Lokakuussa Muotkalla 2024

Paluu Muotkalle 11 vuoden jälkeen

Syyskuun lopulle tuli työreissu pohjoiseen, joten järjestelin samaan saumaan aikaa vaellukselle. Alun perin olin suunnitellut reissua Lemmenjoelle 11 vuoden tauon jälkeen. Johtoajatuksena oli käydä Vaskojoella saunomassa. Tämä kuitenkin kariutui siihen, että Vaskojoen saunan kiuas oli mennyt elokuussa rikki ja sauna laitettu toistaiseksi käyttökieltoon. Minun piti keksiä jokin toinen kohde.

Kovin kauaa ei tarvinnut vaihtoehtoja pohtia, kun päätin suuntaavani Muotkatunturin erämaahan. Sattumoisin edellisestä Muotkan reissusta oli kulunut niin ikään 11 vuotta. Oli siis korkea aika palata sinnekin.

Suunnittelin vain ylimalkaisen reitin. Lähtö- ja maalipisteenä toimisi tunturikylä Muotkan Ruoktu, joka oli hiljattain vaihtanut omistajaa. Legendaarinen Hans Niittyvuopio oli jäänyt eläkkeelle vaatimattomassa 93 vuoden iässä ja nykyisin paikkaa pyörittää ranskalais-puolalainen pariskunta. Muuten tarkoitus oli lähinnä kulkea rengasreitti erinäisten kämppien kautta ja sieltä, minne nokka kulloinkin osoittaisi.

Muotkan alueella on vain kaksi Metsähallituksen avointa autiotupaa, Stuorraäytsi ja Kurtojoki. Kurtojoki on alueen eteläosassa, joten sinne en menisi. Stuorraäytsin tuvalla olin käynyt vuonna 2013, mutta koska Stuorraäytsin kanjoni on yksi Muotkan perusnähtävyys, eiköhän sen kävelisi uudelleenkin. Kielajoen tuntumassa Divreláddot-lampien rannalla on Muotkan paliskunnan omistama Kiellaroavvi-nimellä tunnettu avoin tupa. Kämppä on entinen rajamiesten tupa, joka on sittemmin siirtynyt paliskunnan omistukseen, mutta on yhä avoin.

Kolmas kohde olisi niin sanottu ”Riekonpyytäjän kammi”, yksityinen, mutta avoin turvekammi, jota ei taustatietojen mukaan ole kartoissa. Siten luvassa olisi hieman myös ”aarteenetsintää”. (Ennen reissuun lähtöä tein tuttuun tyyliin taustatutkimusta, ja niin vain maanmittauslaitoksen karttapaikalta kyseinen kohde löytyy, kun vain osaa katsoa ja zoomaa riittävän lähelle. En kuitenkaan julkaise tässä karttalinkkiä, joten toivotan etsimisen iloa! 🙂 Painetuilla kartoilla kammia ei tiettävästi näy.)

Johan näissä alkoi olla suunnitelmaa. Siispä varusteet ja retkiruoat rinkkaan ja reissuun!

1. päivä – 29.9.2024: Pikamarssia räntäsateessa

Työvelvoitteet hoidettuani starttasin auton aurinkoisesta Torniosta kohti Inaria ja Muotkaa. Vaikka maantieteellisesti Lapin maakunnassa olinkin, kilometrejä oli ajamatta vielä noin 500 ennen kun sai vaihtaa konevoiman lihasvoimaan. Asfalttia sai rullata komeassa säässä aina Saariselän tuntumaan asti. Sitten taivaalta tulikin ihan rehellistä räntää, jota riitti maahankin parin sentin hyhmäkerrokseksi.

Pahin sade jäi Inarin kirkonkylään, jossa kävin tekemässä viimeiset ostokset. En ollut tajunnut pakata termospulloa mukaan. Vaikka sääennuste lupaili tuleville päiville parempaa säätä, yöt olisivat kylmiä. Ennusteen mukaan joka yö oltaisiin reilusti pakkasella, joten termospullolle voisi olla käyttöä. Sellainen tarttuikin kaupasta mukaan.

Saavutin määränpääni, Muotkan Ruoktun puoli viiden maissa. Kävin sisällä jututtamassa paikan uutta pitäjää ja kysyin samalla veden korkeudesta. Kesä ja alkusyksy oli ollut pohjoisessa varsin kuiva, minkä vuoksi jokien vedenkorkeuden ei pitäisi olla ongelma. Kuulemma vedenkorkeus isommissa joissa oli jo suhteellisen normaali.

Jätin auton tunturikylän pihaan ja tein varusteiden tarkistuksen. Sitten oli aika heittää rinkka selkään ja lähteä kohti erämaata!

Ensimmäisen päivän suunnitelmana oli kulkea Peltojoen vartta kulkevaa polkua ja siitä erkanevaa polkua Jeageloaiville. Noin 7–8 kilometrin jälkeen, Jeageloaivin ja Tuáŋgânuáivi-tunturien välissä olisi jonkinlainen rakennelma. Maanmittauslaitoksen karttapaikalla kyseisessä kohdassa ei ole rakennuksen merkintää, mutta Karttakeskuksen painettuun karttaan on merkitty paikalla olevan laavu. Tämä selviäisi, kun sinne asti pääsisi. Olin suunnitellut olevani yötä tällä laavulla.

Tihkusateessa tallasin asfalttitietä tunturikylältä Peltojoen yli, jonka jälkeen hyppäsin joen varressa kulkevalle polulle. Kello kävi puolta kuutta, ja paksun pilvipeitteen vuoksi oli aika hämärää. Peltojoen varren polku on leveä ja selkeä. Vaikkei kyseessä ole mikään virallinen vaellusreitti, Muotkan Ruoktun väki on tehnyt polulle sinisiä reittimerkkejä. Peltojoen varren polku johtaa Lahtisen kämpälle ja aina Peltoaivi-tunturille saakka, ja Jeageloaivin ”haara” on niin ikään merkitty reittimerkein.

Polkua oli nopea tallustaa. Ei aikaakaan, kun olin jo Jäkäläpäänkurusta laskevalla purolla, jonka kohdalta polku erkani Jeageloaiville (eli suomeksi Jäkäläpäälle). Myös Jeageloaivin polku oli erittäin selkeä ja helppokulkuinen. Pikkuhiljaa polku alkoi nousta ylemmäs kohti tunturia. Fiilis oli hyvä, vaikka sää ei ollutkaan kaksinen. Virtaa riitti ja olihan se taas mukava päästä aloittamaan vaellusta. Ruskasta tosin ei ollut enää näillä leveysasteilla tietoakaan, puut olivat täysin paljaita ja maaruskakin alkoi olla muisto vain. En ollut kuitenkaan ennen ollut näin myöhään syksyllä liikenteessä, joten uutta kokemusta tämäkin.

Polku nousi paikoin jyrkemmin Veajetláttu-lammen rantaan. Komea paikka, lammen rannassa oli myös muutamia hyviä telttapaikkoja. Aivan hetken mietin, josko olisin jo leiriytynyt, sillä sade alkoi muuttua rännäksi ja hämärä painaa päälle. Päätin kuitenkin jatkaa laavua kohden. Matkaa sinne olisi jäljellä enää reilut kaksi kilometriä.

Karttaa tutkiessa konkretisoitui – jälleen kerran – ero suomalaisten ja ruotsalaisten karttojen välillä. Kesällä Sarekissa kulkiessa korkeuserot olivat jotain aivan muuta, ja siellä kartoissakin korkeuskäyrien väli on 20 metriä. Suomalaiskartoissa käyräväli on 5 metriä, joten nyt oli hauska huomata, että kartassa niin kovin pahan näköinen rinne ei ollutkaan juuri mitään. Vaikka tämän kuinka tietää, asia pääsee silti jotenkin yllättämään.

Lammelta sai kuitenkin hieman punnertaa ylös tunturiin puuttomalle. Samalla tuuli voimistui, kun puita ei ollut enää suojana. Sade oli ihan rehellistä räntää, välillä enemmän oikeaa lunta. Polku erottui kuitenkin helposti, vaikka lumi jäikin maahan. Painoin kaasua.

Yksi virhe varusteiden kanssa minulle oli tullut. Olin ottanut kotoa liian pienen sadesuojan rinkalle. En ottanut normaalisti käyttämääni sadesuojaa, koska se on tummanvihreä. Sen sijaan otin punaisen, joka kuitenkin oli pienemmälle rinkalle tehty. Muotkan alueella liikkuu metsästäjiä, ja ajattelin punaisen olevan turvallisuuden kannalta parempi. Näitä ikäviä onnettomuuksia kun on käynyt, missä metsästäjä on päättänyt lasauttaa menemään, vaikka kohde on ollut jotain ihan muuta kuin riistaa… No, tällä piti pärjätä, vaikka sadesuoja suojasi lähinnä vain rinkan yläosaa.

Tunturiylängön ylitys tuntui yllättävän pitkältä. Näkyvyys alkoi olla melko olematon illan tummuessa. Kun polku lopulta kääntyi laskuun, alkoi olla jo pimeä. Vain puiden siluetti piirtyi tummaa taivasta vasten. Laitoin otsalampun päälle, sillä polkua alkoi olla vaikea erottaa.

Noin kahden tunnin pikamarssini jälkeen saavuin paikkaan, missä kartan mukaan laavun piti olla. Paikalla oli kuitenkin vain pieni kivikehä nuotiopaikkaa osoittamaan ja jonkinlainen maassa makaava lautaviritelmä. Jaahas. Olikohan sittenkin niin, että joku laavu paikalla on ollut, mutta se on romahtanut tai hyljätty. Tuokion verran sadattelin asiaa, koska helppo leiriytyminen ei tullutkaan kysymykseen. Maasto oli muhkuraista, joten telttapaikkaa ei välttämättä löytyisi helposti.

