Edellisestä Sarekin reissusta kotiuduttuani olin jo varma, että sinne palaan vielä. Yksi kesäkausi piti kuitenkin jättää väliin. Vaelluksen ajankohdaksi valikoitui heinäkuun loppu, jossa lomien vuoksi aikaa oli riittävän väljästi ”Sarekin klassikolle”, eli vaellukselle koko kansallispuiston läpi Rapadalenia pitkin etelästä käsin.

Sarekiin pitää varata aikaa. Alue on valtava. Lisäksi sää voi olla mitä vain, jolloin varapäiviin ja B-suunnitelmiin on hyvä varautua. Kolmas huomioitava seikka on se, että Sarekiin pääsy on vaivalloista ja logistisesti haastavaa. Se on kaukana kaikesta – ja monesta suunnasta katsottuna myös vesistöjen takana. Vaihtoehtoja reitin aloitus- ja lopetuspisteisiin on siten rajallisesti.

Suorvan pato on helppo paikka aloittaa tai lopettaa vaellus, mutta se istuu huonosti ajatukseen kulkea Sarekin halki. Toisaalta inhoan julkisilla kulkemiseen liittyvää säätöä, tai lähinnä sitä, että on oltava muiden laatiman aikataulun varassa. Mutta tällä reitillä sitä ei voinut välttää.

Suunnitelmaksi päätyi siis autolla ajo Ritsemiin, jonne auto saisi jäädä odottamaan paluuta. Yön jälkeen aamupäivän bussilla pääsisi Kebnatsiin, josta vaellus varsinaisesti alkaisi vuorovenekyydillä tehtävän ylityksen jälkeen Saltoluoktan tunturiasemalta. Ylitys ja tunturiasema on osa Kungsledeniä, joka on yksi Ruotsin suosituimmista vaellusreiteistä – siis kansoitettu ja palvelutasoltaan hyvä.

Kungsledeniä pitäisi kulkea Aktseen asti, josta sitten alkaisi kulku Sarekin halki. Tälle välille mahtuu vielä toinenkin venekuljetus, eli noin vartin pyrähdys Vaggevárasjista (jossa on myös STF:n maksullinen tupa eli Sitojaurestuga) Svinnjeen, josta Kungsleden jatkuu kohti etelää.

Vaihtoehdo Kungsledenin kulkemiselle olisi ollut helikopterilento Stora Sjöfalletilta Aktseen. Paikallinen kopterifirma, Fiskflyg, lentää kesäisin reittilentoja alueella. Kopterisiirtymällä olisi säästänyt kaksi venekyytiä ja noin 26 kilometriä Kungsledeniä. Koska aikaa oli, päätin jättää helikopterilennon toiselle kerralle. Reittilennon hinta Aktseen (1600 kruunua) olisi ollut mielestäni kohtuullinen, ottaen huomioon aikasäästön ja sen, että pelkät venekyyditkin maksoivat jo sen yli 600 kruunua. Aktsen jälkeen olisi ohjelmassa yksi Sarekin tunnetuimmista maisemista, Skierffe, josta avautuu maisema Rapaenon suistoon. Siitä sitten matka jatkuisi Rapadalenia aina Sarekin massiiville asti ja siitä edelleen Ruothesvággen laaksoa Gisurikselle ja Akkajauren rantaan. Palatessa olisi vielä luvassa yksi venekyyti Akkajauren yli takaisin Ritsemiin.

* * *

Hankintoja ei ruuan lisäksi ollut tarpeen erityisemmin tehdä. Ruokapolitiikkakin meni tuttua kaavaa, eli jauhelihaa ja kasviksia kuivuriin.

Sen sijaan drone sai jäädä kotiin. Sarekissa (ja koko Laponian suojelualueella, eli myös Stora Sjöfalletin ja Padjelantan kansallispuistoissa) alueen järjestyssäännöt kieltävät dronella lentämisen. Harmillista sikäli, että dronekuvaaminen olisi tuonut upeita kuvakulmia, mutta säännöt ovat sääntöjä. Positiivinen puoli asiassa on se, että painoa jäi tulematta rinkkaan noin kilon edestä (virtapankit mukaan luettuna).

* * *

Ritsem on kaukana. Jällivaarasta matkaa on vielä noin 180 kilometriä. Tie on aina Stora Sjöfalletiin asti kohtuullisen hyvä, mutta Suorvan padon jälkeen tie muuttuu kapeaksi ja paikoin huonokuntoiseksi. Ajopäivänä Suomessa oli hellekeli, mutta Pohjois-Ruotsissa vallitsi matalapaine. Sää oli sateinen ja pilvet roikkuivat alhaalla. Matkalla ei siis tarvinnut maisemia ihmetellä. Kaikki vuoret olivat pilvien peitossa.

Saavuin Ritsemiin puoli seitsemän maissa. Järven toisella puolella oleva Áhkka-vuori oli kokonaan piilossa. Akkajauren vedenpinta oli varsin alhaalla, järvi kun on Vietaksen vesivoimalan säännöstelyallas. Vedenpinnan vaihteluväli on peräti 30 metriä.

Kovin kummoinen kylä Ritsem ei ole. Kylässä on Fiskflygin helikopterikenttä, venesatama, karavaanarialue ja STF:n tunturiasema. Tunturiaseman yhteydessä on myös kaivosyhtiö LKAB:lle ja sähköyhtiö Vattenfallille kuuluvia rakennuksia, sekä muutamia yksityisiä mökkejä. Toki paikka on vihoviimeinen pussinperä, sillä yleinen tie päättyy Ritsemiin ja jatkuu puomin jälkeen vielä ylös tunturiin seuraavalle vesivoimaa varten säännöstellylle järvelle. Tänne ei siis poiketa ohi kulkiessa, vaan aina tarkoituksella.

Tunturiasemalla oli täysi tohina päällä. Tupa on täynnä porukkaa ja pihassa pari telttaa. Olin tehnyt aiemmin päivällä varauksen, joten yöpaikka oli tiedossa. Jaoin neljän hengen huoneen vanhemman pariskunnan kanssa. Ritsemissä saattoi myös ladata autoa (11 kW latausasemasta), joten hyödynsin tilaisuuden, vaikka hinta olikin suolainen 6 kruunua/kWh. Jos tästä kolkasta jotain ei puuttuisi, niin sähköä, sillä Ritsemissä on myös maanalainen 305 MW:n tehoinen vesivoimalaitos.

Keräilin kamppeet ja pakkasin rinkan tihkusateessa. Jätin hieman ruokaa pois, sillä olin varannut sitä noin kymmeneksi päiväksi, enkä mitenkään olisi maastossa niin pitkään. Rinkkaan tuli pakattua lopulta sapuskaa kahdeksaksi päiväksi.

Olin kerrankin punninnut rinkan, ja kuivapaino (ilman nesteitä) oli 24 kiloa. Aika rankka, kun lisäksi tuli vielä kameralaukku, jossa painoa oli noin 4 kiloa, ja vedet päälle. Mutta on se rinkka joskus painavampikin ollut. Eniten painoa tulee trangiasta (1100 g), makuupussista (960 g), makuualustasta (790 g), teltasta (900 g) ja tietysti ruuasta (vaikka sen osuus keveneekin vaelluksen kuluessa). Makuualustaa ja keitintä (trangia) lukuun ottamatta painoa ei helposti saa pudotettua, paitsi jos kamerat ja varavirtalähteet jättäisi pois. Mutta niistä en luovu, kuvaaminen kun on se tärkein juttu itse vaeltamisen lisäksi. Ja onhan se ilmatäytteinen makuualusta aika paljon mukavampi kuin solumuovi, vaikka painoa on melkein tuplat…

Söin illallista ja painuin unille. Tuntui hieman kummalta, sillä yleensä olen lähtenyt maastoon heti perille päästyäni. Nyt kuitenkin piti yrittää nukkua.

1. päivä – 25.7.2024: First and worst

En nukkunut kovin hyvin. Aamulla oli kuitenkin aikaa touhuta rauhassa, sillä bussi lähti Ritsemistä vasta 9:45. Katsoin sääennusteita, eivätkä ne olleet lupaavia. Pari seuraavaa päivää näytti hyvin sateisilta. Ja saman saattoi toki havaita ihan töllistelemällä ympärilleen: täydellinen harmaus joka puolella, minkä lisäksi sateli ajoittain. Lämmintä kuitenkin oli, noin 16 astetta, mikä on täysin riittävästi.

Bussi lähti ajallaan ja heti venesataman pysäkiltä kyytiin nousi iso joukko porukkaa. Bussin aikataulu on synkronoitu yhteen Akkajauren yli menevän veneliikenteen kanssa, joten tämä jengi oli tullut Vájsáluoktasta ja Padjelantaledeniltä aamuveneellä.

Bussi ajeli huonoa Ritsemin tietä rauhakseen. Vakkotavaren pysäkiltä tuli toinen iso lössi porukkaa. Vakkotavaressa Kungsledenin vaellusreitti siirtyy hetkellisesti kumipyörille, sillä Kungsleden jatkaa matkaa eteenpäin Saltoluoktasta, eikä tätä 30 kilometrin asfalttitiepätkää tietysti ole kovin kohottavaa tallustaa jalan.

Stora Sjöfalletin mountain lodgella bussi piti puolen tunnin tauon. Vettä sateli edelleen. Sen jälkeen olikin vuorossa Saltoluoktan pysäkki (Kebnats). Bussi ajoi alas rantaan asti. Rannassa oli käynnissä laivan lastaus, sillä rannassa oli myös kuorma-auto, josta elintarvikkeita lastattiin m/s Langaksen kannelle. Lähtöä saatiin odotella hyvä tovi.

Itse laivamatka järven yli ei ollut pitkä. Se maksoi 225 kruunua, kun en ollut STF:n jäsen. Kipaisin lyhyen rinteen ylös Saltoluoktan tunturiasemalle. Paikasta tuli jotenkin mieleen Kilpisjärven retkeilykeskus, mutta ruotsalaisella twistillä ja upgreidattuna. Huoneissa näytti olevan valkoiset lakanat ja ravintola fiini. Kaikki oli jotenkin kovin lagom. Ostin myymälästä kangasmerkin muistoksi ja ryhdyin tekemään lähtöä.

Vaikka paikka olikin viihtyisä, oli päivän ohjelmassa parikymmentä kilometriä Kungsledeniä Sitojaurelle. Siellä olisi edessä venekyyti järven yli, ja vene kulkee kahdesti päivässä, aamulla klo 8 ja iltapäivällä klo 17. Halusin ehtiä aamuveneeseen, joten perillä pitäisi olla jo illalla. Koska kello oli jo pitkälle yli puolen päivän, saisi polkua tallata kohtuullisen ripeästi.

Kungsledenin reitti lähti tunturiaseman pihasta. Leveä polku painui tunturikoivikkoon ja alkoi hiljalleen nousta rinnettä ylös. Sade oli tauonnut, mutta ilma hyvin kostea. Varsin pian koivikko harveni ja muuttui puuttomaksi paljakaksi. Hetken ajan takana saattoi katsoa komeaa järvimaisemaa, mutta totuus oli, että edessä oli näkyvissä vain harmaata pilveä, johon polku pian sukelsi. Homman nimi oli selvä. Maisemia ei tänään katseltaisi.

Polulla oli kova liikenne. Vastaan tuli vähän väliä porukkaa. Parin kilometrin jälkeen maasto tasoittui, Hikoilin kuin sika. Lämpöä oli noin 16 astetta, eikä ilman kosteus helpottanut asiaa. Teepaitahommiksi meni, mutta jatkoin punnertamista eteenpäin. Kungsleden oli kuitenkin helppoa ja nopeaa kuljettavaa. Vähäistä isommissa puroissa oli sillat ja kosteissa kohdissa pitkoksia. Varsinainen vaellushighway siis.

Mutta maisemista ei juuri mitään tiennyt. Ei kuitenkaan satanut, joten kulku oli ihan miellyttävää. Sen verran pilvi välillä rakoili, että polun länsipuolella laakson toisella puolella hahmottui komea pahtaseinä. Kungsleden kulki pitkin Ávtsusjvággea, jonka pohjalla leveä joki virtasi pohjoiseen. Minä kuljin etelään, ja polku menisi vedenjakajan yli.

Ávtsusjvággessa näkyi sumuisen maiseman keskellä olevan porokämppä. Se oli kuitenkin noin puolen kilometrin päässä polulta, joten en lähtenyt sitä tarkemmin tutkimaan. Laakson pohjalla näkyi jonkin verran poroja, ja myös porokellon kilkatus kuului kauas.

Noin puolivälissä Saltoluoktasta Sitojaurelle on Ávtsusjvággen kämppä, eli ruotsalaisella luokituksella ”vindskydd”. Oli tauon ja lounaan aika. Kämpältä oli juuri lähdössä ilmeisesti Tsekkiläinen kolmihenkinen perhe. Puheliasta sakkia, kyselivät kovasti reittisuunnitelmastani ja kertoivat tulleensa kutakuinkin samaa reittiä, mutta toiseen suuntaan. Heille viimeinen päivä, minulle ensimmäinen. Toivoteltiin hyvät jatkot, ja ryhdyin lounaspuuhiin.

Vettä piti hakea alhaalta Ávtsusjjåhkåsta. Helppo nakki muuten, mutta joen penger oli täynnä viheliäistä pajukkoa, joten aivan rantaan pääsy oli vastenmielistä. Pusikko oli myös sateen jäljiltä märkää.

Ávtsusjvággen kämpässä oli myös hätälaatikko. Kurkkasin sisään. Lounasta mutustaessani aiemmin Saltoluoktan tunturiasemalla tapaamani saksalainen parivaljakko kulki ohi.

