulmaus kohosi aina pilviin saakka. Muuten maisema oli varsin mustavalkoista kivien ja lumen mosaiikkia. Mutta mahtuipa sekaan yksittäisiä tunturikoivuja.

Ennen Liehtitjávrrea maasto oli melkoista jontkaa. Välillä piti laskea varovaisesti yllättävänkin jyrkkiä, joskin lyhyitä rinteitä alas. Välillä taas sai kierrellen etsiä reittiä, jossa ei olisi joutunut kivikkoihin. Jos näillä tienoilla on sulan maan aikaan hankala liikkua, on se sitä paikoitellen myös suksilla.

Lähempänä järveä maasto tasoittui. Mutta myös Liehtitjávrren jäällä oli lunta vain vähän, ja sekin oli tuulen ja pakkasen kovettamaa. Tämä tarkoitti kuitenkin hyvää luistoa, minkä ansiosta matka eteni joutuisaan. Aiemmin ongelmana oli edellispäivän tapaan ennemmin ollut liiallinen pito, kun lumi tarttui jatkuvasti suksien pohjiin kiinni.

Maisema oli kuitenkin kohdallaan. Edessä Liehtitjávrren takana Sarekin massiivin eteläinen pääty tuli näkyviin liki kahteen tuhanteen kohoavilla huipuillaan. Ne jäivät kuitenkin piiloon pilvien sekaan. Näkymä kuitenkin muistutti, miksi Sarekiin kannattaa tulla. Jotain uskomattoman hienoa seudussa on.

Tulin Liehtitjávrren porokämpälle puoli kolmen aikaan. Kämppä oli korkealla rantatörmän päällä. Alempana rannassa oli vanha turpeella päällystetty kota, pienempi kuin edellinen. Pikkuruinen asumus toi mieleen lapsuuden kirjoista tutun Pörri-peikon asumuksen, mutta ketään ei ollut kotona.

Kämppä oli hyväkuntoinen ja siisti. Kämpän lisäksi pihalla oli lukittu puuvaja. Sarekin alueen porokämpät voinee jakaa kolmeen ryhmään: siistit ja käytössä olevat, tilapäiskäytössä olevat vähemmän siistit (mutta lukitut), ja avoimet huonokuntoiset mörskät.

Nälkä alkoi olla, joten söin kämpän rappusilla lounassörsselini. Olin tehnyt aamulla ruokatermariin pikamakaroni-jauheliha-pussikeittohässäkän, joka oli mukavasti päivän aikana tekeytynyt. Mutta hyvää se ei ollut. Onneksi nutella-leipä maistui paremmalle. Täytynee tuleville talvireissuille kehittää parempaa lounasratkaisua, sillä vaikka oli vasta ensimmäinen päivä, olin jo aivan kypsä lounaan makumaailmaan.

Katselin maisemia sen minkä maltoin. Pohjoisessa Liehtitjávrren toisella puolella alkoi Guhkesvággen laakso, jota pitkin Sarekin ja Stora Sjöfalletin kansallispuistojen raja kulkee. Sinne painuin syksyllä 2022 ensimmäisellä reissullani näihin maisemiin. Guhkesvággen riippusillan erotti paljain silmin, se oli paikallaan. Muuten lännen puolella kohoava Sarekin massiivi ja sen eteläisen huippu, Spijkka, jäi pilven taakse piiloon. Toisaalta myös itäpuolen Skánátjåhkkå oli yhtä lailla pilven peitossa. Sen sijaan selän takana Ähpárin reunimmaiset huiput näkyivät välillä lähes kokonaan.

Tässä vaiheessa päivää jatkuva tuuli alkoi tympäistä. Keli ei osoittanut paranemisen merkkejä. Lämpötilakin oli edelleen plussalla. Porokämpän pihalla lunta oli paikoin niin vähän, että piti varoa kastelemasta itseään vesilätäköihin. Tällainen talvivaellus siis.

Suunnitelmana oli kuitenkin jatkaa matkaa kohti Sarekin keskustaa, Skárjaa. Siten tästä pitäisi jatkaa vielä länteen ja kiertää Sarekin massiivi etelän puolelta. Seuraava etappi olisi siten Bierikvárasj-nyppylä, joka tummana ja röpelöisenä erottuu vuorien välissä selvästi. Sen takana olisi Bierikjávrre, jonka jälkeen vuorossa olisi edelliskesän vaelluksen maisemat, Rapadalenin latva – ja vihdoin Skárja.

Mutta eipä mennä asioiden edelle. Ajatuksenani oli jälleen leiriytyminen siten, että teltta olisi pystyssä ja kamat teltassa ihan viimeistään kuuteen mennessä. Peliaikaa oli siten noin kaksi ja puoli tuntia, ennen kuin pitäisi alkaa katsomaan teltalle paikkaa.

Laskin porokämpältä takaisin järven jäälle. Paikalla oli useamman hiihtäjän jäljet. Eikä ihme, jos Suorvasta oli tulossa, tämä oli käytännössä ainoa reitti Rapadaleniin ja Sarekin keskustaan. Seurailin jälkiä summittaisesti.

Liehtitjávrren jälkeen oli vuorossa Vuojnesluobbala-järvi. Reissun jälkeen karttoja ja satelliittikuvia tutkiessani minulle selvisi, että Vuojnesluobbala-järven itäpäässä on ilmeisesti Junkers-lentokoneen jäänteet vuodelta 1945. Talvella jäänteistä ei tietysti näkynyt jälkeäkään, mutta ehkäpä jollakin toisella kerralla niitä pitäisi tulla ihmettelemään. Netistä löytämäni tiedon mukaan kovan onnen vesitaso olisi ollut malmilastissa ja tuhoutunut epäonnistuneessa nousussa. Samaisen järven eteläpuolella Ähpár-vuoren rinteellä on kartan mukaan magnesitbrott, eli kaliumkarbonaattilouhos, josta tuodusta malmista ilmeisesti oli ollut kyse.

Kun kello tuli puoli viisi, aloin katsella telttapaikkaa jyrkkänä kohoavan Bierikvárásj-nyppylän tuntumasta. Lunta oli niin kitsaasti, että jäälle telttaa ei voinut pystyttää. Tasaisia paikkoja ei rannalla ollut liikaa, lumen vähäisyys toki vaikutti siihenkin. Pienen etsinnäin jälkeen löysin kelvollisen kohdan, mutta ongelmaksi tuli se, että teltta oli vaikea saada ankkuroiduksi jäiseen ja vähälumiseen maahan. Lisäksi kova tuuli teki teltan pystyttämisestä vaikeaa.

Melkoista ämpylöimistä touhu oli, mutta sain lopulta teltan pystyyn. Hieman tuskanhiki oli pystyttäessä tullut tuulen tempoessa telttaa (ja pääsi se kertaalleen karkaamaankin), mutta kun teltta oli kunnolla kiinni, saattoi sen kestävyyteen luottaa. Touhuun kului reilusti aikaa.

Mutta olipa mukava, kun sai ryhtyä siirtämään kamppeita telttaan ja riisua monot jalasta. Matkaa oli taittunut parisenkymmentä kilometriä. Vaikka ulkona tuuli edelleen pauhasi, teltassa oli rauhallista. Ja lämmintä. Vaikka illan tullen ulkona lämpötila painui pari astetta pakkasen puolelle, sisällä teltassa oli plussaa. Pilvet liikkuivat vauhdilla. Hetkittäin taivas oli lähes kirkas ja etenkin idässä sää näytti hyvältä.

Majoituttuani ryhdyin sulattelemaan lunta ja valmistelemaan illallista. Nyt olikin herkkupäivä: päätin syödä illalliseksi kinkku-ananas-roiskeläppäpitsan. Lisäksi, kun kerran Ruotsissa oltiin, oli aika nauttia ruotsalainen retkiklassikko, eli Bullensin pilsnerkorv-säilykemakkara. Ja kolmanneksi, lähestyvän pääsiäisen kunniaksi, aterian kruunasi Mignon-muna. Mitäpä sitä muuta voisi toivoa?

Lämmitin pitsan ja täytyy todeta, että se kyllä etenkin maasto-oloissa maistui varsin hyvältä. Pilsnerimakkara sen sijaan sai jäädä yhden kerran kokeiluksi. Maku ei varsinaisesti miellyttänyt. Päätin siksi lohduttaa itseäni vielä yhdellä lihapiirakalla ja pienellä minttukaakaolla.

Siinä se ilta sitten lunta sulatellessa ja lihapiirakkaa lämmittäessä tummeni. Tuulikin alkoi viimein rauhoittua. Se olikin hyvä, sillä tuulen ryskyttäessä telttaa minun on joskus vaikea rauhoittua ja saada unen päästä kiinni. Ilta tummeni pilvisenä, joten revontulia ei kannattanut toivoa.

Mignon-muna oli vielä syömättä, joten nautiskelin sen viimeiseksi. Kylläpä maistuikin. Hyvä ruoka, parempi mieli. Näin se vaelluksellakin on, vuodenajasta riippumatta. Kylläpä tuntui hyvältä käydä unille.

30.3.2025 – Sarek centrum

Yön aikana tuuli oli tyyntynyt. Yö oli kuitenkin pilvinen, joten revontulet jäivät tälläkin kertaa haaveeksi. Heräilin aamutoimiin kahdeksan aikaan. Reissu alkoi jo tuntua, vaikka oli vasta kolmas päivä.