Hetken pyörin ympyrää ja huomasin polun jatkuvan vielä alemmas. Polku kulki edessä olevan montun kautta vastakkaiselle rinteelle. Aluehan oli tunturien välissä oleva painanne, josta lähti myös puro koillista kohti. Tsekkasin, että purossa oli vettä, joten siitä ei tulisi ongelmaa. Punnersin purolta ylös liukkaita kiviä pitkin. Perhana, sai olla ihan tarkkana siitä, mihin pimeässä kenkänsä asetti.

Montusta päästessäni huomasin edessäni kookkaan kodan, joka piirtyi esiin yllättäen, ihan kuin se olisi piilotellut olemassaoloaan. Näky oli synkkä, hieman pelottavakin. Kysyin ääneen, mahtaako kukaan olla kotona. Vastausta ei tullut, joten raotin pressulla vuoratun kodan oviaukkoa ja kurkistin sisälle. Kodassa oli lautalattia ja keskellä auton vanteesta tehty tulipaikka. Kotakehikossa olevista naruista roikkui kaksi porontaljaa. Hieman polttopuitakin näytti olevan.

Eipä tarvinnut kauaa miettiä, jäisinkö tähän yöksi. Nostin rinkan sisälle. Se olikin aika märkä, kun sadesuoja ei ollut peittänyt koko rinkkaa. Kodan katosta tiputteli hieman vettä, mutta sain levitettyä taljan ja makuualustan siten, ettei vesi tippunut niiden päälle.

Siinä tavaroita järjestellessäni ja kuivaa vaatetta vaihtaessa huomasin myös puisen laatikon, jonka kanteen oli kirjoitettu ”JEAGELOAIVI”. Tajusin, että tämähän se karttaan merkitty ”laavu” tietysti oli. Tajusin myös, että aiemmin huomaamani lautaviritys oli ilmeisesti kodan vanha paikka. Laatikon sisällä oli vieraskirja, josta kävi ilmi, että kodalla oli kohtuullisen paljon kävijöitä. Edellinen merkintä oli neljän päivän takaa.

Selväksi kävi myös se, että kota oli Muotkan Ruoktun tunturikylän ja sen tukiyhdistyksen Muotka Ruovttu Ustibat ry:n ylläpitämä. Tein pienet tulet, jotta kastunut paitani olisi kuivahtanut paremmin. Jos ei paita kuivunut, ainakin savustin sen huolella. Lueskelin nuotion (ja otsalampun) valossa vieraskirjaa ja nautiskelin pientä iltapalaa. Nälkä ei juuri ollut, joten en jaksanut viritellä trangiaa ja syödä kunnon illallista. Laiskuuden huippu taitaa olla se, kun ei viitsi edes kunnolla syödä.

2. päivä – 30.9.2024: Winter is coming

Heräsin aamulla kuuden maissa. Oli vielä pimeä, joten jatkoin vielä makoilua, vaikkei unta enää oikein riittänytkään. Oli kohtuullisen kylmä. Ja nälkä. Olisi pitänyt syödä illalla muutakin kuin välipalapatukoita. Olin kuitenkin nukkunut kohtuullisen hyvin, kiitos kodan tasaisen lattian ja ilmatäytteisen makuualustani.

Kahdeksan maissa aurinko jo pilkotteli harjanteen takaa, ja kodan pressuovea raottamalla sai majapaikkaankin luonnonvaloa. Keittelin aamupuurot ja käynnistelin konetta päivään. Pelisuunnitelma oli muodostunut mielessä selkeäksi. Ensin kulkisin Tuáŋgânuáivin kautta Alemmalle Honkavuomalle, josta nousisin taas ylös tunturiin ja kulkisin Hanhipään satulan kautta Ylemmälle Honkavuomalle. Sitten olisi vuorossa taas nousua, Giellároavvi-tunturiin, joka oli tarkoitus huiputtaa. Sieltä pudottelisin Vino-ojan vartta Divreláddot-lammille ja Kiellaroavvin kämpälle yöksi. Suhteellisen suoraviivainen reitti, joskin luvassa oli jumppaa ylös puuttomalle ja alas jokivarsille.

Aamu oli kaunis. Aurinko pääsi paistamaan pilvettömältä taivaalta eikä juuri tuullut. Maassa oli kuitenkin yöllisen sateen jäljiltä ohut kerros lunta. Luonto oli selvästi valmistautumassa talveen. Oli aivan hiljaista. Jotenkin kuollutta.

Aamutoimien yhteydessä tarkastelin kodan ympäristöä tarkemmin. Kota oli todella hyvin sijoitettu tunturien kupeeseen, vain vähän puurajan alapuolelle. Ympärillä oli tasaista maastoa (paikalla olisi siis voinut myös telttailla), ja parinkymmenen metrin päässä solisi lähdepohjainen puro. Myös maisema luoteeseen oli vallan mainio.

Pakkasin rinkan ja siivosin hieman kotaa. Heitin rinkan selkään vähän yhdeksän jälkeen ja aloitin nousun Tuáŋgânuáiville. Nousu oli helppoa, leppoisaa nurmipaljakkaa ja paikoin avokalliota. Lunta oli sen verran, että se kasteli kenkiä ja teki kivistä välillä liukkaita. Mutta eipä voinut valittaa. Sää oli aivan täydellinen.

Ylempänä puuttomalla kävi kohtuullisen kova tuuli. Lämpötila oli vain pari astetta plussalla, joten tuuli teki siitä vielä kylmemmän tuntuisen. Kuljin menemään ihan South Parkin Kennynä, sillä takkini massiivinen huppu osoittautui juuri näille keleille käytännölliseksi. Ylipäänsä pipo ja hanskat olivat aivan must.

Maisema oli mainio. Tosin pohjoisen ja koillisen suunnalla maisemaa rikkoivat Karigasniemen tien varressa olevat telemastot. Niitä saattoi erottaa paljaalla silmällä kaksikin kappaletta: toinen Muotkan Ruoktun tuntumassa ja toinen pidemmällä Karigasniemen tien varressa. Muotkan alueella on monin paikoin varsin hyvä verkon peittoalue. Ylhäältä puuttomalta kuuluvuutta löytyy lähes varmasti.

Tuáŋgânuáivin lakialue on röpelöistä avokalliota. Komea paikka. Pientä kanjonintynkää ja jyrkännettä riitti. Jos olisi ollut lämmin kesäpäivä, tässä olisi voinut hengailla pidempäänkin. Nyt tyydyin kulkemaan hiljakseen eteenpäin, ettei tarvinnut kaivaa taukotakkia jatkuvasti esiin. Vaikka aurinko paistoi, se ei enää juuri lämmittänyt. Kaikki pienet lampareet olivatkin yön jäljiltä jäässä.

Tuáŋgânuáivin ylitettyäni ryhdyin laskeutumaan kohti Alempaa Honkavuomaa. Maisema oli vihreän mäntymetsän ja violetinharmaan lehdettömän tunturikoivikon sekoitusta. Siellä täällä pilkoitti kosteikkoja ja soita, joissa keltaisena loistavat heinikot olivat ainoa muisto ruskasta. Lasku oli helppoa kuljettavaa. Toki maasto oli paikoin muhkuraista, joten jalkoihin sai katsella. En kuitenkaan voinut olla vertaamatta maastoja kesällä kuljettuihin Sarekin kivihelvetteihin, tai toisaalta edellisen vuoden Vätsärin jontkiin. Jotenkin maasto oli näihin verrattuna selkeää ja leppoisaa.

Kylmästä säästä oli se etu, että kosteat paikat olivat kohmeisia. Vaikkei suopaikkoja paljoa ollutkaan, niistä oli helppo mennä. Toisaalta kengät olivat jo ehtineet kostua ylhäällä tunturissa lumesta. Alempana lunta ei enää ollutkaan.

Suuntasin kohti Hanhipäätä siten, että pääsisin Alemmasta Honkavuomasta yli leveän järvimäisen kohdan eteläpuolelta. Paikka osoittautui leveäksi kivikoksi, jossa vesi virtasi kivien lomassa. Yli pääsi siis kuivin jaloin helposti.

Jatkoin kulkua kutakuinkin suoraan länteen pientä puroa myöden. Olin havainnut, että kuivasta kesästä huolimatta nyt lähes kaikissa puroissa oli vettä. Niin tässäkin. Maasto nousi taas hiljalleen ylös. Ajattelin, etten nousisi Hanhipään varsinaiselle huipulle, vaan kulkisin sen eteläpuolisen satulan kautta. Päivämatkaa Kiellaroavvin kämpälle olisi sen verran paljon, että hirveästi ylimääräistä lenkkiä tai huiputusta ohjelmaan ei mahtuisi, jos perille mielisi ennen pimeää.

Hetken aikaa kuljettuani huomasin edempänä jälleen kodan. Ihmettelin näkyä, sillä en ollut tietoinen, että näillä main olisi ollut rakennelmia. Ajattelin siksi ensin, että kyse olisi poromiesten kodasta. Kuljin lähemmäksi ja kota alkoi näyttää tutulta. Se osoittautui samantapaiseksi pressukodaksi kuin missä olin yöpynyt Jeageloaivilla. Tämä tosin oli hieman pienempi ja paljon huonokuntoisempi.