Lounaan jälkeen edessä oli vielä kymmenkunta kilometriä kulkua. Laskeskelin, että ehtisin hyvissä ajoin Sitojaurelle, sillä edessä ei olisi enää pahasti nousua. Alun punnerruksen jälkeen polku olikin ollut ylängöllä varsin tasainen ja helppo.

Tuskin ehti kämppä kadota maisemasta, kun taivaalta alkoi tihkua vettä. Edempänä kulkevat saksalaiset ryhtyivät vaihtamaan sadevaatteita. Ajattelin itse, että sade menisi pian ohi, enkä ryhtynyt vaihtopuuhiin. Virhe. Vaikkei sade ollutkaan kova, se pikkuhiljaa kasteli enemmän ja enemmän. Toisaalta välillä tuuli voimistui sen verran, että se melkein kuivasi samaa tahtia kun vettä satoi lisää.

Pilvet liikkuivat nopeasti, mutta oli mahdoton sanoa, oliko sää paranemassa vai pahenemassa. Näkyvyys oli kohtuullinen. Lännen puolelle jäänyt Sjäksjo-tunturikin alkoi näkyä kokonaan. Mutta taivaan hanat kääntyivät isommalle. Totesin itsekseni, että enää oli turha vaihtaa sadekamoja, sillä olin jo kohtuullisen märkä.

Saksalaiset toimivat hyvinä jäniksinä. Välillä tavoitin heitä enemmän, välillä he saivat taas etumatkaa lisää, kun napsin kuvia tai otin videota. Pääasiassa kulku oli nyt aikamoista pukertamista, sillä taukoa ei tehnyt mieli pitää. Välillä piti kuitenkin hieman lepuuttaa selkää.

Kilometrit kuluivat ja sade sen kun jatkui. Ja voimistui. Välillä tuntui, että sadetta tuli joka suunnasta. Mutta sitten taivaalta kuului jyrähdys ja kivireen vetoa muistuttava ääni. No ukkonen se tästä vielä puuttuikin.

Ryminää seurasi kaatosade. Totaalinen suihku. Ei paljon huonommin olisi voinut vaellus startata, ajattelin. Ensimmäinen päivä ja heti äijä ja kamat totaalisen märkänä. Toki rinkassa oli sadesuoja, mutta kun vettä tulee riittävän kovaa ja kauan, löytää vesi tiensä suojan alle. Ja tietysti vaihtovaatteet, makuupussi ja ruoat ovat kuivasäkeissä, mutta siitä huolimatta kaatosade on se kaikista vähiten mukava vaellussää.

Taivas ryskyi ja paukkui. Aloin olla polun lakipisteessä, josta se alkoi laskea hiljalleen alemmas kohti Sitojaurea. Ukkonen kuitenkin voimistui. Tuntui, kun se olisi kiertänyt kehää. Rytinä oli välillä melkoinen. Kerran salama iski suoraan maahan vain noin 200 metriä edelläni, hieman polusta sivuun. Välähdystä seurasi järjetön kolina. Täytyy myöntää, että hieman meinasi jännät paikat tulla. Ukkosella avotunturissa ei ole todellakaan kivaa.

Olin aika ripeästi kävellyt tähänkin saakka, mutta lähelle lyönyt salama pisti lisää vipinää kinttuihin. Pistelin menemään rinnettä alaspäin melkoisella vauhdilla, välillä jopa juosten. Matkaa koivikon alkuun oli kuitenkin vielä kilometrin verran. Mutta ei auttanut kuin tallata eteenpäin.

Polku oli muuttunut vuolaasti virtaavaksi puroksi. Kenkien kastumista oli turha välttää. Toisaalta, aivan sama. Nyt vaan painettiin menemään mitään miettimättä, Sitojaurella odottaisi kuitenkin STF:n tupa, eikä tarvinnut kahta kertaa miettiä, majoittuisinko sinne, vaikka tupa maksullinen olikin.

Saavutin edelläni kulkeneen espanjalaisen kaksikon juuri kun polku alkoi painua koivikkoon. Huikkasin ohi mennessäni, että vähempikin vesi riittäisi. Märkiä hekin näyttivät olevan. Vaikka sade hieman hellitti, märät puut ja puskat kastelivat vähintään yhtä tehokkaasti kuin taivaalta tullut vesi. Kenkäni hölskyivät vettä. Onneksi ilma oli sen verran lämmin, että kylmä ei päässyt tulemaan, vaikka märkä olinkin.

Koivikko muuttui vahvemmaksi ja maasto oli melko muhkuraista. Ylhäällä tunturissa olin ohittanut muutaman teltan. Jotkut olivat jääneet pitämään sadetta sinne. Se olisi voinut olla minullekin vaihtoehto, jos olisin tajunnut pystyttää teltan pian sateen alettua. Myöhemmin olin jo niin märkä, että oli sama vaiva jatkaa kävelyä. Mietin jälkeenpäin myös, että olisi ollut viisautta jäädä Ávtsusjvággen kämpälle sadetta pitämään, mutta mistäpä siinä vaiheessa olisi voinut tietää, että tulee näin kova sade.

Alhaalla koivikossa puolestaan telttapaikkoja ei juuri ollutkaan. Telttapaikkaa olisi todennäköisesti saanut etsiä kauan. Pian vastaan tulikin kyltti, jossa todettiin, että lähempänä tupaa telttailu olisi sallittua vain STF:n palvelumaksua vastaan. Polku haarautui tällä kohden, vasemmalle jatkui polku kohti STF:n tupaa, oikealta olisi päässyt oikoreittiä venekuljetuksen lähtöpaikalle.

Muutaman sadan metrin jälkeen tuvan puuvaja tuli vastaan. Sen takana oli näkyvissä punainen tupavahdin mökki. Menin saksalaisten perässä sinne, mutta kukaan ei ollut paikalla. Ovessa oli lappu, jossa todettiin, että sisään tupaan sopi mennä ja maksamaan saattoi tulla myöhemmin. Ok. Varsinainen Sitojaurestuga oli sivummalla pusikon seassa. Sinne siis.

Tuvalla oli aikamoinen vilske. Survoimme itsemme saksalaisten kanssa kuistille sateen suojaan samaan aikaan. Tunnelmaa voisi kuvata kaaokseksi, mutta pikkuhiljaa itse kukin sai märät kamppeet kuivaushuoneeseen ja majoituttua sisään. Totesimme siinä, että ei tämä tästä ainakaan huonommaksi voi enää muuttua.

Kengistä sai kaataa veden pois ja sukista vettä rutisi kuin tiskirätistä. Näinköhän ne kuivaisivat, vaikka tuvan kuivaushuone hyvä olikin. Espanjalaisetkin pääsivät perille ja hetken aikaa itse kukin härväsi tuvan käytävällä vapaata petipaikkaa etsien. Kaikille kuitenkin löytyi sijaa.

Tuvalla oli kansainvälinen meininki. Koko Kungsledenin pätkällä vastaan oli tullut lähinnä ulkomaalaisia – siis muita kuin ruotsalaisia ja suomalaisia. Olin tuvalla ainoa suomalainen eikä ruotsalaisia ollut ainuttakaan. Sen sijaan useampi saksalainen ja espanjainen, hollantilaisia, yli puolalainen ja niin edelleen.

Tuvan keittiö ja oleskelutila oli tilava, kaikki mahtuivat mukavasti pöytien ääreen ja kokkailemaan illallista. Kävi siinä jutellessa ilmi, että salama oli lyönyt Sitojauren tupaan vain muutamaa hetkeä aiemmin ennen kuin saavuin sinne. Yksi ikkunanpuite oli rikki salaman iskusta, ja salama oli rikkonut myös yhden poistovesiputken ja tehnyt palojäljen kuivaushuoneen muovimattoon. Hieman myöhemmin tupavahti kiersikin katselmoimassa vaurioita.

Kävin illan mittaan maksamassa majoituksen tupavahdille, joka kertoi, että venerannassa olisi oltava klo 7:30, jos mielii kahdeksalta lähtevään veneeseen. Tämä selvä. Muutenkin suunnitelma oli selvä. Unta palloon mahdollisuuksien mukaan ja aamulla ylös, ulos ja veneelle. Sää oli parantunut, mutta maasto oli toivottoman märkää. Tyydyin siten napsaisemaan vain pari kuvaa tuvan pihapiiristä ja painuin sitten unille.

2. päivä – 26.7.2024: Turistina Skierffellä

Kuten arvata saattoi, en nukkunut kovin hyvin. Liian kuuma tuvalla ei ollut, mutta ilma oli hyvin kostea ja jotenkin tunkkainen. Lisäksi vaikka tuvassa oli fiksua sakkia ja kaikki huomioivat toiset hyvin, kaipasin omaa rauhaa. Ajattelin itsekseni, ettei tällainen sosiaalivaellus ehkä minulle kovin hyvin sovi, tai sitten reissuun pitäisi asennoitua ihan toisella tavalla.

Tein aamutoimet aika reippaasti, jotta olin ajoissa venerannassa. Sinne oli tuvalta noin 400 metrin kävely. Rannassa oli viihtyisän näköinen mökki, Blindin perhe siinä asusteli kesää. He hoitavat venekuljetukset kesän sesonkiaikana järven yli. Olipa pihassa myös kioski, josta ilmeisesti olisi saanut ostaa ainakin poroa ja savukalaa. Kyyti oli maksettava käteisellä. Hinta oli 380 kruunua henkilöltä.

Siinä odotellessa juteltiin ja Anna kertoi oikoreitistä Skierffelle, josta oli myös ohjelappu STF:n tuvan seinässä. Puhuttiin myös edellispäivän ukkosesta, joka oli kuulemma ollut yllättävän kova. Olivat juuri päässeet pois järveltä ennen rytinän alkua. Nyt sää oli paranemassa, pilvet korkeammalla ja sininen taivaskin välillä pilkotteli.

Porukkaa tuli rantaan sen verran, etteivät kaikki mahtuneet yhteen veneeseen. Ingen problem, ajetaan kahdesti. Paikalle tuli myös suoraan tunturista kaksi poikaa, jotka tunnisti heti suomalaisiksi. Kyllä suomipoika toisen tuntee. Jyväskylän poijjaat olivat Kungsledeniä kulkemassa ja totesivat, että menee aika paljon rahaa venekyyteihin ynnä muuhun. Näinhän se on.

Pääsin toiseen veneeseen. Venekyyti kesti noin 10 minuuttia. Kuski osasi myös suomea. Vastarannalla oli toiseen suuntaan menossa suomalainen hieman vanhempi pariskunta. Oli täällä sentään muitakin, ajattelin kun siinä morjenstettiin toisiamme.

Polku jatkui rannasta helppokulkuisena. Pian olisi kuitenkin jälleen edessä punnerrus ylös tunturiin. Nyt nousua tulisi kuitenkin maltillisemmin, vain reilut 300 metriä. Ohitin polun varressa olevat muutamat telttaleirit, joissa oli heräilty aamutoimiin. Viimeisestä purosta ennen koivikon loppumista täydensin vettä, sillä olin jostain lukenut, että tällä ylängöllä ennen Aktsea tai Skierffeä välttämättä ole vesipaikkaa. Sopivasti siis pari kiloa lisää kuormaa juuri ennen nousua. Kuinkas muuten.

Puuton alkoi, ja ennen jyrkempää rinnettä edessä oli vielä hetki kumpuilevaa tievamaastoa. Itse nousu oli hieman kivinen, mutta helppo. Merkitty Kungsledenin reitti kulki pienen kurun vasenta reunaa, mutta myös oikealla puolella meni selvä polku. Lähdin seuraamaan sitä, sillä nousun tasoituttua pitäisi muutenkin lähteä kaartamaan Kungsledeniltä oikealle, eli Skierffen oikoreitille.

Oikoreitti on hyvin selkeä. Ohjeen mukaan pitäisi kulkea matalan, 1083-metrisen Doaresoajvve-laen pohjoispuolelta (etelään päin kuljettaessa siis oikealta), ja sen jälkeen kääntyä kohti Aktsesta Skierffelle menevää polkua. ”Easy hiking on easy terrain”, kuten Sitojauren tuvan seinällä olleessa lapussa luki.

Tunturiylänkö oli tosiaan helppoa kuljettavaa. Tasaista nurmipaljakkaa ja vain muutamia kiviä. Helppoa. Pilvet kuitenkin olivat laskeutuneet alemmas ja näkyvyys oli huono. Eikä aikaakaan, kun taivas alkoi antaa vettä. Olin pukenut jo aamulla kuorihousut ja nyt vaihdoin päälle myös kuoritakin.

Vettä tuli ihan kunnolla, mutta onneksi vain lyhyinä kuuroina. Tuuli jälleen kuivasi vaatteita ja maasto aika nopeasti. Pilvetkin liikkuivat vauhdilla. Välillä näkyvyys oli hyvä aina Tjaktjajávrrelle saakka, mutta vain hetkisen kuluttua koko järvi saattoi jäädä piiloon ja näkyvyys laskea muutamaan kymmeneen metriin.

Tätä on-off-meininkiä jatkui pitkään. Sumussa huomasin ajautuneeni Doaresoajvven itäpuolelle, mutta eipä tuolla väliä, kiersin huipun vain etelän puolelta. Ei siitä suurta sakkokierrosta tullut. Tunturin rinteellä oli myös porotokka, joka ihmisen huomattuaan lähti aina liikkeelle. Porot näyttivät hieman aavemaisilta sumun keskellä. Selkeämpinä hetkinä tajusi, että tokka olikin aika suuri.

Sateessa kävely pisti tympäisemään. Pian olisin jo Skierffellä, josta avautuu erinomainen maisema Rapajoen suistoon. Olisi tietysti kiva, että maisemasta jotain näkisikin, eikä vain pilveä. Onneksi sää alkoi parantua ja sateet väistyivät.