Keittelin puurot ja kaakaot. Valmistelin myös lounaan ruokatermariin. Lumien sulattelut ja toimet alkoivat sujua jo rutiinilla. Pari ensimmäistä päivää tuntuu aina hieman hakemiselta ennen kuin telttaelämään alkaa rutinoitua.

Ulkona oli jälleen nollakeli. Sää kuitenkin vaikutti selkenevän. Ahkion pakkaaminenkin sujui jo rutiinilla. Ahkiossa kulkee mukana yhdessä kassissa ruokatavarat, toisessa makuualusta ja vaatteet. Kolmannessa kassissa ovat muun muassa termospullot, joita tarvitaankin useita.

Oman tilansa vie myös keitinlaatikko, kattilat ja termospullot sekä bensakanisteri. Ahkion perällä matkaavat leirikengät, toppahousut ja kameratarvikkeita. Lisäksi minulla on ahkiossa muovilaatikko, jossa on kaikkea sekalaista sälää, mm. varavirtalähteet, lääkkeet, hygieniatarvikkeet ja häkävaroitin. Teltta kulkee omassa pussissaan puoliksi koottuna ahkion päällä, samoin lapio ja kameran jalusta. Repussa puolestaan kannan kameraa, yhtä termospulloa, laskettelulaseja, karttoja ja gps-lähetintä. Myös paksu untuvatakki kulkee mukavasti repun alaosassa, sillä vaikka se vie tilaa, ei painoa juuri kerry.

Lähdin hiihtämään kymmenen maissa. Tyynessä säässä tuli pian lämmin ja hiihtelin ilman takkia kerrastolla. Bierikjávrren jäällä oli hyvä hiihtää. Sää parani ja alkoi näyttää niin hyvältä, että piti oikein sipaista aurinkorasvaa naamaan.

Bierikjávrre oli mahdottoman komea paikka. Tämä noin kolme kilometriä pitkä ja yhden leveä järvi jää tunturien kainaloon lähes joka suunnalta. Järveltä näkyy komeasti myös Ähpárin massiivin ja Bielathjåhkkån välinen laakso, Basstavágge, jota pitkin pääsisi kulkemaan kohti Saltoluoktaa. Sarvatjåhkkån rinteellä näkyi muutamia lumivyöryn jälkiä.

Vähän ennen puoltapäivää saavuin seuraavalle porokämpälle, Pielastuganille (viralliselta nimeltään Bielajávrátja viereisen järven mukaan). Tämä kämppä oli luokitukseltaan avoin surkea läävä. Arkkitehtuuriltaan kämppä oli samaa mallia kuin mitä Ruohtesvággen kämppä, johon tutustuin kesän 2024 vaelluksella. Sisältä kämppä oli täynnä lunta (ihmekös tuo, jos ovi ei pysy kiinni). Kämpässä oli puulämmitteinen kamiina ja kaasuliesi. Kaasupulloa en nähnyt ja olisikohan liesikään toiminut. Joku oli jättänyt kämpälle sapuskaa (kuten vuoden 2010 parasta ennen -päiväyksellä olevia lettujauhoja), jotka olivat parhaat päivänsä nähneet. Suomalaiskäyttäjistä kieli vajaa Kulta Katriina -paketti. Ei näille kämpille kyllä mitään ruokatarpeita kannattaisi jättää. Sellaista hätää tuskin kenelläkään tulee, että ikivanhat kuivaruoatkaan kelpaisivat.

Pielastuganilta lähdettyäni näin matkan päässä kohteen, jonka päättelin ihmiseksi. Hieman lähempänä selvisi, että yksinäinen hiihtäjä oli taukoa pitämässä. Ohitin hänet matkan päästä, mutta heilautimme kättä tervehdykseksi.

Sää oli edelleen hyvä, mutta pilviä alkoi kertyä taivaalle aiempaa enemmän. Edessä Rapadalenin pohjoisosa alkoi piirtyä yhä selvemmin näkyviin. Saavutin siis viime kesän vaelluksen maastot, jolloin kuljin ”Sarek Classicin”, eli puiston halki Skierffeltä Rapadalenia ja Ruohtesvággea pitkin Ritsemiin. Pidemmälle päästyä maisema avautui myös etelän suuntaan. Siellä kohosi Låddebákte, jonka lomaan kesällä kuljettu pelkokerroinpolku painui. Oli virkistävää nähdä sama seutu vaihteeksi talviasussa.

Hiihto oli leppoisaa. Pääasiassa sai edetä melko tasaisesti Ráhpájohkan suuntaisesti luoteeseen kohti Skárjáa. Kuitenkin ylhäältä tunturista laskeva Máhtujågåsj kulki sen verran syvällä uomassaan, että reittiä sen yli piti ahkion kanssa vähän hakea. Tämän seurauksena piti kiivetä parikymmenmetrinen rinne ahkion kanssa kohtisuoraan ylös, jotta saattoi väistää syvän jontkan. No, kyllähän sitä päivään parit nousumetritkin kuuluivat, vaikka kieltämättä tämä punnerrus olisi saanut jäädä välistä.

Tämän ja muutaman muun harjanteen jälkeen Sarekin keskusta, eli Skárjá ja sen pieni rakennusryhmä, Mikkastugan, tulivat näkyviin. Tummat rakennukset lumen keskeltä erottuivat jo kauas. Paikalla on varsinainen kämppä, tai oikeastaan hätäsuoja, huusi ja lukittu liiteri. Aikeissani oli syödä lounasta paikalla.

Ennen perille pääsyä piti kuitenkin ylittää Ruohtesvággesta laskeva Smájlajjåhkå, joka Mikkastuganin tuntumassa painuu syvään rotkoon. Kesäisin paikalla on silta rotkon ja joen yli. Kiersin siksi hieman lenkkiä yläjuoksun puolelta. Sieltä pääsikin joen yli helposti – pieni montunpoikanen, josta oli vain muutaman askelen nousu harjanteelle, käytännössä tuvan pihalle.

Mikkastugan on tosissaan vain hätäsuoja. Seinissä ei ole minkäänlaisia eristeitä, joten lautamökki on kylmä. Paikalla on kuitenkin ruotsalainen hätäpuhelin ja -laatikko, jossa on ensiaputarvikkeita, trangia ja ruokaa. Vieraskirja oli parhaat päivänsä nähnyt, mutta löysin kesän kuittaukseni ja kirjoitin uuden.

Ryhdyin lounaspuuhiin. Siinä ruokaa termarista nautiskellessani huomasin pihalla liikettä. Paikalle saapui Ruohtesvággesta kolmen saksalaisen hiihtäjän ryhmä. Ukkeleilla oli kunnon skinnailuvermeet ja kertoivat käyneensä rinteillä laskemassa. Heiltä tulikin varsinaista tarinaa. Olivat kuulemma nänheet ahman, karhun ja suden jälkiä sekä villisian raadon. Lisäksi kertoivat, että Saltoluoktassa olisi järvi auki. Tätä tietoa hieman epäilin, mutta kovasti näin väittivät. He pitivät pienen tauon, mutta jatkoivat aika pian etelän suuntaan.

Skárjálta lähtiessä taivas oli jälleen paksussa pilvessä ja tuuli alkoi yltyä. Mikkastuganin länsipuolella on lyhyt pätkä poroaitaa, mutta se oli helppo ylittää paksun nietoksen ansiosta. Suuntasin kohti Guohpervággea. Olin edennyt tähän saakka täysin reittisuunnitelmani mukaisesti. Tästä eteenpäin reittisuunnitelma oli kuitenkin vain ylimalkainen – kiertelyä siellä täällä siten, että parin päivän päästä olisi aika alkaa suunnata Sarekin massiivi pohjoisen puolelta kiertäen takaisin kohti Suorvaa.

Arvoin mielessäni, olisinko ehtinyt koukata Guohpervággesta vielä Álggavággeen, jolloin olisi saanut reitilleni Alkavaren kappelin. Kyllä, paikalla on kivinen pieni kirkkorakennus Sarekin ja Padjelantan kansallispuistojen rajalla. Ehdottomasti nähtävyys siis. Päätöstä ei kuitenkaan vielä tarvinnut tehdä. Suunnittelin leiriytyväni suunnilleen Guohpervággen ja Álggavággen risteykseen.

Ahkiota sai hinata pitkästä aikaa ylämäkeen, sillä rinne lähempänä laakson pohjaa on sen verran jyrkkä, ettei sen suuntaisesti hiihtäminen ole miellyttävää. Ylempänä saisi mennä tasaisemmin.

Vaikka sää pilvitteli, maisemat olivat kohdallaan. Edessä Guohperskájdden terävä pääty jakoi laakson kahtia Álggavággen ja Guohpervaggen kesken. Vasemmalla Ålkatj’n massiivilla parit jäätiköt näyttivät kuin hyllyiltä jyrkillä rinteillä.

Ennen pitkää huomasin olevani liian ylhäällä rinteellä. Suoraan jatkamalla rinne olisi muuttunut turhan jyrkäksi ja kiviseksi, kun taas alempana näytti tasaisemmalta. Lähdin laskemaan vinosti alemmas. Rinne oli sen verran jyrkkä, että ahkio ei pysynyt enää pystyssä, vaan kaatui ja alkoi valua alaspäin.