Tämäkin kota oli Muotkan Ruoktun tekemä ja ylläpitämä. Siitä kieli samanlainen puinen laatikko, jossa oli teksti ”HANHIPÄÄ”. No niin, tämä siis oli Hanhipään kota. Vieraskirjaa ei tosin näkynyt, eikä paljon muutakaan hyödyllistä. Kodan pressu oli pahasti repeillyt ja sisällä oleva porontaljat olivat parhaat päivänsä nähneet. Maassa oli myös yksi käyttökelvottomaksi mädäntynyt talja. Eihän tästä kodasta olisi edes sateensuojaksi… Tyydyin siten lähinnä dokumentoimaan kodan nykytilan ja jatkoin matkaa ja nousua ylemmäs.

Nousu oli jälleen leppoisaa maaston puolesta. Pian kodan jälkeen kohtasin reissun ensimmäisen poron. Se oli ensimmäinen kohtaamani elävä olento. Aiemmin en ollut nähnyt edes yhden yhtä lintua.

Kuitenkin rinkka painoi ihan tosissaan ja nälkä alkoi olla. Olin budjetoinut erilaisia patukoita reissuevääksi ja niiden voimalla pääsikin yllättävän pitkälle. Nousussa oli lyhyt jyrkempi osuus, jossa tahtia piti himmailla ja pysähtyä hetkeksi huilaamaan. Mutta niin vain saavutin satulan, jossa pääsi jälleen kahlaamaan lumessa. Lumiraja oli noin 400 metrissä.

Vaikka ruska oli mennyt, loppusyksyn maisema oli kovin kaunis. Lumisina kumpuilevat tunturinhuiput tekivät mukavaa kontrastia alempana kimmeltäviin jokiin ja vihreisiin männikkömattoihin. Eipä tämä ollut ollenkaan hassumpaa aikaa olla vaeltamassa. Tuuli kuitenkin kävi edelleen sen verran kylmästi, että ylhäältä paljakalta teki mieli laskeutua aika ripeästi alemmas.

Laskussa sai jälleen hauskasti havainnoida erämaan eri kasvillisuusvyöhykkeitä. Ensin paljakka muuttuu harvaksi tunturikoivikoksi, joka tihenee ja sekaan alkaa ilmestyä mäntyjä. Sitten koivut loppuvat ja männyt muuttuvat järeämmiksi. Alhaalla jokilaaksossa männikkö on paikoin tiheää ja vesipaikkojen tuntumassa on myös kosteita suopaikkoja.

Ylempi Honkavuoma osoittautui vuolaaksi ja leveäksi. Kiviä oli kuitenkin sen verran taajassa, että päätin koettaa etsiä paikkaa, jossa voisi tehdä ylityksen kuivin jaloin kiviä pitkin. Kuljin puolisen kilometriä alavirtaan, kunnes sopiva paikka löytyi. Paljon nähnyttä ja vääntynyttä vaellussauvaa apuna käyttäen pääsin hyvin yli. Päätin syödä lounaan ylityksen jälkeen. Paikalla sattuikin olemaan vanha nuotiopaikka.

Lounassettini oli vanha tuttu, eli pikamakaronia, kuivattuja vihanneksia, kuivattua jauhelihaa ja soijarouhetta + mausteena Blå Bandin Lämmin kuppi -pussikeittoa. Vaikka setti on yksinkertainen ja kohtuullisen ravitseva, jotenkin olen alkanut kyllästyä siihen. Sain sen syötyä puoliväkisin ja mietin, että seuraaville reissuille on pakko kehittää jotain muuta.

Siinä touhuillessani joen vastarannalla kulki muutama poro. Alkoihan niitäkin olla. Syömisen jälkeen alkoi tulla vilu, joten oli aika jatkaa matkaa. Seuraavana oli vuorossa nousu Giellároavville. Tällä kertaa tarkoitus oli mennä ihan noin 470-metriselle huipulle saakka.

Alkuun nousu oli varsin loivaa ja helppokulkuista. Sitten eteen tuli jyrkempi osuus, jossa 700 metrin matkalla nousumetrejä kertyi 160. No, pientähän tämä taas oli Sarekiin verrattuna, mutta kyllä sitä hien pintaan ja hengästyksen sai aikaan tälläkin. Nyt reitille osui myös hieman kivisempi kohta, mutta eipä tätäkään vaikeaksi voinut väittää. Jalkaa toisen eteen vain.

Giellároavvissa on kaksi lakea, ja nousin ensin itäpuolen matalammalle laelle. Sieltä huomasin noin kolmenkymmenen poron tokan, joka kuljeskeli pitkin tunturien välistä matalampaa aluetta. Kaivoin pitkää putkea rinkasta kameraan kiinnitettäväksi, mutta kävi kuten yleensä, eli porot totesivat, etteivät halua olla kuvattavana. Ei sitten.

Tallustelin loivaa alamäkeä tunturinlakien väliseen satulaan. Lunta oli varvikon päällä parin sentin kerros. Riittävästi siihen, että tunturit hohtivat valkoisina, mutta sopivan vähän siihen, ettei kulkeminen ollut vaikeaa. Kovin nousu oli jäänyt taakse jo itälaelle noustessa, joten siirtymä varsinaiselle huipulle oli lähinnä leppoisaa tallustelua.

Giellároavvin varsinaiselta huipulta oli komea maisema etelän ja lännen suuntaan. Mutta näkyipä sinne hyvin myös Karigasniemen Ailigas ja myös Norjan puolet korkeammat tunturit. Erityisen ilahtunut olin siitä, että suoraan lännessä erottui Stuorraäytsin kanjoni. Toki aurinko paistoi matalalta ja vastavaloon, joten kovin selkeästi edes teleobjektiivin läpi kanjonia ei saanut tiirailtua. Maisema kuitenkin palautti mieleen sitä, miksi aikoinaan Muotkatuntureihin ihastuin. Loputtomat kumpuilevat tunturimaisemat ovat Lappia parhaimmillaan.

Räpsyttelin kameraa aikani. Huipulla tuuli sen verran viileästi, että kovin kauaksi aikaa en jäänyt paikoilleni. Lähdin laskeutumaan hiljakseen kohti Vino-ojaa, jonka vartta alas kulkiessa vastaan tulisi aikanaan Kiellaroavvin kämpälle johtava polku.

Maasto oli helppokulkuista. Muutamat Vino-ojan sivuhaarat olivat kuivia, mutta itse ojassa vesi solisi iloisesti. Koivikko tiheni. Reilun parin kilometrin huipulta kuljettuani löysin polun, joka oli alkuun heikko, mutta vahvistui mitä alemmas kuljin.

Divreladdot-lammilla puusto oli jo ihan järeää mäntymetsää. Polku kiemurteli lampien välistä, ja sitten Kiellaroaivin kämppä tulikin näkyviin. Kämppä on lampiketjun länsipuolella komealla hiekkakankaalla. Kämpän ympäristö on väljää, joten teltan saisi monelle paikalle. Paikalla on myös vanhoja nuotiokehiä. Nätti paikka, vaikka kämppä olikin hieman pimennossa lammilta katsottuna.

Kävin taloksi. Kello oli noin kuusi. Kämppä oli kohtuullisen siisti – porokämpäksi jopa erittäin siisti. Kamiina vaikutti melko uudelta ja muutenkin kämppää oli selvästi huollettu hyvin. Kämppä on Muotkan paliskunnan omistuksessa, mutta avoin retkeilijöille. Kämppä ei selvästikään ole poronhoidon kannalta kovin aktiivisessa käytössä, sillä sellaiset porokämpät ovat tyypillisesti lukittuja.

Puuhuoltoa tuvalla ei kuitenkaan ole, eikä erillistä puuvajaa. Sisällä olikin vain muutama klapi. Sytykkeitä sen sijaan edelliset kulkijat olivat jättäneet kiitettävästi. Ajattelin kuitenkin, että hyvä kämppää olisi saada vähän lämmitettyä, joten otin kirveen eteisestä ja lähdin etsimään kämpän lähistöltä polttopuuta. Hyvää puuta ei helposti löytynyt, mutta sain tehtyä pienet tulet hieman jo lahosta koivusta. Eihän se hyvin palanut, mutta toi hieman lämpöä.

Kämpällä oli vieraskirjan mukaan ollut kohtuullisen vilkasta. Vieraskirja oli aivan uusi. Ensimmäinen merkintä oli vain parin viikon takaa ja syyskuussa siihen oli ehtinyt kertyä jo 9 merkintää ennen minua. Ihmekös tuo, koska kämpän sijainti on Muotkan ”päänähtävyyksiä” ajatellen keskeinen.

Ilta alkoi hämärtää. Kokkailin tukevan havaijinpata-illallisen. Sitä olikin mukava syödä tuvan pöydän ääressä. Siinä makuupussia oikoessani huomasin, että laveri ei ollutkaan kovin pitkä syvyyssuunnassa. Minun mittaiselleni olisi voinut tulla ahdasta. Mutta koska muita majoittujia ei ollut, saatoin omia koko laverin itselleni ja makoilla laverilla poikittain.

Kylläpä tekikin hyvää oikaista pitkälleen. Laitoin herätyksen revontulien varalta, sillä taivas oli kirkas. Torkahdin. Tai taisinpa ihan nukahtaa kunnolla, koska hätkähdin puhelimen herätykseen. Kurkkasin ulos. Taivaankannen yli kulki leveä revontulinauha. Siispä kamera ja minijalusta kainaloon ja sopivaa kuvauspaikkaa hakemaan.

Lammen rannasta sai hyvin kuvattua taivasta pohjoisen suuntaan. Revontulet loimottivat kirkkaina. Revontulinauha nousi lounaasta metsän takaa ja kulki taivaankannen yli pohjoiseen. Lammen yllä taivas tanssi vihreän sävyissä. Kameralla paljastui myös violetteja sävyjä, vaikkeivät ne paljaalle silmälle näy. Kaiken kaikkiaan komeat revontulet.