Hetken päästä havaitsin jo Aksesta tulevan polun. Ja muutaman kulkijan polulla. Pian näkyviin tuli myös Fiskflyg-helikopterifirman viiri, keskellä paljakkaa. Aivan, Sarekin kansallispuiston virallinen raja kulkee näillä main, joten ilmeisesti lipulla oli merkattu kopterin laskeutumispaikka. Sarekissa ei saa lentää, mutta puiston ulkopuolella rajoituksia ei ole.

Tallustin polulle, josta näkyikin Aktsen tupa ja pihapiiri pienenä metsän keskellä. Polku oli erittäin selkeä. Se nousi paikoin jyrkästi ylöspäin, sillä Skierffelle mennäkseen täytyy kulkea ensin Bassoajvven pienen sivuhuipun kautta ja laskea sitten Skierffen ja Bassoajvven väliseen satulaan ennen lopullista nousua Skierffen päälle.

Polulla oli paljon menijöitä ja tulijoita. Ihmekös tuo, koska Skierffellä käynti ei tee suurta poikkeamaa Kungsledeniltä. Ja jos on aikeissa kulkea Sarekin halki kuten minä, käynti huipulla on looginen. Vähän jo nälätti, mutta päätin syödä lounaan vasta huipulla. Jätin rinkan satulaan ja otin kevyeen pikkureppuun mukaan trangian, vettä ja kamerakamat. Koko rinkan roudaaminen huipulle olisi tarpeetonta.

Satulasta huipulle tulee noin 160 nousumetriä. Nousu oli helppo, ei mitenkään erityinen. Mutta huippu tupsahti eteen hieman yllättäen. Ja mikä paikka! Kun maisema avautuu eteen ja laki loppuu, alkaa myös 700 metrin pystysuora pudotus alas. Reunalle ei todellakaan tehnyt mieli mennä.

Mutta ei Skierffeä suotta kehuta. Aivan huikea paikka, kaikin puolin. Maisema on komea sekä itään että länteen. Lännen puolella Rapadalen on leveimmillään ja erityisesti saamelaisten pyhä Nammásj-tunturi kohoaa hienosti laakson pohjalta kuin täysin ylimääräisenä kökkönä. Sääkin suosi, tai ainakin se oli parasta mitä tähän asti oli koettu. Pilvipeite rakoili, ja välillä aurinko pääsi valaisemaan suistoa ja laakson pohjaa.

Kokkailin lounaan ja räpsin kuvia väistellen muita huipulla olevia. Väkeä oli paljon, yhteensä toistakymmentä. Eri kieliä kuului, englantia, saksaa, espanjaa, muttei ruotsia. Mutta huippu on leveä, joten kaikille riitti tilaa. Skierffellä myös kuului puhelin erinomaisesti.

Skannailin samalla jo tulevaa kulkumaastoa. Kello oli noin 14, joten minulla oli vielä hyvin aikaa. Skierffeltä olisi voinut laskea alas Ráhpaädno-joen varteen, jossa kulkisi joen suuntainen polku. Se ei kuitenkaan ollut minun suunnitelmissani, vaan aikomus oli kulkea Rapadalenin ”yläreittiä” (höga rutt / high route), ja pysytellä siten puuttomalla ylängöllä. Siellä näkyi alhaalta laaksosta työntyvä röpelöinen Ridok, ja sitä seuraavat Suorkitjåhkkå ja Gierdogiesjtjåhkkå. Reitti kulkisi viimeksi mainitun rinnettä, joka olisi yksi reitin hankalista osuuksista, tai näin olin lukenut.

Suunnittelin, että voisin yrittää leiriytyä johonkin Suorkitjåhkkån ja Ridokin väliin, jossa pitäisi olla vettä ja teleobjektiivilla tarkasteltuna näytti, että teltalle voisi löytyä tasainen paikka. Muuten ei ollut kiire, mutta olin kuullut varoituksia jäätiköltä laskevasta joesta, Lulep Vássjájågåsj’sta, joka voisi olla konstikas ylitettävä. Ylittäminen olisi varminta aamulla, ja siksi olisi hyvä päästä yöksi lähemmäs sitä.

Kun olin saanut kuvaamisesta Skierffellä tarpeekseni, lähdin laskeutumaan alas rinkkaa kohti. Olin ollut huipulla reilun tunnin. Lasku sujui nopeasti. Tein pienen varustejärjestelyn ja heitin rinkan selkään. Nyt oli alkulämmittelyt Kungsledenillä ja palveluiden ääressä lämmitelty, ja edessä olisi kulku kesyttämättömän ja yksinäisen Sarekin erämaan halki.

Yksinäisyys osoittautui vitsiksi jo ensimmäisen kilometrin aikana. Havaitsin nimittäin kaksikin eri vaeltajaporukkaa ylängöllä, jotka olivat tulossa päinvastaiseen suuntaan. Mutta maasto oli alkuun helppoa. Ensin oli laskeuduttava noin 950 metriin, jossa piti ylittää yksi jokiuoma. Vettä ei ollut kuin nimeksi, joten varsinaista ylitystä ei tarvinnut suorittaa. Sitten oli aloitettava nouseminen hiljalleen ylöspäin. Gierdogiesjtjåhkkån rinne on paikoin jyrkkä, ja se on kuljettava sivusuunnassa. Mitä alempana on, sitä jyrkempi on rinne. Siksi järkevinä on nousta noin 1150–1200 metriin. Yksi hankalampi kohti reitille kuitenkin jää, jossa kivet ovat suuria ja kulkureittiä joutuu hieman katsomaan tarkemmin. Ei paikka nyt erityisen vaikea ole, mutta sateella kivet voisivat olla liukkaita, ja joka tapauksessa viivasuora kulkeminen ei ole mahdollista.

Näissä maastoissa ruotsalaisen kartan epätarkkuus jaksaa aina huvittaa. Minulla on Sarekista Calazon 1:50 000-mittakaavan kartta, jossa käyräväli on 20 metriä. Siihen mahtuu muuten aika paljon erilaista jontkaa ja kumparetta, minkä sain taas huomata. Karttaan oli merkitty tunturin rinteelle tasaisempi, kartalla laakealta näyttävä alue. Todellisuudessa tämä ”laakea alue” on kuitenkin 10–15 metrin syvyinen sulamisvesien tekemä kanjoni. Kartta on siten monin paikoin lähinnä viitteellinen, ja todellinen kulkureitti on katsottava ihan omin silmin. Ja toki jos paikalla on polku, se menee yleensä sitä järkevintä reittiä.

Hankala paikka oli aika nopeasti selvitetty, joten kulku oli taas rennompaa. Maisemahan tällä ”yläreitillä” on mainio koko ajan, etenkin näillä paikoin, missä rinne alas laaksoon on lähellä kulkureittiä. Laakso avautui vierellä ja oli oikein kaunis. Toisella puolella nähtävää ei sitten juuri ollutkaan. Pilvien alareuna oli noin 1400 metrissä, joten esimerkiksi 1578-metrinen Niehter jäi pilven sisään. Puhumattakaan edessä Rapalaakson sivuilla kohoavista 1700–1800-metrisistä huipuista.

Niehteriltä laski vuolas pieni joki, Nammásjjåhkå. Se oli kuitenkin helppo ylittää kiviä pitkin. Joet kuitenkin sijaitsevat melkoisissa montuissa, joten tätä ylös-alas-jumppaa olisi varmaankin lisää luvassa. Onneksi tässä kohdin jokitörmän rinne oli melko loiva. Mitä lähempänä Rapalaakson jyrkempää rinnettä oli, sitä syvemmät myös nämä sivujokien kanjonit olivat. Jälleen siis yksi syy lisää pysyä ylempänä rinteellä.

Jatkoin vielä kulkua vielä kilometrin verran, kunnes ryhdyin tutkimaan mahdollisia telttapaikkoja. Maasto oli melko kivistä ja epätasaista, mutta tasaisia plänttejä oli siellä täällä. Hetken tutkiskelun jälkeen löysin mukiinmenevän paikan, jossa solisi vierellä puro. Olin jo melkein heittämässä rinkkaa selästä, kunnes huomasin alempana rinteellä paremman paikan. Eihän se tasainen kohta suuri ollut, mutta pienelle teltalleni riittävä. Ja vesipaikka aivan vieressä. Maisemat nyt olivat sanomattakin hienot. Yksi komeimmista leiripaikoista ikinä.

Teltta oli pystyssä puoli seitsemän aikoihin. Valoisaa olisi riittänyt vielä, mutta päivälle oli kilometrejä jo riittävästi takana. Yllätyin suorastaan, kun vilkaisin gps:ää: se näytti kuljetuksi matkaksi 47,9 kilometriä, johon ei sisältynyt veneen kyydissä taitettua matkaa. Kahdelle päivälle vähintään riittävästi, joten nyt oli syytäkin levätä.

Sää parani illaksi. Aurinko paistoi, ja oli oikein lämmintä. Levittelin kamppeita kuivumaan ja suurin osa oli jo kohtuullisen kuivia. Mikäs tässä oli ollessa, edellisen päivän ja aamun sateet alkoivat olla muisto vain. Kaukana idässä liikkui sadekuuroja, joita vasten ilta-aurinko pääsi värittämään pienen sateenkaaren. Maisema oli oikein komea. Fiilis oli muutenkin kohdillaan, joskin pari huonosti nukuttua yötä painoi kropassa.

Olo oli jossain määrin hämmentynyt. Ehkä kyse oli toisen vaelluspäivän syndroomasta, jossa itselläni toinen päivä on usein hieman hankala, eikä kunnon vaellusmoodia ole vielä saanut päälle. Toisaalta olin edennyt paljon nopeammin kuin olin osannut ajatella. Ja kaatosateistakin oli jo selvitty, joten ehkäpä tämä tästä. Toisaalta Sarekissa sataa aina™, ja sääennuste ei ollut luvannut erityisen hyvää säätä tuleville päiville.

Siinä omaa fiilistä kuunnellen nautin illallisen, joka noudatti tuttua kaavaa: valmistapastapussi, johon lisätään hieman kuivattuja kasviksia ja jauheliha/soijarouhe-sekoitusta. Toimii, vaikka joskus vaihtelu virkistäisi näissäkin. Katselin aikani pilvien liikkeitä Skierffen, Rapalaakson ja Tjahkelij-vuoren päällä, kunnes kömmin telttaan ja ryhdyin tavoittelemaan unta.

3. päivä – 27.7.2024: Rapaa laaksossa

Yö oli ollut pääosin selkeä. Heräsin kahden maissa ja kurkkasin silloin teltasta ulos. Aamulla aurinko alkoi lämmittää, mutta taivas oli ohuessa pilvessä. Kuitenkin suuret huiput olivat kietoutuneina pilviverhoon. Toisaalta myös alhaalla Rapalaaksossa liikkui hauskasti pilviä.

Tein aamutoimet ja lähdin kulkemaan kahdeksan maissa. Osin toki aikaeron syytä, mutta jotenkin rytmini oli sellainen, ettei unta enää riittänyt aamukuuden jälkeen. Alkuun maasto oli aika kivikkoista, ja etenemisreittiä piti hieman hakea, mutta Suorkitjåhkkån ohitettuani maasto tasoittui ja kivet vähenivät. Pääosin oli oikein helppokulkuista.

Bielloriehppen tunturimassiivi kohosi laakson toisella puolella komeana. Kuitenkin etummaisena kohoavan Gådoktjåhkkån huiput jäivät edelleen piiloon pilviin, vaikka muuten sää oli pääosin puolipilvinen ja melko aurinkoinen. Tuuli kävi sopivasti, eli oli oikein mukava vaellussää, ei liian kuuma, ei liian kylmä.

Kuten edellä tuli todettua, jokien uomat ovat valtavia. Parin kilometrin jälkeen saavuin Buovdajågåsj’n varteen, jossa oli taas laskeuduttava ensi toistakymmentä metriä alas ja ylityksen jälkeen noustava saman verran ylös. Vettä oli kuitenkin sen verran vähän, että joesta pääsi hyvin yli kiviä pitkin. Paikalla oli myös ensimmäiset kunnolliset lumenviipymät. Ilmeisesti kesä on ollut täälläkin sen verran lämmin, että lumenviipymiä ei juuri ole jäänyt.

Buovdajågåsj’n jälkeen Rapalaakso jäi enemmän rinteen katveeseen. Mutta ei maisemia silti voinut moittia. Edellä näkyi kaksi ”hyllyä”, joissa rinne muodostaa jyrkemmän laaksoon työntyvän törmän – ja samalla tasaisemman lakialueen. Otin suunnan ensimmäistä kohti.

”Hyllyltä” oli hieno näkymä Gådokvággeen, josta laski aina Sarekin eteläisen tunturimassiivin, Pårten, jäätiköiltä alkunsa saava joki. Maisemaa oli myös ylös Rapalaaksoon. Låddebakte ja Rapalaakson mutka (jossa Sarvesvággesta laskeva Sarvesjåhkå yhtyy Rahpaädnoon) näkyivät komeasti. Samoin näkymää sai jo Skoarkkin jyrkille rinteille ja kaukana laakson perällä kohoavaan Ålkatj’n tunturimassiiviin. On se maisema täällä vaan jylhä ja käsittämättömän suurta. Pilvet pitivät kuitenkin huippuja syleilyssään, vaikka muuten sää olikin hyvä.