Painovoima teki tehtävänsä ja pian sitä oltiin mukkelis makkelis rinteessä ja ahkion aisat kierteellä itsensä ympäri. Eli kunnolla jengoilla. Nämä ovat juuri niitä hetkiä, joista mielellään olisi ottanut videota, mutta mielessä oli aivan muut asiat kuin kameran käyttely. Pahin pelko oli, että ahkion vetoasia olisi rikkoutunut. Silloin olisin ollut niin sanotusti kusessa.

Vapautin itseni repusta ja ahkion hihnoista, jotta aisojen vääntö jäisi mahdollisimman pieneksi. Tästä seurasi kuitenkin se, että ahkio lähti pyörimään itsekseen rinnettä alas. Olin edelleen suksen jalassa, joten en pystynyt heti pysäyttämään ahkiota: ensin piti saada kammettua itsensä hangesta ylös ja irrotettua sukset.

Kun sain pysäytettyä hiljaa valuvan ahkion, olivat sukset jääneet ylemmäs rinteelle. Hirveä säätö, mutta ratkaisin tilanteen kääntämällä ahkion niin, että se meni edellä ja itse tulin jarruna perässä. Näin laskeuduin muutamat kymmenet metrit, kunnes maasto oli taas tasaisempaa. Mutta sitten piti vielä kahlata hangessa takaisin ylös hakemaan sukset. Tämä se on talviretkeilyn suolaa!

Onneksi ahkion aisat olivat säilyneet ehjänä, vaikkakin hieman vääntyneinä. Kello alkoi olla sen verran paljon, että totesin pian olevan aika leiriytyä. Päätin kuitenkin käydä katsastamassa Álggavággen porokämpän, joka oli korkealla törmällä laakson toisella puolella. Ei kuitenkaan kaukana, matkaa oli noin 500 metriä. Siispä pienen suklaavälipalan jälkeen parkkeerasin ahkion ja lähdin nousemaan rinnettä ylös. Vaikka rinne oli jyrkkä, ilman ahkiota sen nousi kevyesti. Tajusin, että olin tähän saakka hinannut koko ajan ahkiota perässä.

Álggavággen porokämppä oli luokitukseltaan hyväkuntoinen ja siisti. Ikkunasta vilkaisemalla kämppä vaikutti oikein viihtyisältä. Sisään ei kuitenkaan ollut asiaa, vaikka kämppä olisi ollut avoin, sillä ovi oli puolitoistametrisen nietoksen sisällä.

Álggavágge näytti komealta, muttei varsinaisesti kutsuvalta. Minusta alkoi tuntua siltä, että olisi parempi jättää se tällä kertaa väliin ja suunnata Guohpervággeen, joka tosin alkoi painua sumupilven sekaan.

Niinpä laskin takaisin ahkiolle ja jatkoin vielä reilun kilometrin eteenpäin, kunnes löytyi hyvä tasainen paikka teltalle. Alkoi jo väsyttää, mutta olihan tähänkin päivään mahtunut jo kilometrejä. Itse asiassa reilusti yli 20. Leiriytyessä GPS:n matkamittari näytti reissun saldoksi 63 kilometriä.

Tuuli kävi maltillisesti ja vihmoi hieman lunta. Teltta oli kuitenkin helppo pystyttää eiliseen puhuriin verrattuna. Lämpötila oli asteen verran pakkasella. Maisemia ei tarvinnut enää katsella, sillä pilvi oli laskeutunut päälle niin, että vuorten rinteet erotti hämärtyvän valkeuden seasta juuri ja juuri.

Seuraavat pari tuntia käytin elämästäni taas juomaveden sulattamiseen. Samalla ehti tehdä jalkahuoltoa ja tutkia karttaa tulevien päivien suunnitteluun. Ja kun bensakeitin töhöttää pitkään, on hyvä olla myös tietoinen häkäriskistä. Kaikki retkikeittimet tuottavat jonkin verran häkää, ja aiheesta on myös kirjoitettu paljon. Pidän siksi nykyisin talvella mukana häkämittaria, josta voi hyvin seurata sitä, miten häkää muodostuu – ja kuinka pitoisuus laskee tuulettamalla.

Toinen talvitelttailun ominaisuus on kosteuden tiivistyminen telttaan. Kosteutta tulee veden sulattelussa ja ruoanlaitossa väkisin, mutta myös hengitysilma aiheuttaa kosteuden tiivistymistä teltan kattoon.

Kovimpaan nälkään lämmitin lihapiirakan, mutta varsinainen menu koostui pulled salmon -kalasäilykkeestä jonka kaveriksi tein tryffelipussirisoton. Voi pojat miten hyvää! Ehdottomasti jatkoon.

31.3.2025 – Guohpervágge

Yöllä pyrytti. Myös tuulen suunta oli muuttunut, mutta onneksi laaksoissa tuuli käy yleensä aina laakson suuntaisesti. Kömmin seitsemän maissa katsomaan tilannetta ulkona. Ahkio oli melkein hautautunut lumeen, joten nostin sen pystyyn. Lapioin myös lumivallia teltan suojaksi siltä varalta, että pyry äityisi oikein pahaksi.

Lepäilin vielä tunnin verran ennen aamutoimiin ryhtymistä. Tilasin gepsiin sääennusteen, joka lupasi selkeää, mutta tuleville päiville lisää lunta ja pilviä. Mietin tulevaa suunnitelmaa. Aikaa oli vielä kuudelle päivälle, mutta jotenkin oli vaikea päättää, mitä olisi hyvä tehdä. Ensimmäiseksi kuitenkin jatkaisin Guohpervággeen.

Telttaa purkaessa lumisade oli lakannut. Taivas oli kuitenkin pääosin tukevassa pilvessä, vaikka takana idässä Sarekin massiivin rinteille paistoi aurinko. Taivas ei vaikuttanut selkenevältä. Tuuli oli onneksi selän takana.

Maasto nousi hiljakseen. Edessä oli pari kilometriä loivaa nousua, kunnes koittaisi vedenjakaja, jonka jälkeen laakso alkaisi laskea länteen. Laakson pohja oli helppoa hiihdettävää. Talvella ei tarvitse välittää pienistä pusikoista tai mutkittelevista puroista, suoraan vain.

Laakson rinteet olivat paikoin varsin jyrkkiä. Etelän puolella korkealla rinteellä näkyi myös paikoin sellaisia lumilippoja, että olosuhteiden ollessa otolliset lumivyöryt olivat todennäköisiä. Erityisesti Vattendelarglaciären-jäätikön reunalla oli melko suuria lippoja.

Hiljalleen laakso alkoi kääntyä siten, että sen perälle tuli näkyviin Padjelantan alueen matalammat tunturit. Ja niiden yllä sininen taivas! Ennuste oli sittenkin oikeassa, sää oli selkenemässä.

Vedenjakajan kohdalla maasto oli selkeästi kumpuilevampaa. Olipa paikalla myös lumivyöryn jälkiä – eteläpuolen rinteeltä Lánjektjåhkkålta oli tullut jossain vaiheessa melkoisesti tavaraa, ja kohtuullisen kokoisia lumikokkareita oli pitkällä laakson pohjan yli. Harmillisesti tällä kohdin pilvi oli sen verran paksu, ettei maisemassa ollut kunnolla kontrastia. Lumivyöryn jälkiä oli vaikea erottaa.

Kun laakso taittui kohti luodetta, alkoi sää parantua vauhdilla. Myös maasto tasoittui ja laakso alkoi leventyä. Näin ollen paras maisema jäi selän taakse. Mutta kyllä kelpasi! Aurinko alkoi lämmittää ja yöllä satanut uusi lumi oli miellyttävä hiihtää.

Toisaalta maisemassa ei juuri lumen ja kivien lisäksi muita kohteita ollut. Sininen taivas, valkoinen hanki. Siksi silmät etsivät koko ajan alitajuisesti jotakin poikkeavaa. Olin ohittamassa jo aiemmin maisemaan hallinnutta pyöreälakista 1348-metristä Njáhke-tunturia, kun havaitsin matkan päässä laakson rinteellä jotakin kiinnostavaa.

Kauempaa kohde vaikutti siltä, kun joku olisi ollut paikalla sukset pystyssä hangessa. Lähempää näytti kuin paikalla olisi ollut jonkinlainen maja. Otin suunnan kohti ja pian selvisi, että kyseessä oli laatikko, jonka yhteydessä oli aurinkopaneeli.

Laatikon sivuilla oli teksti ”UTSKYTNINGSENHET STYRT RAKETT MED SIKTE OG STATIV ERYX”. Sana ”og” viittasi norjaan. Laatikko näytti varsin vankalta, aivan armeijakamppeelta. Nimestä päättelin, että jonkinlainen laukaisutarvikeboksi oli kyseessä, jossa tähtäin ja jalusta kuuluisivat varustukseen, mutta ”eryx” ei sanonut minulle mitään.

En ryhtynyt avaamaan laatikkoa, mutta mielenkiinnon se herätti. Ehkäpä siellä oli vain jotakin mittalaitteita. Poromiesten värkiltä se ei vaikuttanut, mutta ehkä säähavaintolaitteita. Aurinkopaneeli kertoi kuitenkin siitä, että vempain oli paikallaan pysyväisluonteisesti tai ainakin pitkäaikaisesti.