Puolisen tuntia jaksoin kuvata, mutta sitten alkoi tulla sen verran kylmä, että katsoin parhaaksi vetäytyä sisään ja unille.

3. päivä – 1.10.2024: Kammin etsintää kera kurkkukivun

Heräsin aamulla kurkkukipuisena ja tukkoisena. Olo ei ollut kovin kaksinen. Minulla oli jo edellisenä päivänä ollut hieman sellainen olo, että ei kai vain ollut flunssaa tulossa. Mutta siltä se nyt kovasti vaikutti. Jatkoin unia vielä pari tuntia.

Könysin lopulta ylös vasta kymmenen hujakoilla. Ulkona paistoi kauniisti aurinko. Käynnistelin omaa räkäistä konettani rauhakseen. Eipä sitä ennen ollutkaan osunut flunssaa vaelluksella kohdalle. Kuumetta ei kuitenkaan tainnut olla, ja arvioin että voisin jatkaa matkaani alkuperäisen suunnitelman mukaan.

Ohjelmassa olisi heti alkuun Kielajoen ylitys, joka voisi olla haastava. Kämpän seinältä kuitenkin löytyi kartta, johon oli merkitty Kielajoen hyviä ylityspaikkoja. Karttaan oli myös merkitty lähialueelta paikkoja, joissa puhelin kuuluisi. Tupa itsessään oli sen verran tunturien kainalossa, ettei aivan tuvan pihalla ollut kenttää. Tuvan ja Kielajoen välisellä mäellä kartan mukaan olisi saatu yhteys.

Siivosin tuvalla ja keräilin kamppeeni. Vaikka aurinko paistoi, se ei enää jaksanut lämmittää. Kävin vielä ennen lähtöä pihapiirissä pienellä kamerakierroksella.

Tuvalta Kielajoen varteen meni selkeä polku. Tuvan kartan perusteella tähtäsin itseni joen S-kirjaimen muotoiseen mutkaan, jossa Stuorraäytsiltä laskeva joki yhtyy Kielajokeen. Tämän kohdan alapuolelle oli merkitty yksi ylityspaikka. Kielajoki on leveä, mutta ylitys tältä paikalta oli helppo. Vettä oli alle polven. Onneksi suurempia kikkailuja ei tarvinnut tehdä, sillä vesi oli hyytävää. Pitkiä ylityksiä ei tekisi näillä keleillä mieli tehdä.

Ylityksen jälkeen suuntasin kulkuni suoraan länteen, Stuorraäytsiltä laskevan joen pohjoispuolta kulkien. Tarkoitus oli kulkea noin 520-metriselle Geatkebassi-tunturille, josta kääntyisin pohjoiseen kohti Nirvajokea. Siellä, tarkemmin ottaen Nirvajokeen laskevan Bajit Sárájan varressa olisi Riekonpyytäjän kammi, päivän pääkohde.

Jokivarsi oli helppoa kuljettavaa, kuten Muotkan maastot yleensäkin. Paikalla kulki paikoin polku, mutta se oli varsin heikko ja hävisi aika ajoin. Maasto oli muuten varvikkoa ja harvahkoa tunturikoivikkoa. Toki näkyvyys oli hyvä, kun puissa ei ollut enää lehtiä. Kesällä pusikossa joutuisi katsomaan tarkemmin kulkuaan.

Tallustin eteenpäin. Parin kilometrin jälkeen eteen tuli poroaita, josta piti taiteilla ali. Sopiva kohta löytyi onneksi helposti. Söin poroaidalla vähän metukkaleipää ja keräsin voimia nousuun. Aika pian päätin, että Geatkebassi sai jäädä. Jotenkin rinne näytti vastenmieliseltä, mutta pääsyy oli oma olo sekä se, että mitä avoimemmaksi maasto muuttui, sitä kovemmin tuuli kävi. Ja viima oli melkoisen vilppeä. Toki vaikuttimena oli myös se, että huiputus olisi tehnyt mutkaa optimaaliseen kulkureittiin kohti Riekonpyytäjän kammia. Riittävästi perusteluja jättää huiputus väliin, eikö?

Siispä korjasin suuntaa ja lähdin kulkemaan suoraan kohti edessä näkyvää tunturien välistä satulaa. Suorinta reittiä, mahdollisimman vähillä nousumetreillä. Sehän se on hyvä pelisuunnitelma. Nousu satulaan oli onneksi leppoisa ja aika loiva. Edes flunssaisena se ei aiheuttanut suurempia sydämentykytyksiä. Maisema takana parani sitä mukaa, mitä ylemmäs nousi.

Sen verran aurinko ja tuuli olivat saaneet aikaiseksi, että lumet olivat sulaneet etelärinteen puolelta myös ylhäältä puuttomalta. Satulasta kuljettunani pohjoisrinteillä lunta oli jonkin verran jäljellä. Satulan jälkeen edessä avautui myös toistaiseksi paras maaruska. Ylipäänsä koko Geatkebasája-ojan laakso oli erittäin kaunis. Vasemmalla kohosi Geatkebassin röpelöiset sivuhuiput. Lehdettömät tunturikoivut ja punaisena ohuen lumihunnun alta hohtava varvikkomatto tekivät maisemasta idyllisen ja harmonisen. Pahin tuuli oli jäänyt myös satulan taakse.

Tallustelin alaspäin ojan varteen. Siitä oli yllättävän hankala kikkailla yli, sillä ojan vieressä oli myös ihan kunnon suota. Mutta kuivin jaloin kuitenkin. Maasto oli paikoin hankalampaa, mutta edelleen yleisesti ottaen varsin helppoa. Vielä reilu kilometri ja yksi harjanne olisi edessä ennen laskua Nirvajoelle.

Nälkä alkoi jo olla. Olin ajatellut, että syön lounaan Riekonpyytäjän kammilla. Aurinko paistoi edelleen ja sää oli oikein komea. Saavuin Nirvajoelle, josta pääsi hyvin Bajit Sárájan kohdalta kahlaamalla yli, vaikka paikoin kivet veden alla olivatkin isoja ja liukkaita. Sitten suuntasin Bajit Sárájan vartta ylöspäin kammia etsimään.

Kammi löytyi helposti. Se oli pienen aukean pohjoispuolella. Etenkin kun puissa ei ollut lehtiä, kammi näkyi hyvin. Kammin lisäksi paikalla oli pieni puuvaja, jossa oli myös huusi. Pihassa oli muutama tasaisempi paikka, johon olisi voinut teltan pystyttää, mutta muuten maasto kammin ympäristössä oli varsin muhkuraista. Pihasta lähti mönkijäura kohti pohjoista.

Kammi oli erittäin siisti ja selvästi hyvin huollettu. Hieman seinien turpeet olivat painuneet, mutta pääasiassa kammi oli loistokunnossa. Kovin suuri se ei ollut, mutta kaksi henkilöä yöpyisi mukavasti. Kammin kamiina oli uusittu suhteellisen hiljattain. Pihalla olikin kaksi vanhaa kamiinaa ruostumassa. Nykyinen näytti olevan ”perus-jøtul”, jollaisia autiotuvilla on usein.

Kävin taloksi lounashommiin. Kammissa oli paljon tavaroita. Löytyihän sieltä tietysti vieraskirjakin oven vieressä olevasta laatikosta. Laatikossa oli myös kammin omistajalle kuuluvia ruokapakkauksia ja muita tarvikkeita. Yllätyin hieman, kuinka vähän kammilla oli ollut kulkijoita. Edelliset merkinnät olivat syyskuun alusta ja koko elokuulta oli vain kaksi merkintää. Ehkä kammi on sen verran tuntematon paikka, ettei sinne eksy vahingossa.

Nautiskelin lounaani, haukkailin myös leipää ja metukkaa kera termarissa hautuneen teen. Kyllä jo maistuikin. Tutkailin myös pihaa. Tuuli oli voimistunut, joten syömisen päälle meinasi tulla vilu. Palasin hetkeksi sisään ja oikaisin lepäämään laverille.

Kovin pitkään en malttanut paikoillani olla. Nyt oli jälleen yksi reissun kohteista käytynä. Seuraavana olisi vuorossa Stuorraäytsi, mutta sinne ehtisin vasta seuraavana päivänä. Tutkailin karttaa ja mietin, mistä olisi järkevintä kulkea. Alun perin olin suunnitellut nousevani kammilta heti suorinta reittiä ylös puuttomalle ja kulkevani pitkulaista Gáškogielas-tunturia kohti Stuorraäytsiä. Tuuli oli kuitenkin sen verran raaka, että päätinkin suunnata kulkuni Nirvajoen vartta ylävirtaan. Telttapaikan voisi etsiä sitten, kun ilta alkaisi painaa päälle.

Näillä suunnitelmilla lähdin kulkemaan. Nirvajoen varsi oli kohtuullisen helppokulkuista. Paikoin rannassa meni myös selkeä polku. Aurinko alkoi painua alemmas, eikä se jaksanut enää paistaa alas jokilaaksoon.

Tamppasin menemään kohtuullisen reipasta tahtia ja skannailin samalla, mistä kohdin joesta pääsisi parhaiten yli. Kahlaamalla varmasti mistä vain, mutta ajattelin laiskuuksissani mennä kengillä. Parin kilometrin jälkeen, kun joki kääntyi Nirvenjárgan ja Geatkebasenjárgan väliseen kanjoniin, joessa oli leveämpi ja kivinen kohta. Päätin yrittää siitä. Parin loiskahduksen ja ripeän hypyn saattelemana pääsin kuin pääsinkin yli kastelematta kenkiä pahemmin. Ihan hyvä näin.