”Hyllyn” jälkeen jälkeen suuntasin kohti nimettömän 1112-metrisen laen ja Rådnik-tunturin 1274-metrisen sivuhuipun välistä satulaa. Satuinpa myös selvälle polulle, joka kulki satulan läpi. Polulla tuli vastaan myös yksinäinen vaeltaja. Tervehdimme, mutta jatkoimme kumpikin tahoillemme. Polun varressa oli myös kivistä pinottuja reittimerkkejä. Reitti satulan kautta oli looginen, sillä 1112-laen toiselta puolen kulku olisi päättynyt turhan jyrkkään jokitörmään, sillä satulasta painui kunnon joki alas yllättävän jyrkkään kanjoniin. Ylempää tästä joesta pääsi hyvin yli kiviä pitkin. Alempana tämä joki yhtyi Lulep Vássjájågåsj’iin, joka oli noin kilometrin päässä. Jälleen kerran: kannattaa pysyä suhteellisen ylhäällä, vähintään tuhannessa metrissä, jotta välttää liian jyrkät joentörmät ja vaikeammat paikat.

Kilometri kului nopeasti. Lulep Vássjájågåsj virtasi tuttuun tyyliin aikamoisen jontkan pohjalla. Mutta paikalla oli selkeä kulkureitti, ja olipa rannassa jopa kivistä ladottu reittimerkki ylityspaikkaa osoittamassa. Lulep Vássjájågåsj oli ensimmäinen kahlaten ylitettävä joki. Tätä oli hehkutettu vaikeaksi, mutta minulla oli ilmeisesti ajankohdan suhteen tuuria. Joesta pääsi varsin vaivatta yli, ja vettä oli hieman alle polven.

Lulep Vássjájågåsj’n jälkeen Rapadalenin ”yläreittiä” oli jäljellä enää pari kilometriä. Viimeistään Alep Vássjájågåsj’n kohdalla pitää laskeutua alas Rapadalenin ”viidakkoon”, sillä rinne muuttuu erittäin jyrkäksi, eikä sitä ole enää hyvä kulkea. Alas pääsee pian Lulep Vássjájågåsj’n jälkeen lähtevää niemekettä pitkin, josta kartan mukaan menee myös polku. Toinen vaihtoehto on kulkea lähemmäs Alep Vássjájågåsjia ja laskeutua sieltä alas laaksoon. Valitsin vaihtoehdoista jälkimmäisen, koska siinä sai olla pidempään ylhäällä paljakalla.

Alkoi olla lounasaika. Kokkailin lounaat ja ihastelin maisemia. Silloin tällöin Bielloriehppen eräät huiput tulivat näkyviin. Korkeuseroa Ráhpaädnolta huipuille kertyi yli 1300 metriä, mikä on ihan järjettömästi. Nämä maastot ovat jotenkin niin paljon massiivisempia kuin Suomessa missään, että välillä käy ihan järjen päälle. Tavallaan vuoret näyttävät niin pieniltä, mutta ihminen se tässä on, joka on pieni.

Lounaan jälkeen koitti pian aika laskeutua alas laaksoon. Rinne edessä alkoi muuttua jyrkäksi, joten en kulkenut ihan Alep Vássjájågåsj’lle asti, vaan aloin laskea jo aiemmin. 400 laskumetriä on aika paljon. Pusikko ei antanut kulkijalle rabattia, joten lasku oli raskasta. Tarkkana sai olla, ettei kompuroinut turvalleen rinteelle.

Ennen varsinaista koivikkoa saattoi vielä ihailla maisemaa. Laaksossa oleva porokämppä näkyi hyvin, ja silmämääräisesti matkan päästä tarkasteltuna kämppä oli purkukuntoinen. Tajusin laskeutuessani, että laaksoon olisi todennäköisesti kannattanut laskeutua edellä mainittua harjannetta pitkin eikä kävellä ylhäällä näin pitkään. Harjanteella kulkisi polku, ja se laskisi puuttomana alemmas kuin mitä tämä valitsemani reitti. No, tässä mentiin. Mutta lasku pisti tosissaan puuskuttamaan, melkein pahemmin kuin nousu.

Kasvillisuus lisääntyi sitä mukaa kun kuljin alemmas. Ennen painumista kokonaan koivikkoon huomasin Låddebakten suunnasta tulevan sadetta. No, eihän sitä ollut vielä tänään saatukaan. Ei kestänyt kauaakaan, kun taivaalta alkoi ripsiä vettä. Mutta huomasinpa siinä, että eteen tuli kypsiä hilloja. Perhana! Ylempänä kaikki kohtaamani hillat olivat vielä aivan raakoja, joten nämä päätyivät saman tien makuhermoja hivelemään.

Koivikko alkoi muuttua viidakoksi. Sitten alkoi kuulua lupaavaa kohinaa, ja pian olinkin Alep Vássjájågåsj’n varressa, missä meni myös vahva polku. Virtaus oli erittäin vuolas ja joki yllättävän leveä. Tämä näytti paljon vaikeammalta kuin vaikeaksi mainostettu ja helpoksi osoittautunut Lulep Vássjájågåsj.

Tallustin polkua reilusti alavirtaan, sillä oletettavasti alhaalla laaksossa kulkevan polun kohdalta ylitys olisi helpompi. Kilometrin verran polkua saikin kulkea, ennen kuin tulin kohdalle, jossa Rapalaakson pääpolku menee. Sadekin sopivasti taukosi siinä kohtaa.

Polun varressa rannalla oli ruotsalainen nuorehko pari lounaspuuhissa. Pysähdyin juttelemaan. Kuulemma ylitys oli ollut helpohko ja polku Rapadalenissa olisi selkeä kulkea. Mutta telttapaikkoja ei kuulemma juuri ollut. Tämä oli sikäli tärkeä tieto, että päivän ohjelma olisi siis selvä: yöksi pitäisi päästä Låddebakten satulaan, tai ainakin rinteelle. Puuttomalle noustessa kuulemma telttapaikkoja alkaisi olla. Kiittelin tiedoista, riisuin kengät ja kipaisin yli. Ylitys oli tosiaan ihan tavallinen, vettä oli korkeimmillaan noin polveen. Mutta oma konstikkuutensa näissä jäätikköjoissa aina on, kun vesi on harmaata puuroa, eikä pohjaa näe.

Pian ylityksen jälkeen piti ylittää yksi suo, jossa kulkureitit hajaantuivat, mutta muuten polku oli tosiaan selkeä. Mutta ei kovin miellyttävä. Pusikossa oli myös jonkin verran hyttysiä. Muualla niitä ei ollut juuri nähnytkään. Edellä mainittu ruotsalainen oli käyttänyt laakson polusta sanaa ”jungle”, mikä oli varsin kuvaava. Paikoin sai kulkea miehen mittaisessa horsmapusikossa ja heinikossa. Ilman polkua homma olisi ollut aika karmeaa.

Rapalaakso oli myös nimensä veroinen, sillä polku oli paikoin aikamoista mutavelliä. Sade oli kastellut paikat tehokkaasti. Sivujokia ja puroja tuli vastaan runsaasti, mutta yhtä lukuun ottamatta kaikista pääsi kuivin jaloin yli. Ainoassa kahlausylityksessä vastaan tuli nelihenkinen ruotsalainen perhe. Lapset olivat ehkä 12–14-vuotiaita. Reipasta, ajattelin. Toisaalta tällaisen porukan tapaaminen kertoi siitä, ettei polku tai reitti nyt ihan mahdoton olisi.

Pian vastaan tuli lisää porukkaa. Yksi kantoi varsin järeää videokameraa, mikä kiinnitti huomioni. Laskeskelin, että vastaan oli tullut jo yli 10 henkeä. Mutta nyt olikin sesonkiaika, ja kyseessä on tosiaan Sarekin klassikkoreitti.

Kovin paljon kerrottavaa laaksonpohjasta ei ole. Kulku oli aika lailla suorittamista, sillä maisema oli pääasiassa eriasteista viidakkopusikkoa. Kuten ruotsalaiset kertoivat, vain pari välttävää leiripaikkaa osui polun varrelle. Muutaman kerran jokilaaksoon tai Stuor Skoarkkin jyrkälle rinteelle oli parempi näkyvyys, mutta eniten sai tuijottaa omiin jalkoihin muhkuraisella ja paikoin liukkaalla polulla.

Kilometrit kuluivat. Nyt homma ei ollut kovin mukavaa. Päivä oli jo pitkällä ja kolmannen päivän rasitus tuntui jaloissa ja hartioissa. Mutta ei tämä Rapalaakso jaksanut oikein sytyttää. Mutta täytyihän tämäkin kävellä. Jotenkin vain tuntui siltä, että nyt saatiin lisää paikkoja ”ei enää koskaan” -listalle. Hittojako olin taas roudannut hanurini kulkemaan kaiken maailman pöpeliköissä. Motivaatio alkoi olla koetuksella.

Ryhdyin vilkuilemaan gps:ää ja katsomaan, paljonko matkaa vielä olisi, ennen kuin polku kääntyisi nousuun kohti Låddebakten satulaa. Gps:n vilkuilu on huono tapa, mutta huomaan syyllistyväni siihen usein silloin, kun homma ei maistu tai olosuhteet ovat huonot. Vielä oli matkaa jäljellä. Vilkuilin myös rinkan hihnassa killuvan hätä-gps:n kelloa, ja pyrin katsomaan siitä, etten ihan koko ajan löytänyt itseäni mättäältä taukoa pitämästä. Välillä mietin, oliko tästä sittenkin tulossa liian suorituskeskeinen reissu. Mutta toisaalta, tänne viidakkoon en halunnut jäädä pidemmäksi aikaa kun on pakko.

Siispä hammasta purren eteenpäin. Hiljalleen käännepiste lähestyi. Hieman sitä ennen pusikossa ryysäsi vastaan huolestuneen oloinen ruotsalaismies. En oikein tiedä, miksi hän paineli polusta sivussa, mutta paljon oli asiaa. Tämä hyttyshattuun sonnustautunut herra voivotteli maaston hankaluutta ja sitä, kuinka monta päivää hän oli jo joutunut kulkemaan. Hän kysyi, montako päivää kestää kulkea tästä Aktseen. Sanoin, että noin puolitoista. Toivottavasti arvioni ei heittänyt pahasti häränpyllyä. Yritin kertoa miekkoselle, että telttapaikkoja on varsin kitsaasti, mutta hän ei selvästi oikein kuunnellut. Taisi olla hieman ylikierrokset päällä. No, toivottavasti hän pääsi yöksi hyvään paikkaan.

Jostain syystä sain tästä kohtaamisesta voimaa. Pian polku kääntyikin nousemaan ylöspäin ja sivulta alkoi kuulua Jilájåhkån kohina. Polku myötäilisi jokea alkunousun ajan. Pusikko loppui yllättävänkin pian ja olin jälleen puuttomalla. Heti puuttoman alueen alettua polun tuntumassa olisi ollut mainio telttapaikka, mutta ajattelin kuitenkin kulkevani aina ylös Låddebakten satulaan, josta maiseman pitäisi olla komea.

Jälkikäteen ajateltuna jäi hieman harmittamaan, etten kulkenut alhaalla aina Jilájåhkålle asti, koska sen varrella Ráhpaädnon tuntumassa olisi ollut Skårkistugan -niminen tupa. Kartan mukaan tupa on lukittu, mutta myöhemmin minulle selvisi, että kyseinen tupa oli yksi tiedemies Axel Hambergin Sarekiin rakentamasta neljästä tuvasta. Tämä koukkaus ei olisi pitkää lisälenkkiä tehnyt, ja olisi tullut tämäkin nähtävyys nähtyä. No, ehkä joskus sitten, vaikka en varmaankaan Rapalaaksoon ihan heti ole palaamassa…

Nousu oli raskas. Mutta olihan nousumetrejäkin Låddebakten satulaan noin 450 jaettuna noin kahden kilometrin matkalle. Jilájåhkåsta piti kahlata yli, mutta vesi ei onneksi ollut korkealla. Mutta joki – tuttuun tyyliin – virtasi syvällä uomassaan, ja erityisesti ylityksen jälkeinen törmä oli jyrkkä ja korkea. Siis kunnon punnerrus ylös.

Ylöspäin tallatessa nenään hiipi toistuvasti pistävä tuoksu. Ihan kuin virtsa. Hajuelämys sai luonnollisen selityksen, kun huomasin rinteellä muutaman sadan metrin päässä ison porotokan. Kyllähän tuollainen sadan poron tokka toki aika lailla kuseksii, joten haiseehan se. Mietin kuitenkin mielessäni, että toivottavasti eivät nyt kamalasti olisi puroihin kusseet, koska niistä pitäisi saada juomavesi.

Polku nousi ylös satulaa pienen puron viertä. Juuri ennen satulaa purossa oli vesiputous, joka ei pienen virtaaman vuoksi ollut komin komea. Tämän loppujyrkänteen jälkeen maasto tasoittui ja nousu alkoi olla takanapäin. Kuljin lammelle, josta puro lähti. Lammen rannalle oli teltta pystyssä, joten lähdin etsimään telttapaikkaa sivummalta. Hyvä paikka löytyikin aivan tunturiharjanteen päältä, josta oli näkymät sekä Rapadaleniin että pohjoiseen Snávvávággeen ja -järvelle. Paikka oli viimeisen päälle hieno, ja kilpaili kyllä komeudessa edellisyön telttapaikan kanssa.

Päivä oli ollut pitkä; teltta oli pystyssä puoli yhdeksältä. Gps näytti 72,3 kilometriä, joten päivätahti oli keskimäärin melkein 25 kilometriä. Voi kyllä sanoa, että vähän väsytti. Mutta olinpa selättänyt Rapalaakson viidakon! Vaikka reitti jatkuisikin Snávvávággen jälkeen vielä Rapalaaksossa, samanlaista pöpelikköä ei olisi enää luvassa.

Lähdin hakemaan vettä lammesta. Siellä odotti kuitenkin näky, jota jokainen luonnonvesiä juova pelkää: poronraato. Raato oli vanha, melkein jo pelkkä luuranko, mutta siitä huolimatta selvää oli, ettei tästä oteta vettä. Ylempänä satulassa oli toinenkin lampi. Siitä ei kuitenkaan lähtenyt puroa, ja koko lampi näytti siltä, että siihen kertyy vain sulamisvettä. Nyt vedenpinta oli todella matalalla. Nappasin kuitenkin tästä vedet, joskin päätin keittää vettä viisi minuuttia ennen kuin laittaisin siihen ruokia.

Virittelin trangian kalliolle ja ryhdyin laittamaan maisemaillallista. Ehdin juuri saada ruuan valmiiksi, kun taivaalta alkoi ripsiä vettä. Siispä telttaan. Siinä sitten odottelin ruuan jäähtymistä ja tutkailin karttaa. Ajattelin, että aamulla voisi huiputtaa Låddebakten, jos vain sää sallisi. Toki juuri alkanut sade vei uskoa siitä, että sää oikeasti olisi paranemassa.

Pohdin myös tulevia päiviä. Olin tosiaan edennyt sellaista vauhtia, että laskeskelin koko vaelluksen olevan mahdollinen kuudessa päivässä. Nyt olisi siis puoliväli. Ruokaa oli kuitenkin kahdeksaksi päiväksi, joten kiire ei ollut. Mutta jotenkin reitti oli vain ollut sellainen, että matka oli taittunut. Olinko nauttinut maisemista riittävästi vai olinko juossut kieli vyön alla? En oikein osannut vastata. Joka tapauksessa reitti oli yllättänyt sillä, ettei se ollutkaan niin vaikea tai rankka kuin kuvittelin. Toisaalta olin merkittävästi paremmassa kunnossa kuin kaksi vuotta sitten Sarekissa ollessani (jolloin myös polvi meni jotenkin rikki), joten muistikuvat kulkemisesta olivat ehkä vääristyneitä. Olo oli kuitenkin nyt sen verran uupunut, että juuri nyt tuntui vain parhaalta, kun sai oikaista itsensä retkipatjalle ja vetää makuupussin peitoksi.  Sateen ropinaa kuunnellen aloin unille.

4. päivä – 28.7.2024: Pelkokerroin

Puoli seitsemältä kurkistelin teltasta ulos. Sadepilviä kierteli taivaalla jo turhan tuttuun tyyliin. Tuuli oli voimistunut. Jatkoin vielä pari tuntia unia.

Aamu oli tosiaan edellisten päivien toistoa. Pilvet alhaalla, suttuinen keli. Selvää siis oli, etten ollut lähdössä Låddebaktea huiputtamaan. Sen sijaan lappasin aamupuurot (kuivatulla omenalla ja granolalla höystettynä) naamaan, ja ryhdyin purkamaan telttaa. Olisihan sitä voinut vielä makoilla teltassa, mutta jotenkin minun teki mieli liikkeelle.

Snávvávágge oli helppokulkuinen. Polku oli myös selkeä seurattava. Snávvájávrren rannalla oli ensin yksi teltta ja vähän myöhemmin toinen. Tämä seutu oli kyllä hyvin looginen yöpaikka Rapadalenin reitillä. Morjenstelin matkan päästä teltan pihalla häärivän vaeltajan ja jatkoin tallaamista eteenpäin.

Snávvájávrren luoteispäässä oli pienellä kumpareella muutaman silmiinpistävän iso kivi. Päätin käydä vilkaisemassa niitä. Paikka oli aivan ilmeinen seita, ja olipa kivien välissä pieni kivistä ladottu alttari, jossa oli poron kallo ja luita. Ihan komea paikka saamelaisten jumalten palvontaan, eipä siinä.

Edempänä polun tuntumassa oli iso tokka poroja. Yksi yksilö oli erityisen komea, vitivalkoinen iso urosporo, jolla oli turvan päällä jonkinlainen punertava kasvain. Vaihdoin kameraan teleobjektiivin ja ryhdyin kuvauspuuhiin. Räpsyttelinkin kuvia ihan kunnolla. Edempänä polulla oli kaksi vaeltajaa tulossa minua kohti. Jäin heidän kanssaan jutulle hetkeksi. Olivat myös ihalleet porotokkaa. Tajusin, että en ollut Skierffen turistilauman jälkeen nähnyt ainuttakaan ei-ruotsalaista, jonka kanssa olin puhunut. Muidenkin kanssa oli tullut vaihdettua sujuvat hej hej’t.

Koska oli kirkkaampi hetki, napsin kuvia tästä Rapadalenin yläjuoksusta. Maisema oli komea aina Skárjalle asti, jossa Guohpervágge ja Ruohtesvágge kohtaavat Ráhpajåhkå alkaa. Näkymä oli kuitenkin tavallansa lohduton. Luvassa oli taas sadetta. Edessä oli selkeä sadealue, ja komeat tunturimassiivit, varsinainen Sarekin massiivi mukaan lukien, olivat pilvien peittämät. Kuinkas muuten.

Snávvávággen ylänkö muuttui jyrkäksi rinteeksi. Katselin vuoroin rinnettä ja vuoroin polkua epäuskoisena. Tuonneko se oikeasti painuu? Kyllä, sinne. Ei perhana sentään. Edessä oli noin kilometrin verran kulkua jyrkän rinteen suuntaisesti. Mutta polku siellä menisi.

Ja menihän se. Mutta ei tätä helpoksi paikaksi voinut sanoa. Vaellussauva oli aika ehdoton, sillä sen avulla laskussa saattoi saada tukea. Polkuhan oli sinänsä ihan hyvä, mutta kun heti viereltä alkoi 300 metrin pudotus alas laaksoon, ei tehnyt mieli horjahdella. Tavallaan jännä kyllä, että olin aiemmin tallannut muualla ihan samanlaisia reittejä. Erona oli vain, että pudotus ei ole ollut näin iso. Vaikka viidenkin metrin vastaava pudotus sattuisi ihan riittävästi (jos sattuisi siis putoamaan), tämä oli paljon pelottavampi paikka.

Ajattelin kaikkia vastaan kulkeneita vaeltajia. Jokainen tästä oli selvinnyt. Siitä huolimatta polku oli aika pelottava. Rauhassa vaan, hoin itselleni, ei ole kiire mihinkään. En ole aiemmin ollut tietoinen, että minulla taitaa olla korkean paikan kammoa. En nimittäin ole ennen huomannut sitä luonnollisissa ympäristöissä. Rakennetussa kylläkin.

Ajattelin, että en varmasti aiemmin olisi ollut näin kauhuissani. Tässä kuitenkin oli polku ja kaikki. Ei hitto, minusta on tainnut tulla vanha. Tein saman havainnon, kun olin katsellut vastaan tulleita vaeltajia. Jotenkin melkein kaikki olivat vaikuttaneet jotenkin, no, nuorilta. Oma peilikuva (jota saattoi kamerasta vilkaista) oli kaikkea muuta kuin nuorekas ja reipas. Silmäpussit huonosti nukuttujen öiden jäljiltä roikkuivat poskilla, ja jotenkin olemus oli riutunut. Ja täällä pitäisi olla virkistymässä.

Polku meni välillä alemmas, välillä ylemmäs. Takaa tuli kaksi vaeltajaa ohitse. Tufft, tokaisi toinen minua ohittaessan. Päästin heidät mielelläni ohi, sainpahan samalla näkymää siihen, minne polku oli milloinkin menossa.

Mutta niin vain hengissä selvisin tästä(kin) taipaleesta. Pieni tuuletus oli kuitenkin paikallaan, kun saavutin tasanteen, jonka jälkeen maasto muuttui helpommaksi. Samalla alkoi sataa, joten olin onnekas, kun ehdin kävellä vaikeamman osuuden kuivassa.

Sade oli onneksi aika kevyttä. Ja polku taas helppoa nurmipaljakkaa. Välillä eteen tuli sitä viheliäistä pajukkoa, joka on karttoihinkin merkitty, mutta koska polku oli selkeä, pääsi pusikossakin kulkemaan helposti. Jaloissa alkoi painaa, mutta ei tehnyt mieli pysähtyä taukoa pitämään. Siispä söin välipala- ja proteiinipatukkaa ja sain lounasta näin venytettyä. Olin budjetoinut yhden proteiinipatukan ja suklaapatukan per päivä, lisäksi minulla noin joka toiselle päivälle myös välipalapatukoita. 

Minut ohittanut kaksikko kääntyi kiertämään Bielatjåhkkå’a, joten he olivat ilmeisesti suuntaamassa kohti Guhkesvággea, Suorvaa tai Basstavággea. Vuoden 2022 ensimmäisellä Sarekin vaelluksella suunnitellut kiertäväni Sarekin massiivin (vaikka päädynkin lopulta kulkemaan vain Guhkesvággea pitkin), joten nämä olivat nyt maastoja, joihin olisin silloin voinut tulla. Tuttua oli kuitenkin lähinnä se, että vuoret olivat pilvessä. Se ei tunnut muuttuvan kohdallani.

Polku lasketteli hiljalleen alaspäin ja oli nopea kulkea. Vastaan tuli jälleen yksi vaeltaja. Hej vaan. Sade kuitenkin voimistui. Seuraava etappi oli Bielajåhkå, joka olikin yllättävän vuolas. Haeskelin hetken sopivaa ylityspaikkaa. Kivet olivat pirun liukkaita. Hommasta ei olisi tullut mitään ilman vaellussauvan tukea. Vettä ei lopulta ollut kuin polveen, mutta voimakas virta ja se, ettei pohjaan näe, teki hommasta yllättävän hankalaa. Tämä oli ehdottomasti vaikein ylitys tähän mennessä.

Vaikeudet eivät tähän päättyneet. Noin kilometri myöhemmin eteen tuli seuraava jäätikköjoki, Tjåggŋarisjåhkå. Se oli leveämpi kuin edellinen Bielajåhkå. Joen suuntaisesti kulki vahva polku, joka indikoi, että ylityspaikkaa pitäisi joskus hieman etsiä. Nyt olisi varmaan ollut tällainen hetki, mutta jostain syystä päätin lähteä ylittämään suunnilleen siitä, mihin polku oli minut tuonut.

Vein ensin gopron yli, jotta saisi ylityksestä videon. Ilman rinkkaa yli pääsi jotenkuten. Vettä oli pahimmillaan munaskuihin saakka, ja virta oli todella voimakas. Siinä tuumaillessani kohtasin kolmihenkisen porukan, jotka olivat tulossa toiseen suuntaan. Sanoin, että pääseehän tuostakin yli, mutta helppoa se ei ole. Totesimme, että heidän kannattaa etsiä ylityspaikkaa enemmän alajuoksulta. Enimmäisenä kohtaamani mies totesi ykskantaan, että hänen vaimonsa ei tuosta yli pääsisi, kun sanoin, että vettä oli minua haaraväliin – ja olen 187 cm pitkä. Hänen vaimonsa osoittautui suomalaiseksi ja totesi, että juu, ei tästä. Minun piti kuitenkin vielä palata hakemaan rinkka, kengät ja kamera. Pyysin, että he jäisivät katsomaan, että pääsen ehjänä yli.

Niinpä kikkailin itseni takaisin toiselle puolelle. Täytyy todeta, että kuorihousuni toimivat hyvin. Minulle oli jäänyt puhelin housuntaskuun, ja se oli täysin kuiva, vaikka virta huuhteli juuri taskun paikkaa oikein huolella.

Mutta kengät kaulaan ja ylittämään. Ylitys rinkka selässä ei ollutkaan ihan niin helppoa. Sauvalla joutui hakemaan tukea tosissaan, jotta pääsi keskelle virtaa. Jouduin toisella kädellä kannattelemaan kameralaukkua, jottei se olisi päätynyt veden huuhtomaksi. Tasapaino oli paikoin koetuksella. Hittolainen, tämäkin oli aika pelottavaa. Vaikka kuinka keskityin vain seuraavaan askeleeseen, en voinut välttyä ajatukselta, että tähän kun kippaa, voipi sattua. Sen verran kivistä joenpohja oli, että tuskin virta olisi vienyt, mutta silti olisi voinut käydä pahasti.

Selvisin kuitenkin haavereitta yli. Ruotsalaista turvamiestäni nauratti, kun hän huomasi, että olin videoinut koko operaation. ”Galna finländare”, tai jotain sen suuntaista hän tokaisi, ja naureskeli touhulleni. Tässä vaiheessa minuakin jo nauratti. Toivotin heille hyvät jatkot ja ryhdyin laittamaan kenkiä jalkaan.

Sade ei antanut armoa. Tiesin kuitenkin pääseväni pian sateen suojaan. Aloin lähestyä Sarekin keskustaa, Skárjaa. Siellä on Sarekin ainoa ”autiotupa”, Mikkastugan, joka on oikeammin hätäsuoja. Paikalla on myös hätäpuhelin, sekä huusi toisenlaista hätää varten. Matkaa oli kuitenkin vielä nelisen kilometriä.

Pian vastaan käveli kaksi eteläeurooppalaisen näköistä hemmoa, hieman kevyen näköisissä sadevarusteissa. Reippaat kaverukset tervehtivät iloisesti. Heitimme jotakin vitsiä sateesta. Kysyin heiltä, mitä polulla olisi luvassa ja olisivatko ylitykset vaikeita. He kertoivat, että seuraavat joenylitykset olisivat ”piece of cake”. Pääsin siihen sitten toteamaan, että heille seuraava ylitys ei sellainen ollut, ja neuvoin heidät suosiolla alajuoksulle. Olin ehkä vielä hieman toipumassa ylityksen adrenaliinipiikistä, sillä vannotin heitä olemaan todella varovaisia.

Polun jatko Skárjalle oli tosiaan helppo. Ja ylitykset kiveltä kivelle. Sadekin alkoi hiipua ja loppuikin lopulta. Ja pian Mikkastugan tulikin näkyviin. Ennen sitä piti kuitenkin ylittää vielä joki, mutta tällä kertaa siltaa pitkin. Kyseinen silta on niin sanottu kesäsilta (sommarbro), joka nostetaan keväisin helikopterilla pakoilleen.

Silta oli kuitenkin melkoinen pelkokerroin sekin. Silta nimittäin ylitti syvällä kalliokanjonissa kuohuavan Smájlajjåhkån. En tosiaan tiedä, mikä pupu minulla oli pöksyissä, mutta jotenkin liukas silta hirvitti. Laudat eivät olleet kovin luottamusta herättäviä.

Yli päästyäni suuntasin suoraan Mikkastuganille lounaspuuhiin. Tuvassa oli sisällä ruotsalainen pariskunta. En ollut ihan varma, suhtautuivatko he saapumiseeni nihkeästi, mutta en jäänyt kyselemään, että sopiiko sisään tulla. Laitoin takin naulaan ja untuvaa päälle.

Mikkastugan oli todella vain hätäsuoja. Lautaseinissä ei tainnut olla minkään sortin eristeitä, mutta tarjosihan se sateen- ja tuulensuojaa. Tuvasta löytyi tosiaan hätäpuhelin ja samanlainen hätälaatikko kuin Ávtsusjvággen kämpällä. Tulisijaa tai muuta lämmitysvälinettä tuvassa ei ollut. Perällä oli yksi pöytä, sen molemmin puolin penkit ja pienenpieni ikkuna.

Mutta lounashommiin paikka oli oikein sopiva. Lounaskonseptini oli sama kuin edellisillä sulan maan vaelluksilla, eli pikamakaronia, kuivattuja vihanneksia ja jauhelihaa soijarouheella jatkettuna valmiina sekoituksena annospussiin. Mausteena toimi Blå Bandin Lämmin kuppi -pussikeitto.

Pariskunta jatkoi pian matkaansa, he olivat Álggavággesta tulossa ja Rapadaleniin menossa. Kuulemma Alkavarren kappeli oli näkemisen arvoinen paikka. Ehkä joskus sinnekin suuntaan. Hetken olin tuvassa yksikseni, kunnes paikalle tuli reipas nuori ruotsalainen. Juttelimme tovin. Hän oli seurueineen jäämässä pihapiiriin yöksi. Totesin, että taidan kävellä vielä pari kilometriä eteenpäin, kun olen vasta lounashommissa. Hän oli tulossa Ruothtesvággesta ja sanoi, että laakso on todella helppokulkuinen. Kysyin tietysti myös ylityksistä ja hän sanoi, että vasta Smájlajjåhkan latvalla oli pitänyt kahlata. Kaikki muut ylitykset oli päässyt kiviä pitkin.

Söin lounaani loppuun ja kiittelin tiedoista. Jatkoin matkaani kuuden maissa. Vaikka päivä oli jo pitkällä, syömisen jälkeen virtaa taas riitti. Kävelin reilun tunnin helppoa Ruothesvággen polkua. Vaikkei satanut, pilvet pysyttelivät matalalla. Takanani sää oli huomattavasti parempi ja Låddebaktelle asti näkyi selkeästi. Edessä sen sijaan odotteli kaiken kattava harmaus.

Kuljin lopulta noin kolme kilometriä Mikkastuganilta. Telttapaikkaa ei tarvinnut kauaa etsiä. Teltta oli pystyssä puoli kahdeksalta. Tuuli kävi kohtuullisen navakasti, mutta kylmä ei sinänsä ollut. Silti oli mukava kääriytyä makuupussiin ja ryhtyä iltaruuan laittoon.

Kävin hakemassa purolta vettä. Jotenkin onnistuin hämärtyvässä illassa hukkaamaan kenttäpulloni korkin. Hemmetti, vaikkei pullo ollut ainoa vesiastia, olisi se poissa pelistä. Etsiskelin korkkia vedenottopaikan läheltä, mutta sitä ei löytynyt. Eikä löytynyt teltaltakaan. 

Gps näytti kokonaismatkan olevan jo 92,7 kilometriä. Pohdiskelin illallisen lomassa tulevaa. Olin edennyt mielestäni käsittämättömän nopeasti. Vaikka matkaa Akkastuganille ja venesatamaan oli vielä reilusti, olisi täysin mahdollista selvitä hommasta kuudessa päivässä. Vaan oliko se tarpeen? Jos sää pysyisi huonona, ei mikään vuoren valloitus tulisi kysymykseen. Eikä sateessa kävely oikein enää huvittanut. Sikäli tuntui ihan houkuttelevalta vain kävellä pois erämaasta. Toisaalta, vaeltamaanhan tänne oli tultu, ja aikaa periaatteessa oli, joten miksen olisi samalla vaivalla pidempään? Kesäloma toisaalta oli lopuillaan, ja jouduin tosissani pohtimaan, miten loman viimeiset päivät haluaisin käyttää. Kyllä osaa ihminen joskus tehdä pienistä asioista suuria. Mutta väsyneenä asiat ovat vaikeampia. Siksi yritinkin saada unenpäästä taas kiinni.

5. päivä – 29.7.2024: Liian vanha vuorikiipeilyyn?

Heräilin aamuun kahdeksan jälkeen. Jotenkin aamusta tuntuisi nukuttavan paremmin, mutta toisaalta en oikein malttanut jäädä lorvimaan. Reissun rasitus kuitenkin alkoi tuntua. Vaikka olin kohtuullisen hyvin saanut nukuttua, olo oli kaikkea muuta kuin reipas.

Keittelin aamupuurot. Sää vaikutti samalta kuin illalla, pilvet matalalla, maisema enimmäkseen harmaa. Tuuli kävi kuitenkin kohtuullisen navakasti ja ilma oli selkeästi viilennyt. Yöllä ei ollut satanut.

Kävin aamupuuron jälkeen etsimässä kadonnutta pullonkorkkia vedenottopaikalta. Siellähän se oli, ihmettelin oikein, miten en sitä illalla ollut huomannut. Mutta olipa hyvä juttu, että se löytyi. Litran kenttäpullo on nimittäin juuri sopiva urheilujuomalle. Olin välillä pitänyt pulloa roikkumassa rinkan olkaimen lenkissä juuri tästä syystä, vaikka se siinä ärsyttävästi koliseekin.

Lähdin kulkemaan kohti pohjoista. Maisema oli sinänsä komea, mutta vähän mitäänsanomaton, kun pilvet olivat niin alhaalla. Oikealla Sarekin massiivin huiput nousivat noin kilometrin laaksonpohjaa korkeammalle, mutta eipä tästä nyt saanut fiilikseen potkua. Mietin jatkuvasti tulevaa suunnitelmaa. Vaihtoehtoina oli tallata polkua aina Gisurisstuganille (jossa siis on STF:n tunturitupa), josta loppumatka olisi laskettelua merkittyä reittiä, Padjelantaledeniä, pitkin Akkajaurelle ja Ritsemiin. Alun perin olin suunnitellut, etten kulkisi tätä ns. helppoa vaihtoehtoa, vaan ylittäisin vuoret Nijálvággen satulan kautta – ja mahdollisesti kiipeäisin ylös Niják-vuorelle. Tämän episodin jälkeen reitti jatkuisi Akkajaurelle Áhkká-vuoren länsipuolelta. Ja jos aikaa ja intoa riittää, voisi käydä myös huiputtamassa Áhkkán.

Mutta kaikki aikanaan. Paljon olisi kiinni siitä, miten sää kehittyy. Aikaa oli sikäli hyvin, että minulla oli ruokaa vielä tämän päivän jälkeen kolmeksi päiväksi. Enemmän kyse olisi säästä ja siitä, mikä on oma fiilis.

Vastaan tuli jälleen porukkaa. Parin tunnin kävelyn aikana vastaantulijoita oli ollut jo kymmenkunta. Osa kulki sivussa, osa samaa polkua. Hej hej vaan. Se alkoi sujua jo kuin natiiviruotsalaiselta. Polku oli pääosin selkeä, mutta muutamissa paikoissa se tuntui katoavan. Välillä polku löytyi, mutta tuntui, että hukkasin varsinaisen pääpolun.

Gisuris-vuori tuli laakson mutkan jälkeen näkyviin. Toisaalta näkymät taakse Skárjan ja Låddebakten suuntaan päättyivät. Ruohtesvágge oli helppoa ja nopeaa kulkea. Puroista ja joista pääsi hyvin yli kuivin jaloin. Seurana minulla oli linnut, joita laaksossa olikin runsaasti. Säännöllisesti onnistuin säikäyttämään heinikosta riekkoja lentoon, muuten alueella oli paljon tunturikihuja ja keräkurmitsoita, joiden piipitystä sai kuunnella melkein riesaksi asti. Keräkurmitsan ruotsinkielinen nimi onkin kuvaavasti fjällpipare.

Mitä pidemmälle kuljin, sitä pienemmäksi ja hitaammin virtaavaksi Smájlajjåhkå kävi. Saavuin pikkuhiljaa vedenjakajalle, jossa pieni Ruohtesvárásj-tunturi erotti pohjoiseen ja etelään virtaavat vedet. Ennen tunturia Smájlajjåhkå tekee mutkan, sillä se saa vetensä suurista Ruohtesjiegŋa-jäätiköistä Ruohtesvággen lounaispuolelta. Joesta oli siis mentävä yli.

Ylitys oli helppo. Joki on hyvin leveä, ja suurelta osin homma olisi onnistunut kengillä. Vuolaimmin virtaavassa kohdassa sandaalit olivat kuitenkin tarpeen. Vettä oli kuitenkin vain alle puoleen sääreen. Korkeankin veden aikaan siis ylitys onnistuisi. Mutta uoma oli monta metriä leveä, joten yli ei voinut vain loikata.

Sää oli parantunut sen verran, että välillä jopa aurinko pilkahteli. Ilmakin oli lämmennyt aamusta. Nyt Sarekin massiivin Gavelberget ja Kantberget näkyivät huipulle asti. Niiden takana oli valtava Suottasjjiegŋa-jäätikkö, jota olin edellisellä Sarekin reissulla ihaillut vuoren toiselta puolelta.

Varsinainen polku löytyi jälleen ja tallasin sitä eteenpäin. Maasto oli helppokulkuista nummea. Polku kulki Ruothesvárásj’n sivulta. Pian näkyviin tulikin Ruohtesvággen porokämppä. Lounasaika tiedossa!

Tallustin kämppää ihmettelemään. Se todella oli avoin, mutta aika karmeassa kunnossa. Jos porokämppä on avoin, se ei yleensä ole kovin siisti. Tämä näköjään piti paikkansa Ruotsissakin. Aika kova hätä pitäisi olla, että kämpässä olisi yön viettänyt. Sisällä oli paljon roskaa, patjat rikki ja homeessa, ja sisäovikin entinen. Ulko-ovea ei ollut lainkaan. Kämpän eteisen kohdalta kattokin oli osittain tullut alas ja vaikutti siltä, että kämppä saisi lahota paikalleen, ellei sen omistava Sirkan saamenkylä (joka vastaa suomalaista paliskuntaa) polttaisi sitä paikoilleen. Olipa joku kulkija (tai poromies) saanut kuningasajatuksen jättää kämpän pöydälle puoliksi syödyn valmispastapussin avoimena. Se oli muuttunut mukavaksi sinihomepastaksi. Timo Wagner -niminen henkilö oli jättänyt tuvan pöydälle lapun, jossa kehui tupaa ”todella mukavaksi ja lämpimäksi” ja kirjoitti viettäneensä siellä yön. Epäilen vahvasti sarkasmiksi.

Tuvan kamiina oli mielenkiintoinen. Se ei ollut puulämmitteinen, vaan ilmeisesti kaasulla tai petrolilla toimiva. En tällaista viritystä muista aiemmin muualla nähneeni.

Kokkailin tuvan ulkopuolella lounaan. Huomasin samalla, että noin 600–700 metrin päässä tuvasta oli pieni, uuden näköinen rakennus. Lukittu selvästi, sillä oven yli meni salpa. Sen verran kaukana se oli, etten lähtenyt katsomaan lähempää.

Tauon jälkeen otin suunnan kohti Nijákvággea. Koska sää parani koko ajan, ajattelin pitäytyä alkuperäisessä reittisuunnitelmassa. Polulla olisi epäilemättä ollut helpompi kulkea, joskin kilometrejä olisi tullut enemmän. Nyt sen minkä kilometreissä säästää, joutui maksamaan runsailla nousumetreillä.

Lähdin siis nousemaan vinosti rinnettä ylemmäs. Arvelin sen olevan taloudellisin reitti Nijákvággeen. Alkuun nousu olikin helppoa, koska rinne oli loiva eikä kiviä ollut paljon. Ajattelin myös tappavani näin jo suuren osan nousumetreistä, jolloin varsinaista Nijákvággea voisi kulkea enemmän korkeuskäyrien mukaisesti.

Kun saavutin harjanteen, jonka takaa Nijákvágge paljastui, tajusin tehneeni ehkä virheen. Luultavasti olisi ollut helpompi pysytellä alhaalla, ylittää Nijákvággessa virtaava joki ja kulkea sen pohjoispuolta, jolloin nousu oli tapahtunut joen vartta. Nyt olin kuitenkin jo noin 1100 metrissä, mikä tarkoitti, että nousumetrejä oli vain noin 150 metriä jäljellä. Mutta kuljettava rinne oli kivinen ja hankala, ja tätä olisi edessä noin 1,5 kilometriä, ennen kuin olisi Nijákvággen satulan järvellä. Alhaalla joen varressa olisi saanut todennäköisesti kulkea tasaisemmin, vaikka kiviähän sielläkin toki oli.

Ei auta itku markkinoilla. Tästä oli mentävä. Mutta sanalla sanoen rinne oli kyllä vittumainen. Kivet olivat paikoin melko suuria, lisäksi välillä kalliolta virtaava vesi teki ne liukkaiksi. Kuvissa reitti ei näytä lainkaan niin haastavalta kuin miltä se tuntui. Tai sitten minusta on oikeasti tullut vanha ja väsynyt, kun hommasta alkoi taas kadota hauskuus. Olihan päivällä jo mittaa, ja kilometrejäkin takana pitkälle toistakymmentä. Ehkä rasituskin teki hommasta vaikean tuntuista. Vaellussauva oli kuitenkin jälleen korvaamaton apu. Ilman sitä jyrkistä kivikoista ei tulisi mitään.

Pidemmälle päästyäni tajusin, että Nijákvággen joki ei välttämättä olisi helppo ylitettävä. Rinteellä kivikossa virtaus on kova, etenkin niissä paikoissa, joissa joki on kapea. Ja suurelta osalta joki nimenomaan oli kapea. Ylityspaikkaa piti jonkin aikaa etsiä. Kuljin reippaasti yläjuoksua kohden, jossa joki virtasikin useampana pienempänä purona leveämpänä. Pääsin lopulta kuivin jaloin kiviä pitkin loikkimalla yli.

Olin selättänyt vaikeimman osuuden. Jäljellä oli enää parin sadan metrin matka kivinen harjanne ylittäen, jonka jälkeen olin Nijákvággen satulan jäätikköjärvellä. Mutta osuipa tällekin välille muutama hankala kohta, sillä kivet olivat tosissaan isoja, ja mikä harmillisinta, turhan usein irtonaisia. Irtokivien määrä erottaa täkäläisen rakkakivikon suomalaisista tuntureista. Vaikka esimerkiksi Käsivarren erämaassa on runsaasti rakkaa, kivet ovat useimmiten hakeneet paikkansa eivätkä lähde vyörymään rinnepaikoissakaan jalan alta. Mutta täällä, missä jäät siirtelevä maamassoja ja sulamisvesien määrä menee yli ymmärryksen, kivet ovat enemmän irtonaisia. Siten suuretkin kivet voivat keikkua ja alkaa liukua rinteellä, pienemmistä puhumattakaan. On ikävä tunne, kun kivikasa alla alkaa yhtäkkiä liikkua.

Mutta tänne se oma perse oli taas raahattu kulkemaan. Välillä minusta tuntui, että nämä kivikot voisi jättää nuoremmille. En enää jaksa tätä. Johan sitä on näillä rinteillä ja kivikoissa keikuttu, eikö joskus voisi tehdä helpompia reissuja… pähkäilin mielessäni edellisiä vaelluksia, talvien leppoisia hiihtovaelluksia ja viime syksyn Vätsärin mukavaa tallustelua… olisiko minun aika pitäytyä vain mukavissa maastoissa.

Jäätikköjärvi tuli näkyviin ja se oli kyllä kaunis. Aurinkokin sattui juuri paistamaan siihen. Olin jostain lukenut, että järven tuntumassa olisi hyvä paikka teltalle. Alue oli kuitenkin pelkkää kiveä, eli mitään hyvää pohjaa täältä olisi turha etsiä.

Järven eteläpuolella oli myös pieni jäätikön jämä, joka vietti suoraan järveen. Minun oli kuljettava siitä yli. Varsinaisille jäätiköille ei yksin ja ilman asianmukaisia varusteita (ja osaamista!) ole asiaa, mutta tässä jäätä oli sen verran ohuelti, että uskaltauduin kulkemaan sen poikki. Mutta olipa liukasta! Siinä missä normaaleilla lumenviipymillä on usein mukava kulkea, koska pitoa riittää (pinta on usein pientä mössöä), tässä pinta oli vain liukasta jäätä. Onneksi jään pinnassa oli paikoin hiekkaa ja pientä kiveä. Muuten tässä olisi pahimmillaan saanut kunnon pyllymäen aina järveen saakka.

 Järven jälkeen oli enää kivenheiton (pun intended) mittainen matka satulaan, josta maisema olikin komea. Näkyviin tuli Nijákriehpejávrásj-järvi noin sata metriä alempana vuorten kainalossa, ja sen taustalla avautui Gássalahkon laakea tasainen maasto. Komeuden kruunasi vielä Akkajauren takaa kohoava Gállaktjåhkkån tunturimassiivi, joka oli kuin pilviin asti ulottuva seinä maiseman perällä. Nämä olivat vuoden 2022 Sarekin reissun maisemia, joten mukavan tutulta näytti.

Lähellä satulaa oli myös toinen järvi, tai oikeastaan pikkuruinen lampi. Sen vesi näytti kirkkaalta, joten jos ei haluaisi juoda jäätiköltä valuvaa kuravelliä, satulassa olisi tarjolla parempaakin vettä.

Laskin rinkan selästä ja hörpin urheilujuomaa. Lämpötila oli noussut ja kulkiessa oli tullut ihan kunnolla hiki. Minulla oli ehkä turhan paljon vaatetta päällä, joskin takin alla ollut merinopaita toimi loistavasti.

Sää oli parantunut entisestään, joten pohdin tosissani, pitäisikö ylös Nijákille lähteä. Kello oli vasta vähän vaille kolme, joten aikaa oli kohtuullisen hyvin. Nousumetrejä 1922-metriselle huipulle olisi noin 750, joten aikaa nousuun menisi reippaasti. Toisaalta lasku voi olla jopa hitaampaa kuin nousu. Sää näytti kuitenkin sen verran hyvältä, että mahdollisuus huiputtamiseen saattoi olla olemassa. Ajattelin, että olisi ehkä tyhmää jättää tilaisuus käyttämättä. Jos sitten vaikuttaisi siltä, ettei huipulle pääse, pitäisi vain kääntyä takaisin.

Otin pikkureppuun vettä, vähän proteiinipatukkaa, untuvatakin sekä kamerat. Lähdin tallustamaan rinnettä ylös. Alkuun rinne oli kohtuullisen helppoa, mutta muuttui pian jyrkemmäksi. Hoin itselleni, että voin kääntyä takaisin heti kun siltä tuntuu. Laitoin hanskat käteen, sillä välillä noustessa oli tarpeen käyttää nelivetoa ja ottaa kivistä käsillä tukea. Karheat kivet hierovat ihon nopeasti rikki.

Ylemmäs kiivetessä maisema komistui. Nijákjiegŋan jäätikkö tuli paremmin näkyviin. Länteen saattoi katsella Låvdaktjåhkkån tunturimaisemaa. Toisella puolella sen sijaan pilkotti Gássalahko ja jopa vilaus Átjek-tuntureista, joista suuremman huipulle kiipesin 2022.

Mutta ei nousu mitään lasten leikkiä ollut. Kivet pirulaiset olivat paikoin keikkuvia ja irtonaisia. Se näillä rinteillä on pelottavinta, ettei kiviin voi täysin luottaa. Isokin lohkare saattaa olla irti ja on tavallansa metka tunne, kun alla olevat kivet liikahtava yhtäkkiä alaspäin. Jonkin verran nousureittiä sai myös hakea, sillä paikoin kallio muodosti pieniä ”seiniä”, joita piti kierrellä.

Nijákille olisi luultavasti helpompi nousta lännen puolelta (eli ei satulasta), jossa rinne ainakin kartan perusteella on jonkin verran loivempi. Mutta tässä sitä oltiin. Nousumetrejä kertyi kohtuullisen ripeää tahtia.

Tarkistin korkeutta aina välillä gps:stä. Vastapäätä kohoava Suottasjtjåhkkå alkoi näkyä komeasti. Sen sivuhuippu lähellä Nijákvággen satulaa yltää 1619 metriin, ja oli hienoa huomata näkevänsä sen yli. Suottasjtjåhkkån päähuippu nousee yli 1800 metriin, ja se pysyi nippa nappa piilossa pilven sisällä.

Maisema alas oli huikea, mutta myös jokseenkin pelottava. Olikohan minulle kehittynyt korkean paikan kammo. Mielessä muljahteli samalla tavalla kuin Snávvávággen jälkeisellä jyrkällä polkuosuudella. En ole aiemmin osannut pelätä luonnossa korkeita paikkoja, mutta nyt näkymä alas vähän ahdisti. Muistutin jälleen itselleni, että alas saa kääntyä heti kun siltä tuntuu.

Noin tunnin nousun jälkeen saavutin 1660 metrin korkeuden. Mutta siinä tuli stoppi. Osin siksi, että rinne muuttui jyrkemmäksi ja kiipeäminen vaikeammaksi. Eniten kuitenkin siksi, että huipun tuntumassa ollut pilvi oli alkanut laskea alaspäin. Pilven liikkeitä katsellessa tuli hyvin selväksi, että erittäin todennäköisesti huipulta ei olisi nähnyt mitään. Se teki helpoksi päätöksen kääntyä alas.

Istuin hetken rinteellä, otin muutamat kuvat ja lähdin varovaiseen laskuun. Olin ehtinyt nousta noin 2/3 matkasta satulasta huipulle. Siitä saattoi päätellä, että koko huiputukseen olisi mennyt ehkä reilut 1,5 tuntia. Ei ollenkaan paha aika mielestäni.

Laskuun meni myös noin tunti. Laskussa vaellussauvasta oli korvaamaton apu. Sillä saattoi kokeilla, keikkuuko kivi ja keventää jalkojen rasitusta, mikä näissä kivihelveteissä laskeutuessa on melkoinen. Ja olihan se lasku rankka, mutta siinä mielessä mukava, että määränpää oli koko ajan näkyvissä.

Satulasta oli vielä laskeuduttava alas Nijákriehpejávrásj-järvelle. Sen länsiranta on jyrkkää rinnettä, joten tähtäsin itäpuolelle. Rinkka selässä lasku oli paljon rankempaa kuin mitä hetki sitten. Aivan tappoa. Tässä laskussa reitille osui myös valtavia lohkareita. Niiden kanssa taiteilu ei ollut todellakaan helppoa, kun vielä rinkka toi väsyneille jaloille lisäpainoa. Varo-varo-vasti vain.

Mutta niinhän siinä sitten kuitenkin kävi, että onnistuin kompuroimaan itseni turvalleen kivikkoon. Perkule. Sain jotenkin otettua sauvalla tukea, mutta Sarekin kivet olivat liian kova vastus halvalle vaellussauvalleni. Sauvasta tuli kunnon jousipyssy ja sain polven alle komean vekin, mutta sauva todennäköisesti suojeli minua pahemmalta loukkaantumiselta. Sauvoja saa kaupasta, jalkoja ei.

Hitaasti könysin alemmas, kunnes järven tuntumassa kivien seassa alkoi olla maata ja nurmea. Maasto muuttui helpommaksi. Ajattelin kulkevani järven itäpäähän, mistä lähtee pieni puro. Siihen voisi laittaa teltan ja leiriytyä, sillä olo alkoi olla kaikkensa antanut. Mutta en ainakaan nopealla katsannolla löytänyt sopivaa paikkaa teltalle, joten jatkoin rinnettä alemmas.

Ehkä olisi kannattanut valita huonokin paikka järven tuntumasta, sillä rinnettä sai taivaltaa vielä parin kilometrin verran alas, ennen tasaista telttapaikkaa. Kulku oli sinänsä helppoa, mutta tasaisia plänttejä ei yksinkertaisesti osunut kohdalle. Päädyin lopulta leiriytymään alle puolin kilometrin parin päähän Suottasjjåhkåsta.

Olin aivan finaalissa. Jalat olivat aivan muusina. Ennen teltan pystyttämistä makasin pari minuuttia maassa voimia keräten. GPS näytti viiden päivän jälkeen saldona 116,7 kilometriä. Kello kävi yhdeksää.

Ilta oli kaunein tähän mennessä. Taivaalla oli edes jonkinlaista yritystä saada harmaan sävyjen lisäksi jotain värejä laskevasta auringosta. Yritin kokata illallista, mutta ei oikein maistunut. Päivä oli ollut turhan raskas, kroppa tuntui olevan jotenkin sekaisin. En oikein saanut rauhoituttua ja olo oli hutera. Minulle iski syötyäni hurja kylmänhorkka, joka ei tahtonut mennä ohi, vaikka kääriydyinkin makuupussiin. Taisi mennä ylirasituksen puolelle.

Mitä tästä (taas) opin: jos Sarekin vuorille mielii, on aikaa oltava – paljon. Sään puolesta ylös ei aina pääse, ja toisaalta huiputtaminen ja ylipäänsä rinteillä keikkuminen vie energiaa. Sitäkin paljon. Ei ole järkevää lähteä hommaan kovan rasituksen päälle. Eli pitäisi muistaa levätä, niin vaikeaa kuin se joskus onkin. Mutta ehkä opin nämä asiat vielä. Kokemusta rikkaampana kuitenkin tälläkin kertaa, vaikka homma niin sanotusti vituralleen menikin – vaellussauvaa myöten.

6. päivä – 30.7.2024: Sää hyvä, olo paha

Aamu koitti. En voinut hyvin. Yö oli ollut todella erikoinen. En ollut saanut kunnolla nukutuksi, sillä keho oli aivan tillin tallin. Hikoilutti ja paleli vuorotellen, ja vaikka join vettä ja urheilujuomaa, olo oli heikko. Ihan rehellinen pahoinvointi, vaikkei teltasta tarvinnutkaan könytä pihaa laatoittamaan.

Aamulla tuntui myös hieman siltä, kuin olisi ollut kuumetta. Aamupalaa ei voinut ajatellakaan syövänsä. Lähinnä tuntui siltä, että halusin pois täältä.

Nappasin buranan ja pahoinvointipillerin, jotka hetken päästä vähän helpottivat oloa. Lepäsin vielä hetken, mutta nyt päivä oli selvästi lämpimämpi (aurinkokin lämmitti telttaa), joten tunnelma oli tunkkainen. Nousin varovasti ja ryhdyin keräilemään itseäni ja leiriä.

Vääntelin vaellussauvaa varovasti kiveä vasten. En halunnut katkaista sitä, sillä edessä olisi vielä yksi kahlattava joki, Suottasjjåhkå. Sain sauvan riittävän suoraksi, jotta sitä saattoi käyttää apuna. Teltan purettuani kipaisinkin heti joen varteen kohtaan, jota olin ylempää tarkastellut mahdolliseksi ylityspaikaksi.

Suottasjjåhkå virtaa varsin leveänä, joten suurelta osin ylitys oli helppoa kahlattavaa. Kuitenkin ennen vastarannan törmää joessa oli vuolaampi ja syvempi kohta. Ehkä parempiakin ylityspaikkoja olisi ollut, sillä joki olikin yllättävän syvä. Vettä oli haaraväliin, vaikkakin vain lyhyeltä kohdalta. Mutta hankaliahan nämä jäätiköltä virtaavat joet ovat, kun harmaasta vellistä ei näe, mitä pinnan alla on. Eikä vaellussauvalla pääse kokeilemaan kuin ihan viereen, joten syvyyttä ei voi kuin arvailla virtauksesta päätellen.

Vaikka sää oli parasta mitä Sarek oli tällä reissulla tarjonnut, oli päivän agenda selvä: kävelisin suorinta tietä Akkajaurelle ja yrittäisin ehtiä iltaveneeseen ja yöksi Ritsemiin. Nyt ei ylimääräiset lenkit kiinnostaneet, mistään kiipeilyistä puhumattakaan. Vaikka pahin olo oli helpottanut, vatsassa muljahteli edelleen ikävästi. Mietin, olisiko vesissä sittenkin saattanut olla joku pöpö. Oireet ehkä kokonaisuutena kuitenkin viittasivat enemmän ihan vain ylirasitukseen.

Kuljin loivasti ylämäkeen nousten. Otin suunnan Sjnjuvtjudis-tunturin ja Áhkkán väliseen solaan, josta kulkisi myös polku edemmäs ja aina Padjelantaledenille saakka. Ylimääräistä en halunnut nousta, mutta noin 900 metrissä kulkemalla saattoi välttää alempana olevia jontkia ja soita.

Loin viimeiset katseet Nijákille, joka oli edelleen pilvihunnun sisällä. Sitten siirryin tuijottelemaan Áhkkán rinteitä, jotka tulivat näkyviin kuljettuani Várdotjåhkkån editse. Myös Áhkkán huippu oli pienessä pilvessä, mutta taustalla oli komea sininen taivas ja näytti siltä, että sää oli edelleen selkenemässä.

En kuitenkaan saanut säästä suurta nautintoa. Se oli melko lailla yhdentekevää. Jos en olisi ollut näin lähellä maalia, olisi tietysti ollut viisasta ottaa levon kannalta. Nyt kuitenkin päässä takoi vain ajatus: iltaveneeseen ja pois.

Maasto oli onneksi kohtuullisen mukavaa kuljettavaa. Ei suuria kivikoita, pääosin nurmea ja varvikkoa. Välillä toki sitä kuuluisaa pajukkoa, mutta ei suureksi vaivaksi. Purojen kohdalla sai kuitenkin jumpata alas notkoon ja takaisin ylös, siltä ei voinut välttyä.

Maisema oli varsin mainio, etenkin kun sää oli näin hieno. Suottajjåhkå virtasi kimaltelevana suonena kohti Kutjaurea, josta alkoi Padjelantan kansallispuisto. Järven takana matalahkon Gådotjåhkkån takana siintivät jo Norjan puolen vuoret.

Yksi vaeltajaporukka piti taukoa pienellä törmällä, mutta kiersin heidät parin sadan metrin päästä, sillä suuntasin välillä sivummalle, jotta en olisi ajautunut alemmas märkiin kohtiin. Rákkasjåhkån jälkeen nimittäin oli tasainen alue, mutta se näytti olevan suo. Ruotsalaiset eivät merkitse kaikkia soita karttoihinsa.

Olo oli pikkuhiljaa parantunut, joten päätin yrittää syödä lounasta. Syöminen tuntui yhtä aikaa sekä pahalta että hyvältä. Koska aamiainen oli jäänyt väliin – olin korvannut sen suklaapatukalla – keho tarvitsi energiaa. Mutta koska viimeiset 12 tuntia vatsassa ei ollut ollut kaikki kunnossa, syöminen (ja erityisesti retkiruuan makumaailma) sai aikaan lievää kuvotusta.

Jatkoin matkaa. Nyt askel kulki taas. Löysin tavoittelemani polun helposti, se näkyi paljakalla selkeänä urana. Katselin kelloa ja totesin, että ehdin kello kuuden iltaveneeseen, jos reippaasti kuljen. Ja kun motivaatio on kohdallaan (ja matka pääasiassa alamäkeä), miksen kulkisi.

Polku laski yhä alemmas. Áhkkán takaa myös Akkajaure oli tullut näkyviin. Pian koivikon reuna alkoi lähestyä. Polku kulki puutonta harjannetta, joka päättyi jyrkkään laskuun alas pöpelikköön. Ennen laskua polulla tuli vastaan puhelias ruotsalaismies. Hän olikin ensimmäinen vaeltaja, jonka kanssa olin juttusissa toissapäivän jälkeen. Hän kertoi loppupolun olevan helppo, ja sanoi, että varmasti ehdin iltaveneeseen. Hän sanoi myös, että helikopteri oli reittilennolla vain 100 kruunua venettä kalliimpi, ja suositteli lentokyytiä kovasti, jos vain aikataulut sopivat. Juttelimme muutenkin tovin. Hän sanoi syöneensä alempana polulla aivan liikaa hillaa, olivat kuulemma kypsiä ja hyviä.

Lasku pöpelikköön oli lyhyt, mutta jyrkkä. Onneksi koivikko ei ollut samanlaista viidakkoa kuin Rapadalenissa, vaan pääasiassa varsin harvaa. Ja polku teki kulkemisesta helppoa. Pian polulla tuli muutakin liikennettä vastaan neljän vaeltajan ryhmä etsi pienestä purosta ylityspaikkaa. Puro oli syvä, kuten ne joskus suomaastossa ovat. Aika helposti siitä kuitenkin pääsi loikkaamaan yli, kun vähän paikkaa katsoi. Ryysäsin menemään, sillä minulla oli kiire veneelle.

Muistin siinä, että olin ottanut veneaikataulusta kuvakaappauksen puhelimeen. Veneen lähtöaika Änonjálmmen laiturista olikin vasta 18:55. Olin jotenkin ajatellut, että vene lähtee kello 18, joten sain melkein tunnin lisää peliaikaa. Se sopi, sillä saatoin rauhoittaa tahtia. Ja kuudeksi ehtiminen olisi voinut tehdä tiukkaa.

Pian saavutin Padjelantaledenin. Polun risteyksessä istui yksinäinen vanhempi mies tauolla. Oli mukava kulkea merkittyä hyvää reittiä pitkin. Ennen kaikkea kulku oli nopeaa, sillä kosteat paikat oli pitkostettu, ja pientenkin purojen yli oli sillat. Aivan kuin Kungsledenillä. Pian oli kuitenkin edessä hieman isomman vesistön ylitys. Vuojatädno on leveä vuolas joki, joka laskee kuohuvana koskena Akkajaureen. Sen yli on komea noin 40-metrinen riippusilta.

Sillain jälkeen polku painui jälleen tihenevään tunturikoivikkoon. Matkaa ei ollut enää montaa kilometriä, mutta viimeiset kilometrit painavat jaloissa eniten. Sillalta oli noin kahden kilometrin kävely Akkastuganille, mutta useamman kerran pysähdyin istumaan kivelle tai mättäälle. Osuipa kohdalle sympaattinen pieni jokikin, josta vielä otin hieman vettä juodakseni.

Ennen Akkastugania polun vasemmalla puolella oli Fiskflygin helikopteritaso. Aikataulun mukaisia lentoja ei ollut enää tälle päivälle (lentoja olisi ollut klo 8 ja 13), joten ainoa vaihtoehto oli venekyyti. Talsin Akkastuganin ohi, nappasin vain pakolliset kuvat, ja jatkoin vielä viimeiselle etapille kohti venesatamaa.

Polku kulki yhden suon läpi siten, että maisema pääsi avautumaan paremmin. Näkymä taakse Áhkká-vuorelle oli tästäkin suunnasta tosi hieno. On se vaan komea tunturimassiivi. Mutta vielä oli viimeiset sadat metrin kuljettavana. Viimein edessä alkoi näkyä rakennuksia. Venelaiturin edessä oli iso kahvilarakennus, joka oli kuitenkin ”suljettu sesongin ajaksi”. Mietin siinä, mahtoiko tälle kahvilalle olla sesonkia enää koskaan, se oli jotenkin hylätyn näköinen.

Polku laski rantaan, ja heitin rinkan selästä. Se oli siinä. GPS:n mittarissa 140 kilometriä.

Rannassa kävi kova tuuli, joten kaivoin rinkasta untuvatakin. Olin hyvissä ajoin, joten nyt oli vain odoteltava m/s Storlulen saapumista. Pikku hiljaa rantaan tuli muitakin vaeltajia: Padjelantaledenin risteyksessä ollut yksinäinen saksalainen, yksi suomalaispari ja yksi ruotsalaispari. Venelaiturin viereisestä mökistä oltiin tekemässä myös lähtöä, pikkupoika isänsä kanssa oli lähdössä omalla veneellään järven yli. Poika ajeli lasten mönkijällä kivikkorinnettä veneelle, ja seurasin heidän puuhiaan aikani kuluksi.

Akkajauren vedenpinnakorkeus vaihtelee, sillä järvi on säännöstelty. Nyt pinta oli huomattavan alhaalla. Siten venelaiturille piti kulkea pitkä matka ramppia pitkin. Koko laituri oli mielenkiintoinen viritys, sillä sen korkeutta saattoi säätää vinssillä ja koko systeemi makasi isojen kiskojen varassa.

Lopulta vene saapui kyydissään parikymmentä vaeltajaa. Matka RItsemiin maksoin 350 kruunua, ja kortti toimi. Veneessä oli myös tarjoilua, jos olisi limpsaa tai karkkia tehnyt mieli. En kyllä juuri muuta jaksanut kuin istua paikoillani. Reissu alkoi olla viimeistä sinettiä vaille valmis. Olo alkoi olla suhteellisen normaali, mitä välillä vasta muistutti, että ihan balanssissa kaikki ei ole. Mutta ratkaisu kävellä pois tuntui täysin oikealta.

Ritsemin venesatamasta oli vielä kilometrin verran kävelyä autolle ja STF:n tunturiasemalle. Juttelin siinä kulkiessani saksalaisen yksinvaeltajan kanssa. Hän kertoi matkanneensa laivalla Saksasta Ruotsiin ja junalla Ruotsin halki. Sama kahden päivän kotimatka olisi edessä. Minulla kotimatka koittaisi tunturiasemalla nukutun yön jälkeen.

Nakkasin rinkan auton viereen ja kävin majoittumaan tunturiasemalle. Sain huoneen kokonaan itselleni, mikä sopi mainiosti. Ostin respasta pakastepitsan ja hain autossa odottaneen oluen. Olipa mukava syödä! Mutta vielä mukavampaa oli mennä suihkuun pesemään kuuden päivän kuonat. En ole aina ihan varma, onko parempi fiilis se, kun saa olla maastossa vai se, kun sieltä pääsee pois ja pesulle. Edellisen 24 tunnin kohdalla vastausta ei tarvinnut arpoa.

Kuusi päivää ja 140 kilometriä.

En heti edes oikein tajunnut, että homma oli lipsahtanut pahemman kerran suorittamisen puolelle. Kannoin mukana ruokaa kahdeksalle päivälle, eli noin kilo jäi kokonaan syömättä. Kahdeksassa päivässä tahti olisi ollut paljon rennompi, ehkä muutenkin miellyttävämpi. En oikein osaa selittää, miksi näin kävi. Jotenkin kai ajatus siitä, että kuljen koko Sarekin halki, ja että en oikein tiennyt, mitä vastassa olisi, sai eräänlaisen ”selviytymismoodin” päälle. Ja toki huono sää teki osansa. Kun keli oli harmaa, ei oikein ollut muuta tekemistä kuin mennä eteenpäin. Homman rankkuutta selittää myös se, että vaikka polkua tulikin tallattua paljon, on Sarekin maasto haastavaa. Se on ihan rehellistä todeta, että moni Suomen Lapin kohde on helpompi. Korkeuserot ovat Suomessa pienempiä, ja ei kovin moni paikka Suomessa pääse lähelle Sarekin kivikkoja, joista puhumattakaan. Tuntui siltä, että taas kantapään kautta sai oppia sen, että Sarek on kova kohde.

Siinä pitsaa syödessäni vastapäätä tuli istumaan ruotsalainen vanhempi pariskunta. Mies – ehkä seitsemissäkymmenissä – kysyi, kauanko olin maastossa. Vastasin, ja sitten häneltä alkoikin tulla juttua 40 vuoden takaisista reissuistaan alueelta. Sujuvasti kuuntelin ja kommentoin ruotsiksi, vaikka monet keskustelut olikin tullut käytyä englanniksi. Jo, det kan vara tufft. Och så vidare.

Ilta oli kaunis. Áhkká-vuori järven toisella puolella värjääntyi vaaleanpunaiseksi. Lähtiessä koko vuori oli ollut paksun pilven sisällä. Ehkä vielä joskus näemme, ajattelin. Sarek jätti vielä salaisuuksiaan piiloon.