Reissun jälkeen googlaamalla selvisi, että Eryx on ranskalaisvalmisteinen lyhyen kantaman puoliautomaattinen panssarintorjuntaohjus. Laatikot siis tällaisia ”raketteja” varten, ja wikipedia tiesi kertoa, että Norjalla näitä on aikoinaan ollut käytössä. Ruotsin Lantmäterietin Min Karta -palvelusta tutkiessani huomasin, että laatikon paikalla oli kartassa myös rakennuksen merkintä. Mitään varsinaista rakennusta paikalla ei kuitenkaan ollut. Oli ihan metka ajatus, jos keskellä Ruotsin suurimpia kansallispuistoja olisi nököttänyt täydessä valmiudessa parit ohjukset panssarivaunuja varten. Mistä sitä näinä aikoina tietää, mihin sitä länsinaapuri on varautunut…

Pidin laatikon luona pienen tauon. Nyt oli keli jotain aivan upeaa. Tyyntä ja lämmintä. Tällaista kun olisi koko ajan, ei voisi moittia. Söin välipalaa ja yritin nauttia joka solulla paisteesta.

Pian tämän jälkeen silmiini osui jälleen jotain poikkeavaa. Tällä kertaa kohde näytti lehmältä. Kyllä, lehmältä makoilemassa rinteellä. Kyseinen lehmä osoittautui kuitenkin hirveksi, joka havaitsi minut jo kaukaa. Vaihdoin äkkiä pidempää putkea kameraan, jotta sain kaverista jonkinlaisen kuvan. Hirvi jolkotteli hiljakseen rinnettä ylös harjanteen taa. Kovin kauas tämä veikko oli metsäisemmiltä seuduilta päätynyt.

Kun kerran kamerassa oli telelinssi kiinni, oli hyvä napsia hieman lähikuvia kerrankin pilvettömistä vuorista. Komeitahan nuo olivat, mutta olin parhaita huippuja ajatellen toistakymmentä kilometriä väärässä paikassa. Aloin nimittäin olla jo Sarekin länsilaitamilla.

Oli lounaan aika. Taas oli rasvattava naamaa, ettei se palaisi. Lounasmössö ei ollut maultaan edelleenkään kaksista, mutta mahtava keli kompensoi jopa sen. Nyt en voinut valittaa mistään. Tämä on parasta.

Lounaan jälkeen jatkoin matkaa, ja vastaan tuli pian toinen samanlainen aurinkopaneelein varustettu eryx-laatikko. En sitä jäänyt sen enempää ihmettelemään, mutta olisi kyllä mielenkiintoista tietää, mitä vehkeitä nämä oikein olivat.

Hieman mietin itsekseni, että olisihan päivän aikana hyvin ehtinyt myös Alkavaren kappelille, jos olisikin lähtenyt Álggavággeen Guohpervággen sijaan. Paikka olisi varmasti ollut näkemisen arvoinen, etenkin kun sää kerrankin suosi. Nyt asiaa on tarpeetonta murehtia sen enempää.

Jatkoin hiihtelyä alati levenevää laaksoa pitkin. Edessä näkyvä matalampi tunturialue kuului jo Padjelantan kansallispuiston alueelle, ja kyseiset tunturit olivat ”enää” alle 1200-metrisiä pikku kumpuja.

Laakson pohjalla Låvdajåhkå mutkitteli ja maasto oli vastaavasti hieman epätasaisempaa. Hiihdin siksi hieman sivulla, jotta olisin välttänyt tarpeettomat jontkat. Etenkin kuitenkin varsin hyvää vauhtia ja pian tulin jo Låvdajávrásj-järvelle, jossa oli pari mökkiä. Ne piti tietysti käydä katsomassa.

Paikalla oli useampi rakennus, joista kaksi olivat varsinaisia majoitusrakennuksia. Toisen seinässä oli iso aurinkopaneeli ja kuistilla lautasantenni. Kämpät olivat ilmeisen hyvin varusteltuja. Pihalla oli myös puuvaja, sauna, vene sekä pieni turvekammi. Mökit olivat oikein komealla paikalla pienellä kannaksella. Maisema itään Guohpervággeen oli todella hieno.

Mökkien kohdalla tajusin, että ne eivät olleet enää virallisesti Sarekin kansallispuiston alueella, vaan paikka kuului jo viereiseen Padjelantan kansallispuistoon. Olin siis selättänyt Sarekin itä-länsisuunnassa! Tämän tajuaminen sai aikaan vienon tyytyväisyyden tunteen: kilometrejä oli kertynyt aikamoista tahtia.

Aurinko alkoi kadota pilviharson taa. Se oli muutenkin jo sen verran matalalla, että ilma alkoi viiletä. Päätin hiihtää vielä pari kilometriä kohti pohjoista ennen leiriytymistä. Noin kilometrin mökeiltä etelään oli myös porokämppä, mutta sitä en enää lähtenyt tutkimaan, koska suunta oli väärä. Matkan päästä porokämppä näytti siistiltä.

Låvdajávrásj’lta oli ihan kunnon nousu rinnettä ylös. Ajattelin kuitenkin leiriytyväni ylemmäs rinteelle revontulten toivossa. Jos revontulet osuisivat idän suunnalle, ne saisi mahtavasti kuviin vuoristoa vasten. Toive revontulista oli kuitenkin sikäli vain toive, että taivas alkoi mennä hentoon pilveen.

Nousua sai jumpata ahkio perässä ihan tosissaan. Ähkien painelin menemään, parikymmentä askelta kerrallaan. Mutta niin vain pääsin rinteeltä tasaisemmalle paikalle, mistä oli hyvä näkyvyys Guohpervággeen. Häädin vahingossa pari kiirunaa matkoihinsa. Niitä ei ollutkaan vielä aiemmin näkynyt.

Telttapaikalla oli ensimmäistä kertaa kunnon hanki, joten sain kaivettua teltan absidiin hyvän poteron. Jalat höyrysivät kunnolla, kun otin monot pois. Pakkasta oli kuusi astetta, mikä tiesi kylmintä yötä tähän mennessä. Illalliseksi oli luvassa perinteinen pussipasta, tällä kertaa carbonara. Kuivatuilla vihanneksilla ja jauhelihalla jatkettuna, totta kai. Syödessäni tutkailin karttaa ja pähkäilin tulevia päiviä.

Seuraavan päivän agendana olisi suuntaaminen Sierggavággeen ja sitä pitkin itään Nijákin juurelle. Suunniteltu reittini alkoi olla käännepisteessään: tähän asti olin kulkenut koko ajan kauemmaksi Suorvasta, mutta nyt olisi aika muuttaa kurssia takaisin päin. Toisaalta aikaa oli vielä reilusti. Takana oli neljä täyttä päivää ja noin 85 kilometriä. Autolla olisi pakko olla vasta viiden päivän päästä. Tämä oli ensimmäinen päivä, kun en nähnyt yhtään ihmistä, enkä edes jälkiä.

Olin aika väsynyt. Muuten fiilis oli oikein hyvä. Olin ehkä hiihtänyt nopeammin kuin olin kuvitellutkaan, ja edellispäivän ahkiovolttia lukuun ottamatta kaikki oli sujunut ongelmitta. Tuleva sää hieman mietitytti, sillä jos lämpötila pysyttelisi suojalla ja sataisi paljon lunta, ei keli olisi kovin hyvä. Pari seuraavaa päivää oli ennusteen mukaan varsin huonoja. Silloin ei tunturissa olisi mielekästä olla, jos mitään ei näe. Mutta mistäpä sitä koskaan tietää.

1.4.2025 – Kyllä Sarek opettaa

Aamu valkeni samanlaisena kuin muutkin – pilvet roikkuivat matalalla ja maisema oli lähes pelkkää valkoista. Yöllä olin pari kertaa kurkannut ulos, mutta turhaan. Ei tähtitaivasta, ei revontulia, ei mitään. Nukuin tavallista pidempään. Ehkäpä se tuli tarpeeseen.

Vielä teltasta noustessani idän puolella erottui Guohpervággen maisemaa, mutta pian sekin meni kokonaan näkymättömiin. Lämpötila oli noussut reilusti, nyt mittari näytti +4 astetta. Hieroin suksenpohjiin hieman kynttilää siinä toivossa, että se olisi estänyt pahimmat lumen tarttumiset pohjiin.

Lähdin hiihtämään puoli yhdentoista maissa. Tuuli oli alkanut voimistua ja pilvet roikkuivat alhaalla. Maisemia ei juuri nähnyt. Suuntasin Låvdakvárddon ylängölle, josta tarkoitus oli oikaista Lijggebuolddan ja Sierggabávtásj-nyppylän tuntumasta Sierggavággen laaksoon. Vaikka tässä oli jonkin verran nousua luvassa, reitti oikaisisi kuitenkin jokusen kilometrin verrattuna siihen, että hiihtäisi vain laakson pohjia.

Huono näkyvyys teki maaston muodoista vaikean hahmottaa. Tasaista maasto ei ollut, vaan pieniä jontkia oli siellä täällä. Låvdakvárddon alueella on runsaasti pieniä lampia, joten pieniä nyppylöitä oli enemmän kuin tarpeeksi. Yritin suunnata ylängöltä laskevan Lijggebuoldajågåsj’n suuntaisesti siten, ettei olisi ajautunut liikaa länteen. Koska keli oli melkein white-out, itse jokiuoma tupsahtikin hieman yllättäen vastaan. Lasku uomalle oli haastava, koska ei voinut nähdä, oliko rinne tasainen vai oliko siinä möykkyjä. No olihan siinä, mutta onnistuin pysymään pystyssä.