Jatkoin joen myötäistä kulkuani joen eteläpuolella. Pian joki kuitenkin leveni ja sen ranta-alue alkoi vaikuttaa hankalammalta kulkea. Päätin lähteä nousemaan loivasti ylemmäs kohti puutonta ylänköä. Kuljin jokeen nähden vinosti, suunnilleen kohti Ávžegašoaivia. Vielä pari kilometriä kulkua ja sitten kun tulisi sopiva paikka teltalle, olisi päivän kävelyt siinä.

Muutamien jontkien jälkeen pääsin puuttomalle paljakalle. Tuuli oli ihan älytön. Taas sai kulkea huppu silmillä. Oli melkoisen raikas keli ja jaloissakin alkoi jo painaa. Osa puroista oli kuivia, joten vesipaikkaa piti hieman etsiä. Löysin kuitenkin kohtuullisen helposti kivisen lirun, jossa oli riittävä virtaus. Seisovissa kohdissa vesi olikin sitten jäässä. Sitten vain tasainen paikka, check, ja telttaa pystyyn.

Teltan pystyttäminen vaati pientä kikkailua, sillä tuuli teki siitä tavallista vaikeampaa. Tuuli tempoi telttaa ja painoi päällikangasta yhteen sisäteltan kanssa. Ei optimaalista, mutta sääennuste oli luvannut tuulta koko yöksi, joten tällä mentäisiin. Survoin itseni telttaan ja makuupussiin lämmittelemään. Ulkona ei tehnyt mieli hengailla, sillä vaikka pakkasta ei vielä ollut, tuuli teki ilmasta jäätävän.

Lepäilin hetken ennen illallisen laittoa. Yleensä pidän kokkailujen aikana teltan ovea auki, mutta nyt tuuli oli niin kova, että oli mukavampi keitellä pussipastat ja jauhelihat ovi kiinni. Ulkona ilta tummui. Teltta huojui ja ryskyi. Naukkailin pienen iltaviskin. Hieman hirvitti, mitä yöstä tulisi. Päätin yrittää nukkua hetken ja laitoin kellon soittamaan revontulten varalta. Taivas oli pilvetön, joten mahdollisuudet revontulten näkemiseen olivat hyvät.

Kymmenen maissa kelloni soitti. Eikä turhaan; taivaalla oli alkamassa komea näytelmä. Revontulinauha kulki pohjoisella taivaalla komeasti taivaankannen yli. Siispä kamera töihin. Nauhan tanssia oli hienoa katsella. Revontulet eivät kuitenkaan olleet yhtä kirkkaita kuin edellisyönä. Hirmuinen tuuli teki kuvaamisesta myös epämiellyttävää, vaikka olinkin niin pitkälti toukkana makuupussissani kuin saatoin. Kovin ergonominen kuvausasentoni ei todellakaan ollut.

En jaksanut kovin kauaa kuvata, vaan vääntäydyin telttaani ja yritin antaa unelle mahdollisuutta.

4. päivä – 2.10.2024: Ätshii ja äytsi

Minusta tuntui, kun en olisi nukkunut juuri lainkaan. Tuuli piti minua hereillä. Vaikka telttaani luotankin ja sitä on ennenkin koeteltu melkoisessa puhurissa, tuuli tempoi pikkuruista telttaa niin, että tuntui kun olisi itsekin heilunut tuulen ja teltan mukana. Positiivista oli lähinnä se, että yö oli ollut edellisiä öitä lämpimämpi. Ja toki positiivista oli myös se, että taivaalla oli kaunis aamurusko.

Vointini ei ollut mennyt paremmaksi. Kurkkukipu oli muuttunut tukkoisuudeksi, lihaskivuksi ja muiksi perinteisiksi flunssaoireiksi. Nokka toimi varsin kunnollisena räkälinkona. Tulipa koettua tämäkin. Onneksi minusta ei tuntunut kuumeiselta, joten toimintakyky oli ihan kohtalainen. Lähinnä väsytti, kun unet olivat jääneet vähiin ja katkonaisiksi.

En noussut salamana ylös aamutoimiin, vaan lepäilin jonkin aikaa pitkälläni. Uni ei kuitenkaan enää tullut. Pohdin vaelluksen jatkoa. Tästä olisi periaatteessa voinut jatkaa matkaa myös pohjoisen suuntaan, jolloin maastosta olisi päässyt pois Karigasniemen tien varteen yhden päivän kävelyllä. Tällöin reitti kulkisi kutakuinkin vuoden 2013 vaelluksen lopun kanssa samaa matkaa. Jos näin tekisi, pitäisi sitten tietysti järjestää kyyti Muotkan Ruoktulle.

Toinen vaihtoehto oli edetä alkuperäisen suunnitelman mukaan ja kulkea Stuorraäytsille ja sitä pitkin kohti itää, takaisin Kielajoelle. Sieltä sitten Honkavuomat ja tunturit ylittäen pääsisi takaisin Peltojoelle ja Muotkan Ruoktulle. Vaellus alkoi joka tapauksessa olla siinä pisteessä, että tästä jokainen askel olisi lähemmäs maalia – joko siis lyhyempää tai pidempää reittiä.

Liekö syynä suorittamismoodi, kunnianhimo, masokismi vai joku muu, mutta hyvin pian aamupuuron jälkeen en enää oikeastaan ajatellut vaihtoehtoja alkuperäiselle suunnitelmalle. Vaikka olo oli räkäinen ja röhäinen, ajattelin selviäväni. Seuraava etappi olisi Ávžegašoaivi, jossa seurailtiin 2013 kesävaelluksella sadepilvien liikkeitä. Nyt sää olisi kirkas, joten sinänsä tuttu huippu tarjoaisi paremmat maisemat.

Siispä jalkaa toisen eteen. Tuuli kävi edelleen viileästi. Lämpötila oli nollan tuntumassa. Sää on aina pukeutumiskysymys, mutta nyt oli hankala löytää sellaista vaateyhdistelmää, joka ei ollut liian kuuma tai kylmä. Lähdin liikkeelle kuoritakilla. Se piti tuulen hyvin, mutta osoittautui liian lämpimäksi. Pelkkä kevyempi retkitakki puolestaan meinasi olla liian viileä. Huomasinpa samalla sen, että hanskat ja pipo olisivat saaneet tässä tuulessa olla astetta paksummat.

Ylänkö oli erittäin helppokulkuista nurmipaljakkaa. Vaikka edessä oli yhdenjaksoista nousua, se oli loivaa. Ávžegašoaivi lähestyi nopeasti. Saavutin myös ”Muotkan postipolun”, jota ei varsinaisesti ole merkitty, mutta on paljakallakin erittäin selkeästi näkyvissä. Polku ei kuitenkaan mene huipulle, joten jatkoin matkaani. Vasta aivan huipun tuntumassa rinne oli hieman jyrkempi. Lähempänä huippua alkoi olla myös lunta, joka ei ollut ehtinyt parissa päivässä sulaa kokonaan pois.

Ávžegašoaivin laki on laakea. Varsinaista ”huippua” ei ole, mutta laen kaakkoiskulmassa on pieni kalliotörmä. Se antoi mukavasti tuulensuojaa, joten laskin rinkkani kallion suojaan. Kävin kulkemassa laella kameran kanssa, jotta sain paremman näkymän länteen ja pohjoiseen. Sen verran korkealle Muotkan mittarilla tämä noin 540-metrinen laki nousee, että maisemat ovat joka suuntaan mainiot. Karigasniemen Áiligas ja Láŋká-huippu ty-mastoineen näkyi erittäin selvästi. Norjan puolella erottui lukuisia lumen peittämiä tuntureita, lähimpänä 642-metrinen Iškoras, jolla on myös NATO:n tutka-asema. Selkeän sään vuoksi maisema kantoi kymmeniä kilometrejä aina pitkälle Anarjohkan kansallispuistoon.

Suomen puolella maisema erityisesti etelään oli uskomattoman kaunis. Tuntureiden kummut kohosivat lomittain ja hento lumihuntu piirsi maisemaan kontrastia. Ilman lunta maisema olisi ollut, no, vain ruskea. Ruska-aika ei tarkoita pelkkiä keltaisia sävyjä, vaan myös violettiin taipuvaa tummaa. Auringon kirkkaassa valossa maiseman pääväri oli rehellinen ruskea.

Vaikka maisemaa olikin mukava katsella ja räpsyttää samalla kameraa, mukavampi oli vetäytyä kallion suojaan ja ottaa hieman teetä termarista ja välipalaa. Olo oli liikkeelle päästyä hieman parantunut, vaikka täysissä ruumiin voimissa en edelleenkään ollut.

Ávžegašoaivilta laskettelin alas Stuorraäytsin länsipäähän, jossa myös kanjonin nimeä kantava autiotupa sijaitsee. Lasku on paikoin jyrkkä, mutta aika lailla helppo. Lehdettömänä aikana myöskään suunnistaminen ei tuota tuskaa, vaan tupa löytyi helposti.

Paikalla oli itse tuvan lisäksi puuvaja, huusi (jossa oli myös ekopiste), sekä ilmeisesti koiria varten oleva katos. Stuorraäytsin tupa oli entisellään. Se ei ollut yksin hyvä asia: jo vuonna 2013 kamiinan keittolevy oli ollut halki, ja sitä se oli edelleen. Eipä Metsähallitusta asia ollut kiinnostanut, vaikka asiasta ilmoitettiinkin edellisen reissun yhteydessä… Harmillista oli myös se, että vieraskirjana toiminut vihko oli täysi, eikä uutta ollut tuotu tilalle. Kaikesta päätellen kuitenkin liikennettä tuvalla oli ollut runsaasti.