Kun olin saanut itseni paikannettua, saatoin jatkaa loivasti nousua kohti Sierggabávtásj-nyppylää. Katsoin GPS:stä suuntaa, koska eihän nyppylää todellakaan nähnyt. Hetken hiihdettyäni havaitsin ylempänä rinteellä kohteen, joka näytti erehdyttävästi rakennukselta. Päätin tarkistaa asian. Rakennushan se oli, joten otin suunnan kohti, vaikka se tarkoittikin hetkellisesti jyrkempää nousua.

Mökki oli ohutta lautaa ja seinällä oli aurinkopaneeli. Yhdellä seinällä oli ikkuna, mutta siitä ei nähnyt kunnolla sisälle. Mökin käyttötarkoitus jäi siten hämärän peittoon – paikalla ei ollut mitään kylttiä tai muutakaan. Yhdellä seinustalla oli kuitenkin penkki, joka sattui siten tuulensuojaan, että siinä oli mukava mussuttaa energiapatukkaa.

Jatkoin matkaa loivasti ylämäkeen. Hiihto sujui nyt ihan mukavasti, mutta maisemia ei ollut katseltavaksi. Näinä hetkinä – ja etenkin viidentenä päivänä – alkoi jo miettiä, mitä järkeä touhussa oli. Henkisenä ongelmana nimittäin oli ehkä tietty tavoitteellisuuden puuttuminen. Tai olihan tässä vielä tavoitetta, kun piti päästä takaisin autolle, mutta jotenkin kun edellisen päivän jälkeen ei enää ollut varsinaisia tavoitteita, tuntui touhu turhemmalta. Ja kun sää ei ollut parantumassa, alkoi väkisinkin miettiä, että voisihan sitä jossain muuallakin olla…

Lunta oli edelleen paikoin vähänlaisesti. Lumella oli vähän väliä punaisia jälkiä, joita hieman ihmettelin. Aivan kuin auton jäähdytysnestettä olisi pisaroinut hankeen, mutta sitä se ei voinut olla. Ohitin Sierggabávtásj-nyppylän etelän puolelta, satulasta, ja sen jälkeen punaiset pisteet saivat selityksen: riekonmarjojahan ne, tarkemmin lintujen syömien marjojen jämiä. Havaitsin edessä kiirunaparven, joka keskittyi napostelemaan marjoja lumettomilta pälviltä.

Siispä karavaani seis ja pitkää linssiä esiin. Räps räps, sanoi kamera. Valitettavasti maisema kuvaukselle ei ollut kaksinen, sillä kaikkialla oli vain valkeaa. Sain sentään muutaman paremman otoksen, jossa kiirunoiden taustalle tuli Gisuriksen jyrkkä etelärinne tai kauempana kohoavan Nijákin rinne. Ne kuitenkin erottuivat vain tummien kivikoiden vuoksi. Mutta sitkeitä otuksia nuo kiirunat. Eivät tuulesta hätkähdä, vaikkei elo näillä karuilla rinteillä kerrassaan helppoa ole.

Jatkoin eteenpäin ja lähdin laskemaan kohti Sierggavággen laaksoa. Rinne ei vaikuttanut kovin hankalalta, mutta osuin kuitenkin melko jyrkkään kohtaan, ja taas sai jännittää, lähtisikö ahkio omille teilleen. Nyt onnistuin kuitenkin pysymään hyvällä laskureitillä, joten pääsin hallitusti alas.

Laakso ja Sierggajåhkån latva oli helppoa hiihtää. Muutamia kivikoita piti kierrellä, mutta Ruohtesvágge ja Niják tulivat nopeasti vastaan. Olin taas kesän 2024 reitin tuntumassa – tosin silloin olin kurvannut Ruohtesvággesta kapeaan Nijákvággeen, mikä olikin oma seikkailunsa. Reilun kahden kilometrin päässä olisi myös Ruothesvággen porokämppä, mutta koska se oli luokitukseltaan surkea, ei sinne kannattanut lähteä.

Katsoin GPS:stä sääennusteen, joka lupasi lisää lunta ja kovaa tuulta, miltei myrskyä. Siksi oli helppo tehdä päätös siitä, että kiertäisin Nijákin ja lähtisin suuntaamaan sen pohjoispuolelle leiriytymään. Siitä olisi hyvä jatkaa kohti Suorvaa, jonne teoriassa voisi hiihtää 1-2 päivässä.

Ei muuta kuin suorittamaan. Hiihto oli melko helppoa, sillä Ruothesvággen latva-alue ja Nijákin ympäristö on varsin tasaista maastoa. Jontkat ja kumpareet on suhteellisen helppo kiertää. Mutta sää muuttui huonompaan suuntaan: aiempi kevyt lumisade alkoi muuttua raskaammaksi rännäksi.

Kun aloin olla Nijákin pohjoispuolella, Sarek näytti taas todelliset kasvonsa. Järkyttävä tuuli alkoi puhaltaa maaston avautuessa itään ja aprillia, rehellistä vesisadetta vaakasuoraan! Moneen asiaan olin tälle reissulle varautunut, mutta en ainakaan henkisesti vesisateeseen. Voi hyvä jeesus sentään, mikä keli. Sade kasteli kaiken.

Mutta eteenpäin oli mentävä, sillä tässä tuulessa teltan pystyttäminen ei ollut helppoa. Tuuli oli puuskissa erittäin voimakas. Yritin katseellani etsiä jotain tuulelta suojaavaa, isoja kiviä, harjanteita tai jotain. Aika heikosti mitään oli tarjolla.

Hiihdin Suottasjjåhkån vartta itään ja katselin samalla potentiaalisia leiripaikkoja. Pari isoa kiveä matkalle osui, mutta ne eivät tarjonneet riittävää suojaa. Lisäksi kivien vieressä lumi oli tuiskunnut pois, eikä niissä ollut riittävää hankea telttaa varten. Siispä katsoin tasaisen kohdan ja ryhdyin kasaamaan telttaa.

Touhu oli hankalaa. Sain ankkuroitua suksilla ja sauvoilla teltan lumeen, mutta kun telttakaaria piti alkaa jännittämään paikoilleen, ongelmat alkoivat. Ensimmäinen kaari vielä onnistui, mutta toisen kohdalla tuuli tarttui telttaan ja meinasi viedä sen kokonaan. Jouduin tekemään tosissani töitä, jotta sain teltan taas hallintaan. Jälkiviisas on helppo olla, mutta ehkä tuulella pystyttämistä olisi pitänyt harjoitella enemmän (vaikkei tämä ollutkaan ensimmäinen kerta). Teltta olisi pitänyt myös ankkuroida heti useammasta kohdasta, ja aloittaa kaarien pystytys tuulen päädystä. Toki tässä huomasi myös, että yksin reissussa olo on haastavampaa. Kaverin kanssa hommasta olisi voinut tullakin jotain.

Yritin vielä uudelleen telttaa pystyyn, mutta tuuli oli tälläkin kertaa telttaa vahvempi. Yritin myös laittaa telttaan tuplakaaret, sillä Hillebergiini pitäisi sellaiset mahtua, mutta jotenkin kaaritunnelit tuntuivat kovin ahtailta.

Ja sitten tuli se viimeinen niitti: kolmannella pystytysyrityksellä yksi telttakaarista napsahti poikki. Perkele! Onneksi mukana oli kaksi varakaarta. Katkennut kaari jäi kuitenkin kaiken huipuksi jumiin kaaritunneliin siten, etten saanut sitä tuulessa poistettua. Huomasin samalla, että ilmeisesti katkenneen kaaren terävät särmät olivat tehneet päällikankaaseen muutaman sentin viillon. Nyt meni vahvasti.

Aloin pikku hiljaa ymmärtää, että vituiksi meni, en saa telttaa pystytettyä. Pieni epätoivo alkoi vallata mieltä. Nyt ensimmäistä kertaa ajattelin vakavissani, että pitääkö käyttää GPS:ni eli Garmin inReachin sos-nappulaa. Toki kynnys moiseen oli kova, koska ei minulla varsinaisesti hätää vielä ollut. Ja vaikka olisinkin turvautunut siihen, apua olisi saanut odottaa pitkään. Jos tilanne olisi sitä vaatinut apu oli todennäköisesti lähtenyt moottorikelkan muodossa Ritsemistä, joten useamman tunnin sitä olisi saanut joka tapauksessa odotella. Ja koska pimeä oli tulossa, olisi tilanne ollut haastava myös apujoukoille.

Punnitsin hetken tilannetta ja vaihtoehtoja, joista mikään ei ollut kovin miellyttävä. Koska myräkkä voisi kestää, tuntui parhaalta ajatukselta kääntää suunta 180 astetta ja lähteä Suottasjjåhkån vartta kohti STF:n Kisurisstugania. Matkaa oli reilusti, noin 16 kilometriä, mutta jos kamppeet totaalisesti pettäisivät, se olisi lähin paikka evakuoitumista ajatellen.

Kello oli puoli kuusi. Onneksi vielä ei ollut pimeä, valoisaa oli vielä pari tuntia jäljellä. Myös voimia tuntui vielä olevan, vaikka nyt pitikin hiihtää vastatuuleen, ja sade piiskasi vasten kasvoja. Tämänhän piti olla talvivaellus eikä mitään välikauden suihkusimulaattori, hitto vie! Pitkä päivämatka tästä tulisi, mutta nyt ei kilometrejä laskettu.