Stuorraäytsin tuvan huonoin puoli on se, ettei lähellä ole kunnollista vesipaikkaa. Tuvan lähellä kulkevan poroaidan vierellä on ”kaivo”, johon myös tupakansiossa ohjeistetaan. Vieraskirjassa monet kirjoitukset pohtivat veden käyttöä. Moni oli todennut veden olevan epäilyttävää, mutta moni toisaalta oli käyttänyt vettä ilman (ainakaan välittömiä) oireita.

Olin itse kantanut vedet leiripaikaltani, koska tiesin etukäteen vesitilanteen olevan kämpällä epävarma. Kokkailin tuvan kaasuliedellä lounaan. En viitsinyt tehdä tulia, sillä ajatuksena oli jatkaa matkaa heti syötyäni. Osin kunnollisen vesipaikan puutteen vuoksi, mutta myös muuten tupa on jotenkin ankeassa paikassa. Kuitenkin näin lehdettömään aikaan tupa pääsee mielestäni paremmin oikeuksiinsa. Kun puissa on lehdet, paikka on melkoista pusikkoa.

Lähtiessäni aurinko oli noussut sen verran ylemmäs, että tuvalle paistoi kauniisti aurinko. Pahin tuuli oli jäänyt ylös tunturiin, joten nyt olisi leppoisampaa luvassa. Tuvalta lähtee kohti Stuorraäytsiä selvä polku, ja äytsiä pitkin kulkevassa poroaidassa on tuvan kohdalla portti. Polku menee etelän puolella, ja sinne ei aurinko tähän aikaan vuodesta paista. Polun lisäksi äytsin pohjalla menee ainakin osan matkaa myös poromiesten mönkijäura.

Siinä missä ylhäällä paljakalla oli tasaista kulkea, Stuorraäytsin polku oli epätasaista jumpattavaa. Äytsin pohjalla on erilaisia maaston jurmuja, joiden lomista polku mutkittelee. Noin 700 metriä tuvalta on ensimmäinen lampi. Sen pinta oli jäässä. Lammesta alkaa myös äytsiä alaspäin laskeva puro, jota sitten saikin seurata aina Kielajoelle asti.

Jatkoin polun tallaamista. Paikoin polku on varsin kivikkoinen ja äytsin rinne jyrkkä. Erityisen vaikeaksi polkua ei kuitenkaan voi sanoa, mutta kaikki on suhteellista. Jos mittatikuksi asetetaan merkityt vaellusreitit, polkua voi luonnehtia haastavaksi, mutta poluttoman erämaan mittarilla polku on aivan peruskauraa.

Pian eteen tuli seuraava, paljon suurempi lampi. Se on noin 700 metriä pitkä luiru äytsin pohjalla. Lammen itäpäästä avautuu ehkäpä koko äytsin komein maisema, tosin itään päin kuljettaessa pitää kääntyä ympäri sitä katsomaan. Stuorraäytsin länsipäässä kohoava Uhca Ávžegašoaivi piirtyy terävänä ja lampi avautuu kunnolla sen edessä.

Koko Stuorraäytsi tuvalta Kielajolle on noin 12 kilometrin mittainen. Kuljettavaa siis riittää. Valitettavasti valtaosa Stuorraäytsin polusta on maisemallisesti varsin mitäänsanomatonta. Muistikuvani 11 vuoden takaa eivät siis olleet vääriä. Vaikka äytsissä on vähän väliä pieniä lampia, moni niistä ei tarjoa kovin kummoisia maisemia.

Siellä täällä polun varressa on nuotiopaikkoja, mutta kovin montaa hyvää telttapaikkaa äytsissä ei ole. Polkua oli kuitenkin suoraviivaista edetä. Laskeskelin taas askeleita ja katselin kelloa taukojen pitämiseksi. Vaikka kulku olikin kohtuullisen reipasta, reissun rasitus alkoi jo tuntua.

Noin puolivälissä äytsiä on paikka, jossa ”Muotkan postipolku” laskeutuu kanjoniin Stuorraskáidin ylängöltä. Sieltä kuljettiin vuoden 2013 vaelluksella. Paikalla oli myös nuotiopaikka hyvine istumakivineen. Pidin hieman pidemmän tauon ja vedin proteiinipatukkaa nassuun. Kovin tarkkoja muistikuvani eivät paikasta olleet, vaikka sitä epäilemättä edellisellä reissulla tutkittiinkin.

Polku jatkui selkeänä myös tämän risteyspaikan jälkeen. Mutta aika tylsää kuljettavaa se oli. Muutama poro juoksenteli karkuun, mutta muuten elämää ei juuri näkynyt.

Hiljalleen äytsin rinteet muuttuivat loivemmiksi ja pääsin tiirailemaan pohjoispuolen rinnettä, josta edellisenä päivänä olin noussut tunturiylängölle ja kohti Riekonpyytäjän kammia. Lenkkini oli tulossa päätökseen, sillä seuraavaksi olisi ohjelmassa jälleen Kielajoen ylitys, joten olin taas Kiellaroavvin kämpän tuntumassa. Olisin voinut majoittua jälleen sinne, mutta ajattelin kuitenkin jatkaa vielä matkaa kohti Ylempää Honkavuomaa. Valoisia tunteja oli vielä jäljellä.

Saavuin risteykseen, jossa sekä itse Kielajoki, mutta myös Stuorraäytsistä laskeva joki ja etelämpää laskeva Rátnojohka kohtaavat. Edellispäivänä olin ylittänyt Kielajoen tämän ”kolmen joen risteyksen” alajuoksun puolelta, mutta nyt olin yläjuoksun puolella. Kahlaushomma, se kävi pian selväksi.

Ylitin joen kohdalta, jossa Rátnojohka ja Kielajoki virtaavat hetken rinnakkain siten, että väliin jää vain kapea kannas. Ylitys oli veden syvyyden puolesta helppo. Vettä oli Rátnojohkassa vain nilkkoihin ja Kielajoessakin reilusti alle polven. Etenkin Rátnojohkan pohja oli kuitenkin hyvin kivinen ja yllättävän liukas. Komeita jokia kumminkin.  

Jatkoin matkaa kohti seuraavaa tunturiylänköä. Nousua oli taas luvassa. Alkuun nousu oli loivaa, mutta muuttui pian jyrkemmäksi. Rinteellä oli komeaa järeää mäntymetsää, joka pian vaihtui harvaksi tunturikoivikoksi. Ylempänä maasto tasoittui ja muuttui jälleen helppokulkuiseksi paljakaksi. Maisema oli oikein mainio, etenkin takana, jossa Muotkan päättymättömältä vaikuttavat tunturikummut piirtyivät vasten laskevan auringon horisonttia. Tuuli oli tyyntynyt, joten siinäkin mielessä kulku ylhäällä oli mukavaa.

 Ylängön selän ylityksen jälkeen eteen sattui pätkä hankalampaa maastoa. Osuin kallioiseen louhikkoon, jossa oli pieniä lampareita. Pitkästä aikaa kulkureittiä piti vähän hakea, sillä kalliossa oli pieniä jyrkänteitä. Mutta hieno paikka. Louhikosta alkoi puro, jonka varresta olin suunnitellut etsiväni leiripaikkaa. Alkoikin olla jo aika lopetella päivää. Matkaa Kielajoelta oli tullut jo reilut nelisen kilometriä.

Sopivaa leiripaikkaa sai hetken hakea. Vaikka maasto oli pääasiassa loivaa, tasaista kohtaa ei ihan helposti löytynyt. Toki minulla oli lisäkriteerinä se, että saisin teltan pystytettyä niin, että oviaukko olisi pohjoiseen. Tottahan toki leiriytyminenkin on tehtävä mahdollisen revontulikuvaamisen ehdoilla.

Teltta oli lopulta pystyssä vähän ennen kuutta. Aurinko oli jo painumassa mailleen, mutta valaisi vielä hienosti Ylemmän Honkavuoman itäpuolella kohoavaa tunturiketjua. Gps näytti kuljetuksi matkaksi 71 kilometriä ja lämpömittari nollaa. Edelliseen iltaan verrattuna tuntui kuitenkin suorastaan lämpimältä, kun ilma oli täysin tyyni. Ilta oli muutenkin kaunein tähän mennessä: taivaalla oli kerrankin sävyjä.

Kävin hakemassa vettä alhaalta purosta ja vetäydyin sitten telttaan. Kokkailin illalliseksi jälleen tutun setin: pastapussin jauhelihalla ja ”kauden kasviksilla” jatkettuna. Tällä kertaa kasvislotto tuotti kukkakaalia, paprikaa ja porkkanaa.

Syömisen lomassa tutkailin karttaa. Sääennuste lupasi vielä seuraavalle päivälle hyvää keliä, mutta sitten olisi luvassa räntää ja vettä. Matkaa maaliin oli linnuntietä noin 16 kilometriä. Tarkoitus oli kuitenkin käydä vielä myös Peltoaivilla, joka teki tähän melkoisen mutkan. Peltoaivilta saisi kuitenkin kulkea polkua Peltojoen vartta aina Muotkan Ruoktulle saakka. Hieman mietitytti, ehtisinkö huomisen aikana perille. Mutta huominen on huomenna.