Laitoin laskettelulasit päähän. Niistä oli vain rajallinen apu, sillä kaikkein pahinta oli se, että vaatteet alkoivat kastua. Kuoritakkikin alkoi olla läpimärkä, samoin hanskat. Edes paksut Hestra-kintaani, joiden olen kuvitellut olevan vedenpitävät ulkorukkasten osalta, olivat märät. Minussa ei tainnut olla enää mikään kohta varsinaisesti kuiva.

Mutta nyt oli selviytymismoodi päällä. Ajattelin, että hiihdän niin pitkälle kuin jaksan. Pakko jaksaa. Mielessä siinsi ajatus Kisurisstuganista ja lämpimästä tuvasta, vaikka samalla tiesin, etten välttämättä mitenkään selviä sinne asti. Toissijaisesti mielessä oli, että löytyisi sen verran suojainen paikka, mihin teltan saisi.

Jostain kumman syystä tällaisina vaikeina hetkinä päässä alkaa usein rallattaa joku yksinkertainen melodia. Tällä kertaa tämän kunnian sai Pikku Kakkosen posti. Sitä sitten itsekseni lauleskelin samalla kun taapersin ahkio perässä Suottasjjåhkåa alavirtaan. Piikku kaakkoseen poostii… postilokero kolme-neljä-seitsemän, kolmekolme-satayksi Tampere kyy-ymme-nen… pa dam pam pam…

Kai se hyräily jotenkin rauhoittaa. Vaikka tilannetta olisi voinut vakavaksikin luonnehtia, olin kuitenkin varsin rauhallinen. Vaikka telttakaaren katkeaminen ja muu säätö olikin aiheuttanut pienten perkeleiden pääsyn ilmoille, en missään vaiheessa ollut hätääntynyt, saati panikoinut. Ehdin tätä puolta hiihdon lomassa hieman reflektoida. Eihän homma missään määrin mukavaa ollut, ei sinne päinkään. Mutta kaikki epäolennaisuudet karisivat mielestä, kun nyt todellakin sai keskittyä vain ja ainoastaan eteenpäin menemiseen.

Välillä piti pitää pieniä taukoja ja nojailla sauvoihin, sekä mutustaa suklaata naamariin. Piikku kaakkoseen pooostii… Ja taas mentiin. Nyt ei kuitenkaan ollut aina kuvata kontsaa videoita tai vaelluskertomusta varten, vaan suorittaa matkaa eteenpäin.

Hämärä alkoi painaa päälle ja kieltämättä väsymys myös. Olin hiihtänyt noin kaksi tuntia ja edennyt aika mukavasti. Maasto oli onneksi ollut suhteellisen helppoa. Hiljalleen alkoi näkyä yksittäisiä tunturikoivuja. Se oli hyvä merkki, sillä jos puita olisi enemmän, niistä saisi myös hieman suojaa. Huomasin myös vanhat suksen jäljet hankeen kovettuneena. Se virkisti mieltä, joskin suksien jälkien löytäminen ei ollut mikään yllätys – laaksonpohjissahan niitä meni siellä täällä muutenkin.

Löysin sopivan paikan teltalle muutaman koivun tuntumasta. Lapioin ensin lunta pieneksi suojavalliksi tuulta vastaan. Aika onneton tämä viritelmä oli, lähinnä se olisi antanut suojaa tuiskuttavalta lumelta. Nyt kuitenkin sade oli edelleen vedensekaista räntää. Tuuli oli kuitenkin sen verran kevyempi (olin toki laskeutunutkin noin 150 metriä alemmas), että sain teltan suhteellisen helposti pystyyn.

Vaihtoehtoina teltan pystytykselle olisi tietysti ollut lumiluola tai syvennys lumeen, jonka päälle teltan olisi virittänyt katoksi. Lunta oli kuitenkin sen verran kitsaasti, että kovin helppo homma tämä ei olisi ollut. Mietin myös teltan ankkurointia maahan ilman kaarien pystytystä, jolloin teltta olisi toiminut ”pussina” pitäen toivottavasti makuupussin kuivana. Mitään näistä ei onneksi tarvinnut toteuttaa.

Teltta kyllä kestäisi ehjänä, kunhan sen sai pysymään maassa kiinni. Nakkasin tavarat ahkiosta mahdollisimman nopeasti sisään, jotta teltassa olisi myös painoa. Sain itseni survottua telttaan sisään lähempänä iltakymmentä. Se oli semmoinen 30 kilometrin hiihtopäivä! GPS näytti kuljetuksi matkaksi jo 116 kilometriä. Illallista en ryhtynyt laittamaan, vaan söin lihapiirakan ja keksejä. Tärkeintä oli saada kuivaa ylle, lämpimään pussiin ja lepoa keholle.

Nyt täytyi vain koettaa selvitä yöstä ja toivoa, että teltta kestäisi ja että aamulla sää olisi parempi. Huomenna ainakin selviäisi Gisurikselle. Seitsemän kilometriä jäi matkaa tekemättä, joten se ei olisi yön jälkeen enää paha matka. Gisurikselta Akkastuganille pääsisi merkittyä reittiä, ehkä jopa kelkkauraa. Ja sieltä sitten Ritsemiin. En pahemmin vielä miettinyt, miten siitä järjestäisin itseni Suorvaan autolle, mutta aivan sama. Asia kerrallaan. Nyt oli tärkeintä saada ehkä hieman ylikierroksilla oleva kroppa rauhoittumaan ja unen päästä kiinni.

2.4.2025 – Pitkä marssi Akkastuganille

Niin vain siitäkin yöstä selvittiin. Tuuli oli hieman laantunut yöllä, mutta se oli edelleen kohtuullisen kova. Ryhdyin aamukokkailuihin kahdeksan maissa. Reissun luonne oli Sarekin aprillipilan myötä muuttunut aika lailla. Leppoisa hiihtely ja vaelluksesta nautiskelu oli ohi. Nyt ainoa tavoite oli vain hiihdellä Ritsemiin ja pois erämaasta. Ja sieltä sitten jollain konstilla autolle Suorvaan.

Sääennuste oli onneksi sikäli parantunut, että tuleva myrsky oli siirtynyt myöhemmäksi. Sen ei pitäisi alkaa vielä huomisaamunakaan, vaan vasta myöhemmin. Siten tänään pitäisi ehtiä hyvin Akkastuganille asti. Räntää kuitenkin vihmoi edelleen, ja mittari oli reilusti plussan puolella. Miellyttävää hiihtoa ei siten ollut luvassa.

Kamppeet olivat edelleen märkänä, mihinkäs ne olisivat yön aikana kuivuneet. Yritin hanskoja ja kalsareita kuivattaa bensakeittimellä lämmittäen. Kaikista pahinta on nimittäin märät hanskat. Hiihtäessä keho tuottaa mukavasti lämpöä, mutta jos hanskat ovat märät, käsillä on silti kylmä.

Lähdin hiihtämään kymmenen maissa. Hiihtelin vanhoja suksenjälkiä seuraillen Sjnjuvtjudisjåhkån eteläpuolta. Maasto oli onneksi aika helppoa, joskin muutamia loivia kumpareita sai kierrellä. Paikka paikoin lunta oli erittäin vähän ja pälvialueet suuria.

Pilvipeite oli sen verran ohut, ettei ollut täydellinen murkukeli. Maisemassa oli kontrastia siten, että korkeuserot lumella erotti. Välillä myös Gisuris-vuoren seinämä erottui vaivoin valkeuden keskeltä.

Koivujen määrä alkoi lisääntyä. Mitä pidemmälle etenin, sitä rauhallisemmaksi tuuli kävi. Lunta satoi kuitenkin koko ajan. Olin kurvannut tasaista reittiä etsiessäni hieman turhan paljon länteen jossa vastaan tuli seuraava joki, Sjpietjavjåhkå. Siitä piti päästä yli, mutta joki kulki melkoisessa kanjonissaan. Lähempänä tupaa, missä kulkee merkitty Padjelantaleden, joen yli on silta. Nyt suksilla pääsisi kyllä yli, kunhan löytäisi paikan, missä rinne ei ole liian jyrkkä.

Seurailin jokivartta reilut puolitoista kilometriä, kunnes uoma loiveni ja helppo paikka löytyi. Huomasinpa paikalla myös tuoreet suksen jäljet. Kukahan hullu tässä kelissä on lähtenyt hiihtämään?

Latu vei suoraan tuvalle, joka tuli viimein näkyviin koivikon keskeltä. STF:n tuville tyypillisesti paikalla oli useampia rakennuksia. Yhdessä näytti olevan elämää. Tuvan seinustalla oli kahdet sukset.

Parkkeerasin ahkioni pihaan ja koputin oveen. En tiedä, olinko jotenkin riutuneen oloinen, mutta kohtasin sisällä kaksi hämmentynyttä saksalaista herraa, jotka miltei välittömästi kysyivät, haluanko kahvia. Teetä, kiitos. Istuin alas ja rupesimme juttelemaan. Kävi ilmi, että heitä oli kolmaskin, joka oli lähtenyt päivähiihdolle. Hänen jälkiään olin tullut joelta tuvalle.

Kävin kaivamassa ahkiosta loput domino-keksit tarjolle. Olipa mukava istua valmiiksi lämpimässä tuvassa. Juttelimme reiteistä, säästä ja mistä nyt tuvilla tavatessa yleensä jutellaan. Kolmikko oli lähtenyt Ritsemistä pari päivää sitten, mutta päätyneet jäämään tuvalle odottelemaan parempaa keliä. Järkevää. Omasta touhustani totesin, että se ei välttämättä ollut ollut kovin järkevää. Die verrückte Finne.

Kolmas mies palasi päivähiihdoltaan. Jatkoimme juttua vielä tovin, mutta sitten täytyi lähteä. Ajattelin ehtiväni vielä illaksi Akkastuganille, jonne oli noin 13 kilometrin matka. Kesäaikaan Gisurikselta pääsee Akkastuganille leveää merkittyä Padjelantaledeniä pitkin. Kisurisstugan on juuri Sarekin kansallispuiston ulkopuolella. Talvisaikaan läheiseltä Kutjaurelta menee Akkastuganille merkitty moottorikelkkareitti. Nyt siis pitäisi selvitä enää järvelle ja kelkkareitille, sitten ei tällä reissulla tarvitsisi enää suunnistella.

Kävin ennen lähtöä katsomassa vielä Gisuriksen muita rakennuksia. Kisurisstugan on talvella omatoimitupa, eli tupavahtia ei paikalla ole. Tuvan käytöstä pitää kuitenkin maksaa normaalin STF:n taksan mukaan. Talvisin auki on kaksi tupaa, jossa kummassakin on kuusi vuodepaikkaa. Tuvat ovat hyvin varusteltuja, STF:n tyyliin. Kesäisin auki on isompi rakennus, jonka yhteydessä on myös tupavahdin mökki.

Tuvalta olikin konstikasta jatkaa matkaa. Tuvat olivat korkean törmän päällä, ja minun piti päästä alas. Käytin puoli tuntia kiertelyyn etsiessäni sopivaa kohtaa alas pääsyyn, mutta rinne tuntui olevan joka paikasta liian jyrkkä. Päädyin lopulta niemekkeeseen, jossa totesin, että tästä mennään.

Otin sukset pois ja lähdin rauhakseen kahlaamaan rinnettä alas. Yritin jarruttaa ahkiota, mutta painovoima oli jälleen vahvempi. Ahkio keräsi vauhtia ja kaatoi minut hankeen. Rinkka pääsi jotenkin myös irti ja syöksyi vinhasti pyörien pöpelikköön. Lopputulemana minä olin puolivälissä rinnettä turvallani hangessa, ahkio rinteen alla kumollaan koivikossa ja rinkka siitä parikymmentä metriä sivussa. No, olisi kai tässä huonomminkin voinut mennä.

Siinä missä ylempänä lunta oli ollut paikoin kitsaasti, alhaalla tunturikoivikossa lunta oli liiankin kanssa. Yhtäkkiä saattoi huomata olevansa haaroja myöten hangessa. Taistelin itseni hangessa ensin ahkiota pelastamaan. Se piti kammeta pois puskasta ja kääntää oikein päin. Sitten oli aika hakea rinkka. Kaikki vaikutti olevan tallessa.

Tähän episodiin meni kokonaisuudessaan melkein tunti, mutta sitten pääsin vihdoin etenemään. Nyt maasto olikin tasaista kuin pannukakku. Oli jopa vaikea tietää, missä kohdin rantaviiva oli.

Hiihto oli tasaisen tappavaa. Näkyvyyttä oli joitakin satoja metrejä, mutta harmaaseen taittuva valkeus oli oikeastaan ainoa, mitä ympärillä oli. Tylsää, totaalisen tylsää. Märkää lunta satoi edelleen jatkuvasti.

Lähempänä Kutjauren rantaa huomasin, että järvestä lähtevä Vuojatädno oli sulana. Joen niska piti siten kiertää riittävän kaukaa. Hiljalleen hahmotin myös vastarannalla olevan poroaitauksen. Kelkkareitti kulki sen pohjoispuolelta. Siispä suoraan sinne.

Ranta ja poroaitaus tuntui lähestyvän tuskastuttavan hitaasti. Edellinen päivä painoi jaloissa. Toisaalta kilometrit ovat erityisen pitkiä silloin, kun on tarkoituksena vain päästä pois.

Kelkkauralle päästyä tarkistin GPS:stä, että Akkastuganille oli vielä 10 kilometriä. Mutta nytpä saisi hiihtää tuoretta kelkkauraa. Heti uralle päästyäni vastaan tuli kolme kelkkaa perävaunuineen, kalamiehiä arvatenkin.

Vaikka ura oli tuore, hiihto oli silti raskasta. Suksi ei oikein luistanut suojasäässä. Maisema oli melko tympeä. Joen toisella puolella kohosi Akka-vuori, mutta siitä näkyi vain alarinne. Kaikki muu oli paksun pilven peitossa, joka vei myös kaiken valon. Myös itse kelkkareitti kulki pitkän pätkä mitäänsanomattomassa pusikossa.

Jonkin matkan kuluttua tuore kelkkajälki erkani merkityltä reitiltä. Jatkoin tuoretta jälkeä seuraten, sillä se ei voinut mennä muualle kuin Akkastuganille. Jälki meni lähemmäs joen rantaa. Joki oli suurelta osin sula. Se toi edes pientä vaihtelua maisemiin.

Saavuin Akkastuganille puoli seitsemän aikaan ja 26 kilometrin hiihdon jälkeen. Tupavahti oli poissa, joten ryhdyin majoittumaan omatoimisesti. Tuvan toisessa päädyssä oli majoittumassa kuusi miestä, kaksi eri porukkaa. Toinen pääty oli tyhjänä ja kylmänä.

Kaikki olivat ruotsalaisia, ensimmäisen kerran tällä reissulla siis muita kuin ulkomaalaisia. He tekivät kohteliaasti tilaa, mutta muuten sain olla omissa oloissani. Toinen porukka lähti saunaan (Akkastuganilla on persoonallinen tynnyrisauna). Minä ryhdyin kuivattelemaan kamppeitani ja tekemään huoltoa. Saunaan olisi päässyt myöhemmin, mutta jätin tällä kertaa väliin. Tuvassa oli riittävän lämmintä ja kosteaa.

Kävin maksamassa tupavahdille yöpymismaksun, 600 SEK, kun en ole STF:n jäsen. Tuvan eteisessä oli bussin aikataulut. Pääsisin siis Ritsemistä bussilla Suorvaan, mikä ratkaisi logistiikkaongelmani. Bussi lähtisi 13:30, joten siihen ehtisi mainiosti, jos vain Akkajauren ylityksessä ei olisi ongelmia. Järven yli menee merkitty reitti, joten sen puolesta ei olisi ongelmaa. Sääennuste kuitenkin lupasi iltapäivälle huonoa keliä ja kovaa tuulta.

Tuvalla oli sen verran kuuma, että päätin siirtyä tyhjälle kylmälle puolelle nukkumaan. Lueskelin illalla vielä tuvalta löytynyttä kirjaa Pohjois-Ruotsin koskista ja niiden hyödyntämisestä. Kirjassa oli mielenkiintoinen pätkä vesivoimasta ja juuri Luulajajoen vesistön valjastamisesta sähköntuotantoon. Sitä lueskelle aloin hiljalleen unille.

3.4.2025 – Vesihiihtoa Akkajauren yli: vaikeimmat 12 kilometriä ikinä

Heräsin ensimmäisen kerran aamulla viiden maissa. Pääsin todistamaan nousevaa aurinkoa ja lähes pilvetöntä taivasta! Kovin oli kaunista, mutta lämpötila edelleen plussalla. Mutta myrskyä oli edelleen luvassa, se oli ennusteesta selvä.

Jatkoin vielä jonkin aikaa unia. Kun lopulta kömmin ylös kahdeksalta, pilvet roikkuivat taas matalalla eikä näkyvyys ollut kaksinen. Sää oli pääpiirteissään samanlainen kuin mitä se oli ollut joka ikinen aamu tähän mennessä.

Mietin kyllä, onko järkeä lähteä ylipäänsä ylittämään järveä, sillä tuuli oli kova. Se kävi kuitenkin etelästä, joten tuuli olisi myötäinen. Söin aamupuuron ja keräilin kohtuullisesti kuivuneet kamppeet. Olipa mukava saada monot jalkaan kuivana.

Tupavahti oli kierroksellaan, kun virittelin ahkiota valmiiksi. Hän neuvoi reitin alas järven jäälle ja toivotti onnea matkaan. Bussille pitäisi hyvin ehtiä, vaikka hiihto olisikin tavallista hitaampaa. Sää näytti hetken tuulesta huolimatta hyvältä. Aurinkokin tuli hetkeksi esiin pilven takaa. Hurautin itseni kelkkauraa pitkin järvelle. Alamäessä vauhti kiihtyi, mutta pompuista huolimatta pysyin pystyssä.

Järven jäällä oli vettä. Paikoin ihan reilusti. En ollut hiihtänyt varmaan viittä minuuttia, kun monot olivat jälleen märät. Ihmekös tuo, sillä vettä oli pahimmillaan yli 10 senttiä. Ihan tällaiseen vesihiihtoon en ollut osannut varautua.

Kun reitti tuli Änonjálmmen venesataman kohdalle, alkoi varsinainen Akkajauren ylitys. Tähän asti oli saanut hiihtää edes jokseenkin tuulensuojassa, mutta kun merkitty reitti kääntyi kohti järvenselkää, pääsi tuuli puhaltamaan koko voimallaan. Aurinko oli mennyt jo hyvän aikaa sitten pilveen ja sää oli muuttumassa huonommaksi.

Onneksi tuuli oli myötäinen, sillä vastatuuleen hiihtämisestä ei olisi tullut mitään. Mutta ei tätä helpoksi voinut sanoa. Tuuli kävi selän takaa, mutta siten vinosti, että se pääsi kaatamaan vähän väliä ahkion. Toisinaan tuulenpuuska tempaisi niin kovasti, että se kaatoi minut turvalleni – ja jos kohdalla sattui olemaan kymmenen senttiä syvä lätäkkö, tarkoitti kaatuminen pientä uimareissua. Sanomattakin on selvää, että jalkojen lisäksi kosteutta alkoi olla muuallakin kehossa.

Ahkio kaatuili jatkuvasti. Ja aina sen kaatuessa oli pakko riisua valjaat, mennä nostamaan se pystyyn ja toivoa, ettei tuuli veisi sauvoja ja ahkio kaatuisi uudestaan, ennen kuin valjaat sai takaisin. Ja niin kävi useasti, että juuri kun olisi ollut valmis jatkamaan, ahkio oli taas kumollaan tuulenpuuskan seurauksena.

Tiesin, ettei matka ollut loputtoman pitkä, jäljellä oli ehkä noin kahdeksan kilometriä, mutta aika toivottomalta tuntui. Tuuli kävi niin kovaa, että paikoillaan oli hankala olla. Paikoilleen ei voinut jäädä. Eipä siitä mitään hyötyä olisi ollutkaan, sillä autiolla järvenselällä ei ollut mitään suojaa. Mutta hankalaa oli myös edetä, sillä ahkiota nyt vaan ei voi hinata kaatuneena. Se piti välttämättä saada pysymään pystyssä.

Mielessä kävi, että nyt apu ei olisi niin kaukana, jos painaisinkin inReachin sos-nappulaa. Kelkka Ritsemistä ei kauaa tähän ajaisi. Mutta eihän tässä nyt oikeaa hätää ollut. Olin saanut levättyä yöllä hyvin, joten voimia kyllä riittäisi vielä. Suurin uhka oli lähinnä se kastuminen ja siitä aiheutuva kylmyys, jos jäisi paikoilleen.

Sisulla jatkoin järven ylittämistä. Mutta kun se ahkio, pahus soikoon, ei tahtonut lainkaan pysyä pystyssä, oli pakko ottaa käyttöön uudenlainen taktiikka: pidin vasemmalla kädellä kiinni ahkion aisasta ja yritin ohjata ahkiota niin, että tuuli kääntänyt sitä eteeni. Ahkio nojasi koko ajan jalkaani, ettei se olisi kaatunut. Oikealla kädellä otin sauvalla tukea, että pysyin itse pystyssä. Ja varsinaisen työn teki takaa puhaltanut tuuli. Välillä puuskissa matka taittui melkoista vauhtia, etenkin silloin, kun jään pinta ei ollut pelkkää vettä tai sohjoa.

Jälkikäteen harmitti, etten ottanut tilanteesta videota, koska etenemistyyli oli varmasti näkemisen arvoinen. Toisaalta ajatukset olivat kaikkialla muualla kuin videon kuvaamisessa, sillä oli täysi työ ylipäänsä pysyä pystyssä.

Mutta niin sitä mentiin. Vaikka ahkio välillä kaatuikin, oli eteneminen nopeaa, kun sen sai nostaa heti viereltä takaisin pystyyn ja odottaa, että tuuli nappaisi taas kunnolla kiinni. Päästelin menemään pitkän tovin ennen kuin vilkaisin GPS:ää. Olin enää parin kilometrin päässä Ritsemistä.

Loppumatkasta jään päällä oli enemmän lunta ja hiihto oli taas mahdollista ilman jatkuvaa vesilammikoihin syöksymistä. Myös tuuli tuntui hieman hellittäneen, joten pääsin jatkamaan normaalilla tekniikalla ahkiota hinaten. Lumisade kuitenkin sakeni.

Pian vastaan tuli Ritsemin voimalaitoksen purkuaukon vaara-aluetta merkkaavat kyltit. Tikutettu kelkkareitti teki pienen mutkan, mutta nyt tiesin jo olevani lähellä maalia. Toisaalta kun näkyvyys oli vain muutaman kymmenen metriä, loppumatka tuntu pitkältä. Lopulta Ritsemin ranta alkoi piirtyä valkeuden seasta näkyviin. Reitti kulki venesataman länsipuolelta pienen varastoalueen pihaan. Sivummalla näkyi järven yli kesällä liikennöivä m/s Storlule, joka oli nostettu talviteloille.

Rannassa lunta taas riittikin. Ja se oli märkää. Hiihdosta ei voinut puhua, sillä lumi takertui tiukasti suksenpohjiin. Rantaan johtaneelta tieltä poikkesi ura ylös kohti maantietä. Kuljin siitä, sillä se oikaisin jonkin verran. Homma oli kuitenkin melkoista puurtamista, sillä nousua oli kohtalaisesti, eikä hangessa sukset jalassa käveleminen oikein sujunut. Kun pääsin maantien varteen, otinkin sukset pois ja hinasin ahkiota rehellisesti jalkamiehenä viimeiset kymmenet metrit. Sitten tuttu punainen parakki tuli näkyviin lumipyryn keskellä. Olin aika lailla finaalissa, mutta hyvillä mielin. Saatoin hengähtää henkisesti – reissusta oli selvitty.

12 kilometrin matkaan meni lopulta vain hieman yli kaksi tuntia, mikä on melkoinen ihme. Mutta helppo hiihto tämä ei ollut. Yhtään liioittelematta voi sanoa, että Akkajauren ylitys oli vaikein pätkä tällä reissulla – ehkä vaikein hiihto tähän mennessä ikinä, tai ainakin vaikeimmat 12 kilometriä ikinä.

Keräsin ahkiosta kuivat vaihtovaatteet ja astuin sisälle. Rännän sekaista lunta satoi sellaisina rätteinä, että kaikki kamppeet olivat hetkessä valkoisen sohjon peitossa. Suunnilleen samalla ovenavauksella sisälle ryysäsi myös suomalainen kelkkaporukka, joka oli aivan yhtä finaalissa kuin minäkin. Miehet taivastelivat, kuinka näkyvyys oli ylempänä tunturissa kadonnut aivan yllättäen niin huonoksi, että ”ilman GPS:ää ei olisi pois selvitty”. Totesin, että oli tosiaan aika jännä keli järvelläkin.

Ritsemin tupavahti otti lämpimästi vastaan, kuten tapaan kuuluu. Kerroin hänelle tilanteeni ja kuulin, että bussi kyllä kulkee, mutta voi olla vähän myöhässä huonon kelin vuoksi. Minua se ei haitannut, pääasia oli, että pääsisin takaisin Suorvaan muulla kuin lihasvoimalla. Vaihdoin vaatteet, ostin aseman myymälästä hihamerkin ja limpparin, minkä jälkeen saatoin hengähtää myös fyysisesti. Tunturiaseman sali oli viime kesältä tuttu, joten tunnelma oli hieman kuin olisi kotiin tullut.

Bussi lähti ajallaan, joten en kauaa ehtinyt tunturiasemalla hengähtää. Ahkio ja kamppeet lastattiin pikkubussin peräosaan ja seuraavan tunnin sai vain istua paikallaan. Suorvan Parkkipaikalla huomasi, mitä viikon suojasää oli saanut aikaan. Siinä missä lähteissä lunta oli ollut vielä lähes kaikkialla, nyt melkein koko parkkipaikka oli sula.

Bussi meni menojaan ja jäin selvimään kamppeitani. Kaikki oli märkää. Ahkiossa oli kunnolla vettä pohjalla. Eikä ihme, olihan se kyntänyt Akkajauren vesiesteitä, milloin kyljellään, milloin mitenkin. Kun kamat oli survottu autoon ja vähän evästä syöty, oli aika lähetä kotimatkalle, tai ensin Jällivaaraan hotelliin.

Niin vain oli tämäkin reissu tehty. Kuusi täyttä päivää, yksi puolikas, ja 155 kilometriä. Yhteensä noin 1600 nousumetriä ahkion kanssa. Yksi katkennut telttakaari, yhdet hajonneet kuorihousut. Mittaamattoman suuret silmäpussit. Siinäpä reissun tilastot.

* * *

Tämä oli kolmas kertani Sarekissa, ja sää on aiheuttanut harmia joka ikinen kerta. Sarekissa sataa aina™ pitää paikkansa näemmä talvellakin. Etenkin viimeisinä päivinä (vesi)sade ja jatkuva miltei white-out alkoi ärsyttää. Valkoista seinää voisi katsoa kotonakin.

Mutta olipa taas opettavainen reissu, sekä talvivaelluksesta yleisesti että henkilökohtaisella tasolla. Vastoinkäymisiä oli enemmän kuin keskivertoreissulla. Mutta niistäkin oppii. Toisaalta hyvä ennakkovalmistautuminen kantaa pitkälle. Ja ehkä tärkeintä on se, että tiukoissakin tilanteissa on hyvä pitää pää kylmänä ja keho lämpimänä. Omasta suorituskyvystä on pidettävä huolta, jolloin liian väsyneenä ei joudu tekemään päätöksiä. Siinäpä resepti mille tahansa retkelle.