Puoli kahdeltatoista heräsin revontulihälytykseen. Ulkona oli kirkas valonäytös meneillään. Ulostauduin puoliksi teltasta toukkamoodissa ja pystyttelin kameran minijalustalleen. Ja kuvia sitten vaan. Revontuliraita kulki suoraan yltä, mikä teki kuvaamisesta hankalaa. Laajakulmalinssistä huolimatta oli vaikea saada vangittua näytöstä pikseleiksi kennolle.

Välillä revontuliraita laajeni lähes koko taivaankannen täyttäviksi vihreiksi koukeroiksi, jotka liikkuivat vauhdilla. Nämä olivat tähän mennessä ehdottomasti komeimmat tulet. Ei valittamista! Eikä joka reissulla saa kolmea yötä putkeen ihastella taivaan tanssia. Intensiivinen näytös kesti lopulta vain noin tunnin. Sitten taivas alkoi himmetä. Tosin kamerakin oli jo kaikkensa antanut. Lämpömittari oli painunut tukevasti pakkaselle ja kameran linssiin oli ilmestynyt jo jääkiteitä. Tulisi kylmä yö.

5. päivä – 3.10.2024: Muotkan parhaat palat

Yö oli tosissaan kylmä. Pakkasta oli alimmillaan 6 astetta, ja siltä se myös tuntui. Makuupussini olisi saanut olla näillä keleillä lämpimämpi, vaikka kolmen vuodenajan pussista onkin kyse. Uni jäi väkisin pätkittäiseksi.

Kun ryhdyin aamuseitsemältä aamutoimiin, pakkasta oli 4 astetta. Kattiloissa ollut vesi ja vesipullot olivat umpijäässä. Vesipussi sentään oli osin sula. Sen letku oli kuitenkin – kuten kaikki muukin – jäässä. Eikä jäätyminen ei rajoittunut vain nesteisiin. Myös kengät olivat jäässä. Ne olivat aivan koppurat. Teltta ja rinkka olivat niin ikään saaneet päälleen kunnon huurrekerroksen. Alkoi olla ihan talvivaelluksen tuntua.

Sain vesipulloja hieman sulatettua asettamalla ne trangian kylkeen, kun keittelin puuroa. Olo oli kohtuullisen kankea. Lämmin puuro ja kaakao onneksi saivat kroppaa käyntiin. Vaikka ennenkin oli kylmässä oltu, nyt homma tuntui jotenkin selviytymismeiningiltä. Flunssaisuus ei voinut olla vaikuttamatta asiaan. Otin tulehduskipulääkkeen, sillä olo oli hieman kuumeinen.

Kengät aiheuttivat päänvaivaa. Ne olivat olleet edellisinäkin aamuina kohmeiset, mutta nyt ne olivat niin jäykät, etten meinannut saada niitä jalkaan. Kengät olivat edellispäivänä imeneet jaloistani kosteutta etenkin Kielajoella, ja siksi ne olivat päässeet jäätymään totaalisesti. Ainoa keino sulatteluun olisi ruumiinlämpö, mutta ensin pitäisi saada jalka jotenkin sisälle. Hirmuisen ähellyksen siivittämänä sain jäiset popot jalkaan. Eikä tuntunut mukavalta! Aivan kuin olisi ollut jäädytetyt laskettelumonot jalassa. Verenkiertoa on pakko saada liikkeelle, jotta lämpöä olisi riittänyt jalolle ja kenkien pehmentämiseen.

Keräsin kamppeet nopeasti ja lähdin matkaan. Matka oli onneksi alamäkeä Ylemmälle Honkavuomalle. Harva tunturikoivikko muuttui jälleen männiköksi, kunnes saavuin joen rantaan.

Kuljin muutaman sata metriä ylävirtaan ja yritin katsoa, josko joesta olisi päässyt kuivin jaloin yli. Sopivaa paikkaa ei kuitenkaan näkynyt, joten kahlaaminen oli väistämätön tosiasia. Harmitti, sillä jalat olivat juuri alkaneet lämmetä ja kengät sulaa. Nyt olisi pakko taas kastella ja jäähdyttää jalat.

Vesi oli jäätävää. Jokeen oli muodostunut jäistä hyhmää kivien muodostamalle pienelle koskelle. Onneksi kyse oli vain sohjosta eikä terävästä jäästä, joka olisi voinut raapia jalat verille. Matkaa oli pakko jatkaa saman tien, jotta jalat alkaisivat lämmetä.

Maasto oli onneksi jälleen helppoa, vaikka edessä oli taas nousu puuttomaan tunturiin. Nyt ylitettäisiin Honkavuomien välinen tunturiylänkö, jonka jälkeen tähtäimenä oli Honkavuoman Latvajärvi, josta alkaisi nousu Peltoaiville. Lähdin nousemaan nimetöntä puronvartta.

Puuttomalle päästyäni nousu jatkui auringonpaisteen saattelemana. Aurinko häikäisi, sillä se paistoin matalalta ja jouduin kulkemaan suoraan vastavaloon. Taivas oli alkanut pilvitellä, mutta maisema ylhäältä oli jälleen kerran erittäin komea.

Kiersin tunturin huippuharjannetta etelän kautta turhan nousun välttääkseni. Kun edessä oleva alavampi maasto alkoi hahmottua, kartanluku ja aistihavainnot vahvistivat, että pieni koukkaus oli tarpeen, vaikka Peltoaivi kohosikin jo suoraan edessä. Edessä alempana näkyi varsin laaja suoalue, joka vaikutti siltä, että se kannattaisi kiertää. Onneksi paljakka oli taas erittäin helppokulkuista.

Tallustelin loivaa rinnettä, kun huomasin lähellä porotokan. Pitkästä aikaa kuvausetäisyydellä ja suoraan reitilläni. Siispä kaivoin teleobjektiivin rinkasta ja lähdin kulkemaan hiljaa kohti. Muutaman käyttökelpoisen kuvan sainkin. Linssi meni kuitenkin pian hetkeksi huuruun, jääkylmä kun yön jäljiltä oli.

Lasku alaspäin jatkui, ja huomasin olevani selvällä polulla. Polku johti aivan oikeaan suuntaan Honkavuoman Latvajärvelle. Poikkesin kuitenkin polulta, jotta pääsin järven eteläpäähän. Siellä järven länsipuolella oli hyvä leiripaikka ja kivikehä nuotiolle. Jatkoin kuitenkin eteenpäin katsomaan, miten järveen laskevasta joesta pääsisi yli. Ylitys oli kuitenkin tällä kohdin helppo. Joki oli kapea, ja siitä pääsi kiviä pitkin kuivin jaloin. Ryhdyin laittamaan lounasta.

Siinä kokkailuni lomassa huomasin järvellä joutsenparin. Järvi oli suurelta osin jäässä. Mietin mielessäni, että lähtekää nyt hyvät luontokappaleet ajoissa täältä pois. Se oli myös oma aikomukseni, mutta ensin oli vielä edessä nousu 567 metriin Peltoaivin huipulle, jonne nousumetrejä kertyisi noin 250.

Aikaisemmin nousut olivat pääosin olleet suhteellisen loivia, mutta Peltoaivi pisti tosissaan puuskuttamaan. Eipä toisaalta enää tarvinnut kärsiä jäisistä kengistä. Jalat olivat sulattaneet kengät jälleen joustaviksi. Vaikka rinne oli nyt vähän jyrkempi, se oli kuitenkin helppoa kuljettavaa. Suuria kivikoita ei ollut, ja pääosin nousu oli pelkkää heinikkoista paljakkaa. Ei voinut siis valittaa.

Ylempänä rinteellä oli harvakseltaan lunta. Vaikka yö oli ollut kylmä, edellinen päivä ja tuuli olivat sulattaneet lumia. Esimerkiksi Hanhipää oli jo täysin lumeton, samoin moni muu sellainen tunturi, joka oli vielä toissapäivänä komeillut täysin valkoisena.

Peltoaivin luoteisrinne on siitä mukava, että se on jyrkkyydeltään kutakuinkin samanlainen koko ajan ennen tunturin pohjoista lakea. Pohjoislaki on erittäin laakea, ja varsinainen huippu on eteläisempi laki. Siksi kuljin hieman pohjoishuipun sivuitse, jottei tarvinnut turhaan nousta ylös ja saman tien laskea alas.

Huippujen välinen alue ei ollut kovin mukavaa kuljettavaa. Maasto oli muhkuraista, pienten turvekumpujen muodostamaa siksakkia. Etelän suuntaan oli sentään hienot näkymät. Maisemaa hallitsi Muotkan alueen korkein tunturi, Kuárvikozzâ (tai Koarvikodds, tunturin nimen kirjoitusasu vaihtelee). Sinne ei tällä kertaa kulku käynyt.

Saavutin Peltoaivin etelälaen noin kello 13. Tästä matka olisi vain pudottelua alas Peltojoelle ja polkua Muotkan Ruoktulle. Kilometrejä toki oli jäljellä hyvinkin 15. Minulla olisi ollut vielä hyvin aikaa yhteen maastoyöhön, mutta homman nimi oli selvä. Kävelisin tänään pois, vaikka päivästä tulisi pitkä.

Päätös oli helppo perustella. Ensinnäkin olo ei ollut edelleenkään kaksinen. Räkää ja limaa oli vähintään riittävästi. Aamulla tuntui myös hieman kuumeiselta (siihen tosin tulehduskipulääke auttoi nopeasti). Toisaalta sääennuste lupasi seuraavalle päivälle kunnon vesisadetta, joka muuttuisi myöhemmin rännäksi. Sateessa kävely ei ole kovin mieltä ylentävää, joten jos kuivana pääsisi pois, se olisi plussaa. Kolmanneksi, minulla oli autossa kesärenkaat. Jos sateen jälkeen pakastaisi, kuten ennuste lupasi, voisi kotimatkan alku olla lipsuttelua. Siten olisi parempi kävellä jo tänään pois ja päästä ajamaan jonkin verran etelämmäs.

Mutta ensin oli syytä fiilistellä hetki Peltoaivin huippua. Vaikka kyse on yhdestä Muotkan nähtävyyksistä, laki ei sikäli ole kovin erityinen, että se on varsin laakea. Esimerkiksi Peltojärvi jää siten katveeseen, ellei kävele rinnettä pitkälle järven suuntaan. Ja sama vaikutus toki on muillakin ilmansuunnilla. Pitkälle huipulta kuitenkin näki. Inarin tv-masto erottui selvästi, samoin kuin Norjan lumiset tunturit Iškoras ja kumppanit, joita olin edellispäivänä Ávžegašoaivilta tiiraillut.

Laella oli kolmiomittaustornin jämät ja luonnollisesti kivikeko, jossa oli kuitenkin pieni yllätys. Kivikasassa oli pieni muistokilpi, jossa luki ”VAELTAJA ERKKI MALKAMÄEN MUISTOLLE”. Kaikesta päätellen Muotkan seutu on ollut Erkille tärkeää seutua. Vaikken häntä tunnekaan, otin pienen viskituikan Erkin kunniaksi.

Huipulla tuuli sen verran, etten jäänyt kovin pitkäksi aikaa. Huipulla kuului myös puhelin erinomaisesti, joten tarkistin jälleen sääennusteen. Sen mukaan parin tunnin päästä taivas menisi pilveen, ja viimeistään kello 19 alkaisi sade. Tavoite olisi siis ehtiä pois tunturista kirjaimellisesti hyvän sään aikana.

Lasku kohti Peltojokea oli kuitenkin maisemallisesti yksi reissun parhaista hetkistä. Aurinko paistoi selän takaa ja valaisi pehmeällä valollaan komeasti yhden Muotkan hienoimmista paikoista: Peltoaivin kainalossa olevan järven ja sen itäpuolella olevan hiekkaharjanteen. Toki maisema oli laajemminkin hieno, aina Bealdoaivváš- ja Tuáŋgânuáivi-tuntureiden muodostamasta ketjusta Peltojoen laaksoon. Mutta tämä on eittämättä parasta Muotkaa, josta sain nyt nauttia koko rahan edestä.

Peltoaivin tämä rinne on röpelöistä kalliolta, jossa laskulinjaa saa hieman katsoa. Reitti alas on kuitenkin sinänsä helppo ja paljon kuljettu. Paikalla menee myös erinäinen määrä polkuja, ja alempana rinne tasoittuu merkittävästi. Rinteellä on myös pieniä lampareita, mutta ne olivat nyt jäässä.

Noin parisataa metriä huippua alempana on edellä mainittu järvi ja hiekkaharjanne. Paikka on todella hieno. Hiekkaharjanteelle voisi helposti kuvitella itsensä kauniina kesäpäivänä omaa aurinkoa ottamaan. Välillä voisi pulahtaa vilvoittelemaan hiekkapohjaiseen järveen. Varsinaisen Lapin idyllin täydentää Peltoaivin komea rinne taustalla. Ja mikä parasta, järven pohjoispäädyssä on erinomainen leiripaikka. Tälläkään kertaa ei kuitenkaan ollut tarpeen hyödyntää sitä muuten kuin taukopaikkana. Eikä uiminenkaan olisi tullut nyt kysymykseen, järvi oli nimittäin jäässä.

Järveltä lähti vahva polku-ura alaspäin Peltojoen varteen. Lasku sinne oli nopea. Matkalle sattui yksinäinen pihlaja, jossa oli vielä lehdet tallella. Ja varsin runsaasti marjoja, kuten pihlajissa tänä vuonna yleisestikin.

Peltojoen varressa oli merkitty ylityspaikka. Jokea ei ollut tarvetta ylittää, vaan nyt tarvitsi enää kulkea joen varren polkua Muotkan Ruoktulle. Matkalle osuisi kuitenkin vielä yksi Muotkan nähtävyyksistä: Lahtisen kämppä, jonne oli noin 2,5 kilometrin matka. Polkua oli nopea kulkea. Kovin kummoisia maisemia se ei tarjoa, mitä nyt Peltojoki välillä näkyy.

Saavuin Lahtisen kämpälle vähän ennen neljää. Vuoden 2013 vaelluksella majoituimme teltassa kämpän piha-alueella, mutta kuivattelimme kämpässä kamppeita. Yöpymään kämpässä ei yksinkertaisesti oikein sovi, sen verran pieni se on.

Kämppä on opettaja Pentti Lahtisen aikanaan rakentama. Sittemmin kämppä on siirtynyt Metsähallituksen omistukseen. Viime vuosina sitä, kuten myös Jeageloaivin kotaa (jossa vietin tämän vaelluksen ensimmäisen yön) on huollettu Muotka Ruoktun ja Muotka Ruovttu Ustibat ry:n  toimesta. Nyt paikka näytti kuitenkin hieman hoitamattomalta. Puita ei ollut ja muutenkin vaikutti siltä, ettei huolto ole kovin aktiivista. Toivottavasti paikka pysyy kuitenkin ehjänä, sillä kämppä on eräänlaista kulttuurihistoriaa ja mainio vierailukohde.

(Maastosta palattuani kävi ilmi, että Muotka Ruovttu Ustibat ry oli keväällä 2024 päättänyt lopettaa yhdistyksen toiminnan. Jäsenistö on ikääntynyt, eikä talkootyöhön ole saatu enää osallistujia.)

Lahtisen kämpältä matkaa oli jäljellä vielä kymmenisen kilometriä. Laskeskelin, että ehtisin maaliin ennen pimeän tuloa. Taivas oli mennyt pilveen aivan kuten sääennuste oli luvannut. Maisema muutti siten harmaammaksi ja enteili sadetta.

Polku oli pääosin helppoa kuljettavaa. Muutama kosteampi paikka osui kohdalle, mutta kun maa oli kohmeinen, ei niistäkään ollut suurempaa harmia. Noin puolivälissä matkaa polku haarautui ja valitsin sen, mikä kulki enemmän rannalla. Muistelin, että olimme 2013 kulkeneet ylempää polkua, joka oli ollut varsin soinen.

Polku tuntui jatkuvan ikuisuuden. Mutta ihmekös tuo, kun takana oli jo yli 20 kilometriä tälle päivälle, että askel alkoi jo painaa. Kuten aina vaelluksen lopulla, myös nyt homma alkoi olla enimmäkseen suorittamista. Mielessä oli jo paluu ihmisten ilmoille. Koska fyysinen rääkki ei ainakaan edistänyt flunssaoireiden lievittymistä, tuntui erityisen kiinnostavalta päästä pesulle ja lämpimään. Tallasin menemään sen minkä jaloistani pääsin.

Matkaa oli jäljellä vielä pari kilometriä, kun törmäsin ensimmäisiin kanssavaeltajiin tällä reissulla. Mieskolmikko selvitteli kamppeitaan polun varrella. Vaihdettiin kuulumisia. He olivat ensimmäistä kertaa Muotkalla ja lähteneet matkaan Muotkan Ruoktulta. Kuulemma parin päivän reissulla. Totesimme, että taitaa tulla sade vielä illaksi. Totesin, että minun on paras jatkaa matkaa, jotta ehdin ennen räntäsadetta ja pimeää autolle.

Pian tämän jälkeen taivaalta alkoikin tihuttaa vettä. Napsin polun varresta erinomaisia pakkasen puraisemia puolukoita silloin tällöin välipalaksi. Mutta sitten tulinkin jo Jeageloaivin polun risteykseen, josta jäljellä oli enää pari kilometriä. Menin ne aikamoista haipakkaa. Sitten alkoikin näkyä jo Muotkan Ruoktun valoja joen toisella puolen. Oli jo aika hämärää, kun nousin Karigasniemen tielle.  

Saavuin maaliin hieman ennen kello seitsemää. GPS:n matkamittariin oli kertynyt yhteensä 101 kilometriä. Olihan tämäkin yhdenlainen reissu, mutta nyt se oli tehty.

Nopean kamppeiden selvittelyn ja kuivien sukkien vaihtamisen jälkeen lähdin ajamaan kohti etelää, vaikka olikin jo myöhä. En halunnut jäädä kesärenkailla mahdolliseen lumisateeseen. Buukkasin Saariselältä majoituksen ja laskettelin kohti Inaria.

Ajellessa ehti pohdiskella tehtyä vaellusta. Olin lopulta maastossa vain viisi päivää, vaikka olin varautunut pidempään. Päällimmäisenä mieleen jäi kylmyys. Lokakuun alussa saisi jo olla ehkä hieman lämpimämpää varustetta, vaikkei varsinaisesti talvi vielä olekaan. Lisäksi kylmä vaikutti niin, että pitkiä hengailutaukoja ei kävelyn lomassa tehnyt mieli pitää. Ehkä siksikin päivämatkat venyivät, kun teltassa makoilu ei oikein luonteelleni sovi.

Reissu tuntui kuitenkin ihan onnistuneelta, vaikka flunssa aiheuttikin vastoinkäymistä. Sään puolesta ei olisi paremmin voinut edes käydä. Kolme aurinkoista ja kaunista päivää, ja kolme revontuliyötä putkeen. Nyt kuitenkin viskoi räntää ihan kunnolla. Saariselällä ohjelmassa olikin sitten sauna. Kylläpä tuntuikin hyvältä.  

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *