Rostojärvi – moskkugáisi 26.3.-3.4.2024

Alkusanat

Suunnittelin kevättalven 2024 hiihtovaellusta ajatuksella lähteä ”Kilpisjärveltä toiseen suuntaan”, eli Käsivarren erämaan sijasta Ruotsin ja Norjan puolelle. Ajankohta rakentui kätevästi pääsiäisen ympärille. Suunnittelin reittiä julkisten kulkuneuvojen varaan, jolloin lähtö- ja alkupisteen ei tarvitse olla sama. Toisaalta matkapäiviin vaikutti myös VR:n makuupaikkojen hinnoittelu. Matkustuspäivällä on todellakin väliä hinnan kannalta.

Reittisuunnitelma oli rakentunut kuin itsestään. Keinovuopiosta kulkee kelkkaura etelään, jota pitkin olisi hyvä hiihdellä Rostojärvelle. Sieltä hiihtäisin joko suoraan tai koukkaamalla Norjan puolelle Øvre Dividal -kansallispuistoon, josta suunta kävisi pohjoiseen Pältsan-Moskkugáisi -tunturimassiivia kiertäen Kilpisjärvelle. Suunnitelman etuna oli se, että reittiä voisi tarpeen mukaan lyhentää tai pidentää. Pältsa voisi jäädä kiertämättä, jos tilanne vaatii, ja matka maaliin Kilpisjärvelle jäisi tällöin merkittävästi lyhyemmäksi.

Tupia reitin varrella ei kuitenkaan ole samalla tavalla kuin Suomen puolella. Ainakaan avoimia autiotupia. Tarkoitus oli joka tapauksessa tehdä reissu pääasiassa teltassa majoittuen. Olin kuitenkin tehnyt taustatutkimusta, jonka mukaan Norjan puolella olisi kaksi avointa tupakohdetta. Niissä pitäisi tietysti vierailla.

Varustepuoli oli jo edelliseltä reissulta muuten kunnossa, mutta hankintalistalla oli bensakeitin ja nousukarvat. Edellisellä talvireissulla olin todennut, että kaasun kanssa en elää ala sähläämään ja nousukarvat olivat lähteneet reklamaationa palautukseen, kun liima ei pitänyt. Olin rakennellut bensakeittimelle myös keitinlaatikon Kari Ennolan blogista löytyneiden piirustusten mukaan (vapaasti soveltaen toki). Laatikko tuo keittimen käyttöön sekä turvallisuutta että mukavuutta. Koska käytännössä kaikki juomavesi olisi sulatettava lumesta, en ollut polttoaineenkulutuksesta varma. Siispä otin bensaa mukaan reilusti. Nousukarvat askartelin itse metritavarasta.

Lisäksi päätin hankkia turvakseni myös satelliittiverkkoa käyttävän viestintälaitteen hätätilanteiden varalle. Yksin vaeltaessa puhelinverkkojen ulottumattomissa varautuminen on viisautta. Siispä hankin Garminin inReach mini 2 -GPS:n, jolla saa lähetettyä hätäviestin, mutta myös jaettua sijaintitietoa läheisille ja perinteisiä tekstiviestejä satelliitin välityksellä. Jälkikäteen ajateltuna olen tehnyt turhan monta yksinvaellusta ilman tällaista vehjettä. Vaikka reittisuunnitelma onkin aina ollut tiedossa, onnettomuuden sattuessa apua saisi odottaa kauan ilman mahdollisuutta lähettää hätäviestiä.

Reitin ja varusteiden lisäksi kolmas huomioitava kokonaisuus on ruoka. Edellistalven reissullani ruokapuoli oli jäänyt kaikesta huolimatta turhan kevyeksi, joten kasvatin annoskokoja merkittävästi. Mukaan lähti myös runsaasti namia, suklaata ja voita. Talvivaelluksella kokkailut tehdään aamulla ja illalla leirissä, joten valmistelin lounassörsselipusseja, jotka valmistuisivat itsestään kuuman veden kanssa ruokatermoksessa. Tein myös valmiiksi nutella-ruisleipiä (nam!), joita budjetoin kaksi paria päivää kohden. Muuten ruoka rakentui tuttuun tyyliin itse kuivatun jauhelihan, vihannesten ja valmispastapussien varaan.

Matkaan!

Kamppeiden pakkaaminen tuotti tuskaa. Vaikka varustelista olikin selkeä, tavaran määrä tuntui loputtomalta. Kävin kuitenkin kaiken läpi todeten, että mitään turhaa matkaan ei ollut lähdössä. Onneksi ahkioni on myös helppo ”ylipakata”, eli tila ei varsinaisesti lopu kesken.

Myös ahkion paino hirvitti. Ei ehkä muuten, mutta kun olin lähdössä julkisilla matkaan, pitäisi ahkiota saada siirreltyä myös kovalla alustalla ilman lunta. Olin viritellyt fjellpulkeniin pyöräsysteemin, mikä tyhjällä ahkiolla toimikin erinomaisesti. Tilanne oli kuitenkin eri, kun päälle rysäytti sen 40–50 kiloa painoa. Ja sukset ja reppu päälle.

Sain naapuriltani kyydin Pasilan asemalle. Ahkion kanssa julkisilla liikkuminen ei ole järin suurta herkkua, joten logistiikka helpottui kertaheitolla. Myös kantoapu kelpasi, jotta sain romuni laiturille. Ahkio toimi keskustelumagneettina, eikä aikaakaan, kun joku tuli kyselemään, mihin olin menossa.

Juna tuli ja ryysäsin kamojen kanssa sisään vaunuun, jossa oli matkatavaraosasto. Tietenkin juuri tässä vaiheessa ahkioni pyöräsysteemi petti, ja ahkio piti ihan raa’asti runtata ovesta sisälle. Voi hitto. No, pääasia että olin sisällä junassa ja ahkio myös. Pyörien kohtaloa ehtisi miettiä myöhemmin. Sain ahkion lukittuun matkatavaratilaan, ja ehkä säälistä ähellystäni kohtaan konduktööri ei veloittanut minulta viittä euroa, jonka matkatavaratilan käyttö maksaa. Etsin makuuhyttini ja aloin melko lailla heti unille.

26.3.2024: Bussi + Peera (Keinovuopio) – Arbujávri

Yöjuna kolkutteli Rovaniemelle. Päivä oli aurinkoinen ja pakkasta vain pari astetta. Bussiaikataulut on kätevästi säädetty junan kanssa yksiin. Olin hieman fiksannut ahkion pyöriä, joten sain sen suhteellisen kivuttomasti ulos junasta ja bussin kyytiin. Bussimatka oli pitkä ja tylsä. Olisin paljon mieluummin ajanut itse. Mutta tällä kertaa näin. Kittilän ja Muonion jälkeen oli vielä pari tuntia istumista, ennen kuin olin reittini alkupisteessä, Peerassa, josta lähtisin Ruotsin puolelle Keinovuopioon.

Bussi jätti minut Keinovuopion risteykseen. Tiellä ei ole Peeran kohdalla bussipysäkkiä, joten ”virallinen” pysähtymispaikka on Peeran porotilan kohdalla tiellä oleva parkkipaikkalevennys. Keinovuopion risteys on pari sataa metriä tästä eteenpäin.

Bussi kaasutti tiehensä ja siinä olin, vajaan kymmenen asteen pakkasessa suksien, ahkion ja repun kanssa. Ryhdyin vaihtamaan vaatteita ja kiskomaan monoja jalkaan. Vaelluksen alku tuntuu aina yhtä järjettömältä. Miksi taas vapaaehtoisesti lähden kylmään ja ankeaan pois mukavuuksista? Yritin pyyhkiä nämä ajatukset mielestäni ja kamppeet valmisteltuani napsautin sukset kiinni monohin. Kello oli kuusi.

Keinovuopioon sai lasketella helposti tietä pitkin. Suomen puolella oli runsaasti autoja parkissa ennen riippusiltaa. Joen yli meni myös jäätie. Kesällä Keinovuopioon ei autolla pääsekään, sillä silta ei ole autoja varten. Liikennettä oli jonkin verran, pari Norjan kilvissä olevaa pakettiautoa meni ohi. Kameratouhuni kirvoitti toisen pysähtymään ja kysymään, että filmiäkö ollaan tekemässä. Sitäkin, vastasin ja sanoin olevani Rostojärvelle menossa.

Pian sillan jälkeen tieltä erkani kelkkaura Rostojärveä kohti. Ura meni hieman varsinaisesta Keinovuopion kylästä ohi, mutta useampi asuttu talo paikassa näytti olevan. Ajattelin hiihtäväni sen verran kuin jaksan – tai että alkaa tulla liian pimeä. Ilta alkoi hiljalleen hämärtää, mutta koska taivas oli selkeä, valoa riittäisi vielä muutamaksi tunniksi.

Ura alkoi heti pienen lompolon jälkeen nousta ylös tunturiin. En ollut laittanut nousukarvoja kiinni, joten haarakäynti tuli heti tutuksi. Ahkio painoi perässä, mutta se liukui tampatulla kelkkauralla hyvinkin kivuttomasti. Maisema taaksepäin oli komea, Peeravaara näytti kohoavan korkealle. Taivaalla oli myös kauniisti laskevan auringon värjäämiä pieniä pilviä.

Ensimmäiset kilometrit olivat nousuvoittoisia, kunnes ura alkoi laskea kauniiseen Arbujohkan (Arpujoki) laaksoon. Puhelimen kuuluvuus loppui samalla. Lasku oli kelkkauraa pitkin yllättävän vauhdikas. Uran pomput tekivät minulle tepposet – ahkio kun tulee pienellä viiveellä perässä – joten jouduin heittäytymään takamukselleni, jotten olisi päätynyt suin päin koivikkoon.

Laskun jälkeen ura tasoittui. Arpujoen sai ylittää siltaa pitkin, sillä joki kulki tällä kohdalla syvällä lumisessa uomassaan. Hanki uran ulkopuolella vaikutti pehmeältä, joten oli paras pysyä uralla. Koivikko oli vielä laaksossa tiheää, vaikka puuttoman alueen reuna näkyikin jo välillä.

Tasaista jatkui parin kilometrin verran. Sitten ura puikkelehti parin korkean harjun välistä, josta myös joki meni. Yksi harjuista oli lähes paljas lumesta, ja se näyttikin suurelta sorakasalta. Kapeassa solassa myös Arpujoki oli sula. Heti tämän solan jälkeen edessä levittyikin Arbujávri. Päätin leiriytyä, sillä alkoi olla jo melkein pimeää.

Teltan sai helposti järven rantaan jäälle. Ylhäältä tunturista tuli moottorikelkka. Sen valoista saattoi päätellä, miten kelkkaura nousi ylös avotunturiin. Kävin hakemassa joen sulapaikasta vettä – joka tosin alkoi pinnasta jäätyä heti. Pakkanen oli illan tullen kiristynyt noin -15 asteen tuntumaan. Siirsin tavarat telttaan ja virittelin keittimen absidiin.

Teltassa oli mukavaa. Tuntui hyvältä, että vaellus oli pitkän odotuksen ja matkanteon jälkeen päässyt käyntiin ja nyt saisin keskittyä vain siihen. Illan tummuttua vilkaisin taivaalle. Hennot revontulet loimottivat. Pohjoisen suunnalla oli kirkkaampaakin vihreää, mutta se jäi enimmäkseen rinteen taakse piiloon. Sen verran väsytti, etten jaksanut suuremmin kuvata. Ajattelin myös, että aamulla nukuin pitkään, tai ainakin niin pitkään kuin nukuttaa.

27.3.2024: Arbujávri – Hurvejohka – Rávdovárri

Aamu valkeni pilvisenä. Kurkkasin seitsemän aikaan teltasta ulos ja päätin jatkaa unia. Kun lopulta heräilin, tilanne olikin muuttunut: aurinko helotti pilvettömältä taivaalta. Ryhdyin aamutoimiin. Kelkkoja meni uralla silloin tällöin.

Söin aamupuurot ja pakkailin rauhassa ahkiota. Aurinko lämmitti ihan kunnolla. Olo ei ollut mitä virkein, mutta fiilis kohdillaan. Ensimmäinen päivä on aina vähän hakemista, mutta nyt pääsisi kunnolla tunturiin!

Heti Arbujávrin länsipäästä kelkkaura alkoi nousta ylös kohti puutonta tunturia. Parin ensimmäisen nousun jälkeen totesin, että on aika laittaa nousukarvat suksiin. Järkevä päätös: nousu oli paaaljon mukavampaa karvoilla. Ähellyksen määrä väheni dramaattisesti.

Muutama sata metriä kelkkauralta sivuun näkyi porokämppä puuttoman avotunturin rajalla. En viitsinyt lähteä laskemaan alas sitä katsomaan, mutta komea oli paikka. Ja niin maisema muutenkin. Könkämäenon laakso, Leutsuvaara (jonka lomassa maantie nousee korkealle ennen laskua Ala-Kilpisjärvelle) ja Peeravaara näyttivät komeilta.

Kelkkaura kääntyi suoremmin kohti etelää ja jatkoi nousua. Hyvä sää oli kuitenkin muuttumassa. Puuttommalle päästyäni taivas alkoi olla etelän puolella jo lähes täysin pilviharson peittämä. Golggotoaivin päällä oleva masto (tai mikälie) näkyi vain vaivoin ja aurinkokin oli vain kirkkaampi möykky vaaleuden keskellä.

Kurvasin pois kelkkauralta ja käännyin kohti Hurvejärvien poroaitaa ja porokämppiä. Kämpät, saati aita, eivät näkyneet vielä. Edessä oli vielä nousua ja muutamien jokiuomien ylittämistä. Hanki avotunturissa kantoi kuitenkin hyvin ja nousukin oli loivaa. Hiihto oli siten helppoa. Paikoin näkyvissä oli kiviä ja tuuli oli puhaltanut lumen joiltakin kohdin ohueksi jääkerrokseksi. Näille paikoille syntyisi pian lumettomia pälviä, kunhan kelit lämpenisivät.

Tuuli voimistui samalla kun pilvipeite paksuuntui. Myös näkyvyys alkoi heiketä. Notkelmien takaa tuli näkyviin pieni porokylä, jossa oli pari isompaa kämppää. Söin ensimmäisellä porokämpällä välipalapatukkaa ja join teetä. Vaikka porokämppä tarjosi tuulensuojaa, tuuli kävi sen verran kovasti, että ajattelin säästäväni lounaan Hurvejohkan kämpälle. Kävin katsomassa myös sivummalla olevaa toista kämppää. Tyypillisiä porokämppiä, eivät juuri eronneet suomalaisista.

Porokämppien tuntumassa oli jonkinsortin erotusaita. Kuitenkin vain yksi aita tarvitsi ylittää, ja sekin onnistui paksun hangen ansiosta helposti. Jatkoin hiihtoa länteen kohti Hurvejohkan kämppää. Itse asiassa varsinainen Hurvejohka meni jossain allani, koska reitti kulki parin matalahkon tunturin välistä loivasta laskevaa maastoa. Maisemat kuitenkin olivat kadonneet, koska pilvi oli laskenut alas. Näkyvyyttä oli kuitenkin ihan kohtalaisesti.

Hiihtelin rauhakseen, nyt kun en ollut kelkkauralla, ahkio ei tullut yhtä lailla kevyesti perässä. Helppoa hiihto kuitenkin oli. Muutaman kilometrin hiihdettyäni Hurvejohkan kämppä tupsahti eteen, hieman jopa yllättäen. Joko en osannut sitä erottaa kivien keskeltä tai sitten näkyvyys oli paikoin heikompi, mutta yllätyin olevani jo käytännössä kämpällä.

Rupesin virittelemään kameraa jalustalle, kun yhtä lailla yllättäen huomasin vieressäni kaksi hiihtäjää. Ja kohta tuli kolmas. Ruotsalainen kolmikko oli tulossa Rostojärven suunnasta kelkkauraa pitkin. Tuuli oli melkoinen, joten menimme kaikki sisään kämppään.

Hurvejohkan kämppä on ruotsalaisen luokittelun mukaan ”vindskyddet”, eli ”tuulisuoja”. Kämpällä olevassa kyltissä kiellettiin yöpyminen muuten kuin hätätapauksessa. Pihassa oli puuvajarakennus, jossa oli myös käymälä. Lounasta oli mukava syödä tuulensuojassa.

Ruotsalaiset pitivät taukoa ja aikoivat leiriytyä kämpän pihaan. He olivat lähteneet Torneträskiltä ja hiihtäneet sieltä tulevaa kelkkauraa Rostojärvelle ja sieltä tänne. Heidän matkansa jatkuisi vielä Pältsastuganin kautta Kilpisjärvelle. Kuulin heiltä myös, että samalla reitillä olisi kulkemassa erikoinen parivaljakko kohti pohjoista. Kuulemma jotkut sveitsiläiset olivat kajakkien kanssa tunturissa. Hetken jo ajattelin, että nyt suomipoikaa koijataan.

Kämpän vieraskirjassa oli mainintoja siitä, että joku kulkija oli tekemässä ”vita bandet” -vaellusta. Ruotsalaiset selittivät, että vita bandet on talvella tehtävä noin 1300 kilometrin vaellus Ruotsin halki etelästä Grövelsjönistä pohjoiseen Treriksrösetille (tai päinvastoin). Kesällä saman homman voisi tehdä nimellä gröna bandet. Makes sense.

Ruotsalainen kolmikko ryhtyi leiriytymään kämpän pihaan. Maisema oli varmaan ihan komea, mutta näkyvyyttä oli vain muutama sata metriä, joten paikan komeus jäi mielikuvituksen varaan. Huikkaisin heille hejdå’t ja pakkasin termarit ja vermeet takaisin ahkioon. Vaikka tuulessa tuli melkein vilu, lämpöä olisi tiedossa, sillä edessä oli nousua.

Kelkkaura kulkee Rostojärveltä Keinovuopion lisäksi myös Pältsastuganille. Tämä ”Pältsan haara” menee Hurvejohkan kautta. Lähdin siis jälleen kelkkauralle, jota oli tarkoitus mennä aina pohjois-eteläsuuntaiselle poroaidalle saakka. Sitten seurailisin poroaitaa aina Rostojärvelle saakka (kelkkauraa seuraamalla pääsisi myös, mutta se tekisin useamman kilometrin ekstralenkin).

Nousu kelkkauraa oli periaatteessa helppo, mutta korkeuskäyrää oli sen verran taitettavaksi, että pitkältä se tuntui. Tuuli alkoi olla aika raaka. Näkyvyyskin oli pudonnut muutamaan kymmeneen metriin. Kelkkauralla ei kuitenkaan ollut pelkoa eksymisestä. Saavutin poroaidan ja lähdin hiihtämään etelää kohti sen suuntaisesti. Katselin kelloa. Valoa oli vielä jäljellä, joten päätin hiihtää kello kuuteen saakka. Avotunturissa leiriytyminen on siinä mielessä mukavaa, että teltan saa lähes mihin tahansa.

Hiihto jatkui, kello tuli kuusi, eikä sää osoittanut leppymisen merkkejä. Siispä telttaa pystyyn. Pysyttämisessä piti olla tarkkana, ettei tuuli vienyt telttaa mennessään. Hommassa oli ihan tekemisen meininki. Mutta niin vain oli teltta pystyssä ja kamppeet teltassa. Änkesin itseni sisään lunta sulattamaan ja illallista laittamaan.

Teltta ryskyi, mutta sisällä oli mukavaa. Kävin syötyäni kurkkaamassa, mikä tilanne oli ulkona. Teltan ovi alkoi olla lumen peitossa, joten tein iltapuhteeksi vielä lumesta tuulisuojan oven eteen ja teltan taakse.

Tuuli oli kova, muttei mikään hirmumyrsky. Valkoista tavaraa lensi kuitenkin vaakatasossa vähintään riittävästi ja näkyvyys oli olematon. Ei tässä kelissä olisi etenkään pimeässä liikkeellä kannattanut olla. Niin kovaa räimettä ei kuitenkaan ollut, että olisi tarvinnut olla teltan kestävyydestä huolissaan.

28.3.2024: Rávdovárri – Vuolimus Rávdojávri – Rostojärvi kalastuskeskus – Goahtevárri (Rostojärvi)

Aamu valkeni kirkkaana. Aurinko helotti pilvettömältä taivaalta ja teltta alkoi lämmetä. Kömmin ulos tarkastelemaan tilannetta. Kovasti tuuli oli yöllä tuiskuttanut. Lumikinokset olivat vaihtaneet paikkaa ja kaikki jäljet olivat pyyhkiytyneet pois. Illalla rakennettu suojavalli oli ollut tarpeen, eikä teltta ollut hautautunut lumeen.

Keittelin aamupuurot. Lumen sulattelukin alkoi sujua jo rutiinilla. Leppoisaa hommaa. Koska illalla leiripaikan maisemista ei ollut saanut käsitystä, oli hauska katsella ympäristöä. No, ympäristö oli vain valkeaa lumierämaata. Leirini oli laakean ja matalahkon (n. 830 metriä) Rávdovárri-tunturin rinteellä, joten osa maisemasta blokkautui pois. Pohjoisen suunnalla maiseman peitti Golggotoaivvit-tunturi ja etelässä päättymätön lakeus. Kelkkauran reittimerkit saattoi tarkkaan katsoen erottaa muutaman kilometrin päässä.

Aamutoimien jälkeen läksin hiihtämään poroaidan vartta etelää kohden. Hiihto oli leppoisaa ja alamäkivoittoista. Kelkkauralla matkan päässä näkyi liikennettä. Rostojärvelle oli menijöitä. Hetken hiihdeltyäni näkyviin länsipuolen harjanteen takaa alkoi pilkottaa tutunnäköistä tunturia. Pältsan ja Moskkugáisin eteläisen huiput tulivat näkyviin.

Pian näkyviin tuli myös Vuolimus Rávdojávri, isompi lätäkkö kelkkareitin varressa. Järvellä näkyi olevan useampi kelkkaporukka, pilkkihommissa ilmeisesti. Vuolimus Rávdojarvin länsirannalla näkyi olevan myös rakennus. Karttaan oli totta tosiaan merkitty rakennuksen kuva, mutta ei selittäviä tekstejä. Porokämppä tai kalastajien kämppähän tuo taisi olla, joten piti käydä katsomassa. Hiihtelin edelleen alamäkivoittoisesti kämpän pihaan. Poroaita, jota seurailin, yhdistyi kelkkauraan järveltä lähtevän joen kohdalla. Kelkkaura meni suoraan kämpän viereen.

Kämppä oli lähes kokonaan lumen peitossa. Ovi oli eteläpuolella, mihin tuuli oli jättänyt lumetonta tilaa. Pohjoispuolella lumi nousikin korkealle kämpän seinää. Eteläpuoli oli myös tuulensuojassa, joten päätin syödä hieman välipalaa. Olikin jo nälkä.

Kämpässä oli kaksi erillistä tupaa, joista kumpikaan ei ollut lukossa. Ovissa kuitenkin oli lukot, eli lukitsemattomuus oli enemmän tai vähemmän sattumaa. Kovin asutun näköisiä tuvat eivät olleet, mutta huoneet olivat tilavat ja paikka oli suhteellisen siisti. Joskaan ei erityisen viihtyisä. Asiaan toki vaikutti se, että ikkunat olivat paksun hangen peittämät. Sen verran kuitenkin hyödynsin sisäfasiliteetteja, että teippasin jalkani urheiluteipillä tuvan tuolilla istuen.

Kämpän jälkeen kelkkaura (ja poroaita) alkoivat nousta seuraavalle tunturiharjanteelle. Sieltä pitäisi jo näkyä päivän pääkohde, eli Rostojärvi. Hiihtelin rauhakseen ylämäkeen. Tuuli oli selän takana, mikä helpotti hommaa kummasti. Ei se kuitenkaan hiihtoa nopeuttanut, mutta ainakin sai nauttia auringonpaisteesta ilman laskettelulaseja.

Hieman ennen harjanteen laen saavuttamista vastaan ilmestyi erikoinen näky. Suorastaan absurdi. Kaksi lumikengillä kulkevaa henkilöä hinaamassa isoja merikajakkeja erikoisella tupla-ahkiovirityksellä. Tämän täytyi olla se sveitsiläinen kaksikko, josta Hurvejohkalla tapaamani ruotsalaiset olivat maininneet.

Pysähdyin hetkeksi juttelemaan. Totesin, että harvemmin näkee kajakkia tunturissa. Kaksikkoa nauratti, sanoivat että onhan tämä aika hullun hommaa. Kuulemma melomaan tekisi jo mieli. Totesin siihen, että olette pari kuukautta etuajassa. Selvisi, että kaksikko oli tehnyt reissua jo pitkään. Olivat lähteneet Sveitsistä melomaan ja tavoitteena oli Nordkapp. Yhteensä parin vuoden (kyllä, vuoden) reissu. Ihan perusjanttereita nämä siis eivät olleet, vaan kyseessä oli jonkinlainen hyväntekeväisyystempaus (mikä selvisi pienellä googlaamisella reissun jälkeen; heidän seikkailuunsa voi tutustua täältä).

Matka jatkui heillä pohjoiseen Kilpisjärveä ja Skibotnia kohti. Minulla puolestaan etelään Rostojärvelle, joka tulikin laella näkyviin. Tai vähän piti käyttää mielikuvitusta, koska eihän se järvi juuri muusta valkoisesta maisemasta erottunut. Rostojärven itäpään ”kalakylä” – tai ”sportfiskecentrum”, kuten kartassa luki, erottui kuitenkin. Matkaa sinne oli kuitenkin vielä reilusti.

Lännessä (tai luoteessa) Pältsan-Moskkugáisi ja Norjan puolen muut tunturit tulivat yhä paremmin näkyviin. Myös idän puolella maisema oli komea, vaikka tunturit olivat enemmän matalia ja pyöreälakisia. Tämä Rostunselän alue oli kuin valtava valkoinen kumpuileva matto, jossa puutonta avotunturia oli silmänkantamattomiin.

Harjanteen jälkeen alkoi taas pitkä yhtäjaksoinen lasku. Yhdessä jyrkemmässä alamäkikohdassa vauhti pääsi kiihtymään liikaa ja humpsahdin turvalleni. Ahkion kanssa erityisesti kelkkaurien laskeminen on konstikasta, koska kelkkajälki on usein aaltomainen. Tällaisessa jäykkäaisainen ahkio antaa helposti ikävän tönäisyn, kun itse on nousussa, mikä johtaa usein horjahtamiseen. No, sain kaatuessani jotenkin ahkion syliini, ja siinä sitten keräilin itseäni – olin edelleen kiinni vetoaisoissa – hangesta ja ahkion seasta. Onneksi ei käynyt pahemmin, kaikki säilyi ehjänä, mitä nyt sääreen tuli jostakin osumasta aikamoinen naarmu.

Muuten hiihto sujuikin leppoisasti Rostojärven rantaan. Kaunis paikka kaikin puolin. Järven takana Norjan puolella kohosi komea pahta ja jyrkän näköisiä tuntureita. Myös Pältsan-Moskkugáisin tunturimassiivi näyttäytyi komeana. Se oli eittämättä seudun korkein tunturi ja hallitsi siten maisemaa, vaikkakin kaukaa. Matkaa sinne oli linnuntietäkin kolmisenkymmentä kilometriä.

Rostojärven jäällä oli hyvä hiihtää. Tuuli oli jäänyt ylös tunturiin, joten meno oli siinäkin mielessä oikein mukavaa. Otin suunnan kohti Beikkasnjárgaa, jolla sijaitsi muutama mökki, hätäpuhelin, ja hieman sivumpana niin sanottu kalakylä. Järveä sai hiihtää vielä pari kilometriä ennen rakennuksille saapumista. Kurvasin ensin katsomaan niemenkärjen mökkiä. Se oli kodikkaan näköinen, pihassa oli oikein lipputanko. En jalkautunut pois suksilta, sillä tupa näytti olevan lukittu. Jossain kopperossa kuitekin pitäisi se hätäpuhelinkin täällä olla, mutta en ollut sen tarpeessa. Etsimättä jäi.

Suuntasin samalla höyryllä 600 metrin päähän kalakylää katsomaan. Kylässä olikin rakennuksia runsaasti. Paikalla oli myös elämää, muutamasta mökistä nousi savu ja kelkkoja näkyi siellä täällä. Hiihtelin mökkikylän läpi ja parkkeerasin ahkioni tulistelukodan pihaan. Jalkauduin katselemaan paikkaa tarkemmin.

Siinä ympärille katsellessa pihaan tuli kelkalla paikan isäntä. Hän kysyi ensin ruotsiksi, mistä olen tulossa. Kieli vaihtui kuitenkin pian meänkielen sekaiseksi suomeksi. Kuulemma mökin olisi saanut vuokrata, ja Rostojärven isäntä lähetti terveiset Helsinkiin ministereille. Lupasin viedä. En kuitenkaan ollut mökkimajoituksen tarpeessa (ja aika askeettisilta mökit näyttivät ainakin päällepäin), joten kiitin kohteliaasti ja kerroin jatkavani vielä jonkin matkaa Norjan suuntaan.

Aurinko oli lämmittänyt mukavasti tulistelukotaa, joten söin siellä ruokatermarissa muhineen lounaani. Kodan vieressä hangen alta pilkotti veneen pohjia. Veneitä näytti olevan runsaasti.

Aurinko paistoi jo aika matalalta, kun napsautin sukset kiinni ja lähdin jatkamaan. Hiihdin suoraviivaisesti länteen kohti matalaa Goahtevárria. Jotenkin tuntui, että voivat olivat jääneet kalakylään. Ahkio tuntui painavan tolkuttomasti. Toki olin siirtynyt pois kelkkauralta, mutta jotenkin loivakin ylämäki otti voimille. Ohitin Goahtenjárgan mökin ja jatkoin vielä kilometrin verran eteenpäin. Halusin päästä ainakin sen verran kauemmas, että mökki ja kalakylä jäivät harjanteen taakse.

Tasaista telttapaikkaa sai vähän etsiä. Kun sopiva kohta löytyi, kävi ilmi, ettei siinä ollut juurikaan hankea. Paikoin piti siis hieman soveltaa, että telttakiilat sai riittävän lujasti jäiseen ja kiviseen maahan. Toisaalta jalkamiehenä oli helppo olla teltan ympärillä, kun hankea oli vain vähän.

Kokkailin illallista ja ihailin välillä punertavaa iltaruskoa. Aurinko oli laskenut Norjan tuntureiden taa ja taivas oli edelleen kirkas. Pakkanen alkoi kiristyä. Mittari näytti -18 astetta, kun kömmin makuupussiin. Parin tunnin päästä kurkkasin ulos. Taivaalla oli revontulia, joten keräsin pikavauhtia kameran, puin päälle toppahousut ja kaivoin myös paksun untuvatakin esiin. Revontulinauha kulki yli taivaankannen.

Pyörin kumpareella kuin puolukka edestakaisin jalustalla olevan kameran kanssa ja yritin arvella, missä suunnassa milloinkin oli parhaat värit. Revontulikuvaaminen on osaltaan myös tuuria. Ja hitonmoista kykkimistä. Onneksi minulla oli kameraan lankalaukaisin, joten sulkimen naksuttelu hoitui taivasta tuijotellessa.

Kameran noin kymmenen sekunnin välein kuuluvaa räpsähdystä lukuun ottamatta oli täydellisen hiljaista. Oli myös täysin tyyntä. Jotain taianomaista tällaisissa kirkkaissa revontuliöissä on. Taivas on kirkkaampi kuin kaupungissa, valosaaste ei häiritse, ja ainoat äänet tulevat omien vaatteiden kahinasta ja liikehdinnästä. Tähdenlennot ja tanssivat vihreät valonauhat toivat ainoan liikkeen ääneti tuikkivien tähtien täyttämälle taivaankannelle.

Reilun tunnin verran katselin taivasta, kunnes revontulet alkoivat hiipua. Tanssi muuttui staattiseksi leveäksi vihreäksi nauhaksi, joka alkoi pikkuhiljaa himmetä. Paksusta vaatetuksesta huolimatta vilu alkoi hiipiä. Kamerakin alkoi jäätyä – linssipinnan reunaan oli jo muodostunut muutamia jääkiteitä. Oli siis aika pakata romppeet ja kaivautua makuupussiin.

29.3.2024: Goahtevárri – Lulit Gassoaivi – Gealbirláhku – Sávkavárri – Harvvesluobbalat

Yö oli kylmin tähän mennessä. Pakkasta oli ollut alle 20 astetta. Tarkenin kuitenkin hyvin ilman tuplapussia, joskin jossain vaiheessa olin ottanut paksun untuvatakkini lisäpeitoksi. Aamu valkeni kirkkaana. Auringon vaikutus teltan lämpötilaan on melkoinen. Kun yhtälöön lisää tehokkaan bensakeittimien töhötyksen, lämpötila kohosi reilusti plussalle veden sulattelun ja aamupuron yhteydessä.

Aamutoimien jälkeen pakkasin teltan ja lotrasin huolella aurinkorasvaa naamaan. Olin onnistunut välttämän palamisen ja niin oli tarkoitus jatkaa. Aurinko helotti pilvettömältä taivaalta eikä tuullut lainkaan.

Kytkin itseni ahkioon ja lähdin hiihtämään pienen notkelman kautta kohti Gassoaivi-tuntureita. Alamäki vaihtui pian ylämäeksi. Ei jyrkäksi, mutta ahkio muuttui raskaammaksi. Hiihtelin rauhakseen ja katselin maisemia. Päätin hiihtää Lulit Gassoaivin eteläpuolelta, sillä silmämääräisesti siitä pääsisi vähemmillä mutkilla ja nousumetreillä.

Otin suunnan rinteellä olevaa kivikasaa kohti. Siinä hiihdellessä huomasin, että ”kivikasa” liikkui. Nehän olivatkin poroja, jotka löntystelivät rauhallisesti tunturin rinteellä. Etelän suunnalla poroja näkyi lisää. Virkkalčohkat- ja Omátvárri -tuntureiden välisellä alueella näkyi ainakin puolenkymmentä porotokkaa, jossa oli arviolta pari-kolmekymmentä poroa kussakin. Suurinta tokkaa tiirailin teleobjektiivin läpi, ja siinä poroja oli vähintään 50.

Lulit Gassoaivin rinnettä noustessani saavutinkin paikan, jossa tokka oli aiemmin ollut. Valtavia kuoppia ja paljon, paljon jälkiä. Porot olivat kaivaneet tunturista jäkälää, ja tällä kohdin lumen alla ei ilmeisesti ollut jääkuorta, kuten joissain muissa kohdin.

Lähintä tokkaa kuvasin teleobjektiivilla parin sadan metrin päästä. En varsinaisesti yrittänyt lähestyä tokkaa, eikä se olisi onnistunutkaan, sillä porot huomasivat epätavallisen kulkijan jo kaukaa. Lähin tokka lähti kulkemaan Lulit Gassoaivin huippua kohden. Itse olin etenemässä tunturilaen eteläpuolelta, Virkkaljohkaa seuraillen kohti Norjan rajaa.

Niin, päivän suunnitelmana oli hiihtää Norjan puolelle Øvre Dividalin kansallispuiston alueelle. Olin hahmotellut reittiä siten, että jos aika riittäisi, voisin hiihdellä aina Jerta-tunturille saakka. Jertan 1428-metrinen huippu oli pilviharson peitossa, vaikka muuten taivas olikin kirkas. Jertalta olisi hieno näkymä Dividalenin laaksoon ja lähiseudun vieläkin korkeammille tuntureille, joita ovat esimerkiksi 1717-metrinen Njunis ja 1632-metrinen Kistefjell. Jertalle oli kuitenkin matkaa, eli realistista olisi ollut päästä tämän päivän aikana vain sen lähialueille.

Suurin osa Jertasta jäi Hurvegielaksen laakean tunturiylängön taakse. Parhaan maamerkin tarjosikin Norjan puolella kohoava 1101-metrinen Gealbir, joka oli tietystä kulmasta katsottuna kuin miniversio Saanasta.

Hiihtelin rauhakseen eteenpäin. Maasto kohosi hiljakseen, ja vaikka nousu oli erittäin loivaa, eteneminen oli melko hidasta. Nyt apuna ei ollut kelkkauraa. Hanki oli onneksi pääosin varsin kova, joten ahkio ei kyntänyt mitenkään syvällä. Olosuhteet olivat siis oivalliset.

Aurinko porotti ja oli edelleen tyyntä. Välillä oli pakko lisätä aurinkorasvaa, jottei naamataulu olisi palanut. Ihan niin lämmintä ei kuitenkaan ollut, että olisi voinut hiihtää vain kerrastolla. Lämpötila oli selvästi pakkasella.

En ollut varma, missä kohtaa ylitin Ruotsin ja Norjan välisen rajan. Rajaahan ei ole mitenkään merkattu, eikä sitä myötäile edes poroaita samalla tavalla kuin Suomen ja Norjan rajalla. Istahdin syömään lounasta, joka oli mukavasti tekeytynyt ruokatermarissa. Etelän puolella taivas oli vaalean pilviharson peittämä. Aurinko kuitenkin paistoi ohuen pilven läpi. Paikallaan kökkiessä takkia sai kuitenkin laittaa päälle.

Katselin karttaa ja kelloa. Laskeskelin vaellukseen käytettävissä olevia päiviä. Aikaa olisi hyvin Moskkugáisin kierrokseen, mutta jos nyt lähtisi Jertan suuntaan ja syvemmälle Øvre Dividalin suuntaan, pelivara alkaisi käydä pieneksi. Rostojärven isännältä olin myös kuullut, että tulevina päivinä saattaisi olla huonompi keli. En halunnut ottaa riskiä, että varsinainen reittisuunnitelma jäisi toteutumatta. Pitkällä reissulla on syytä olla aina pelivaraa.

Johtopäätös oli selvä. Jertalle meno veisi liikaa aikaa, eikä huiputtaminen välttämättä olisi sään puolesta järkevää. Päätökseen vaikutti myös lähestynyt pilvirintama, joka oli muuttunut entistä paksummaksi. Yllättävän nopeasti se kietoi minutkin valkoiseen vaippaansa.

Käänsin sukseni lännestä kohti pohjoista. Suunnitelma oli täsmentynyt hiihdoksi kohti Rostojärven Norjan puolella sijaitsevaa länsipäätyä ja Dærtavaggin laaksoa. Tarkoitus oli hiihtää Gealbirin itäpuolelta korkeuskäyriä seuraillen Sávkavárrlle ja laskeutua sieltä laaksoon ja Rostojärven länsipäähän.

Pilvi laski sen verran nopeasti päälle, että näkyvyys putosi pariin sataan metriin. Nousin Gealbirin harjanteelle, jolla oli hetki sitten ollut poroja. Porot painuivat takaisin Ruotsin puolelle ja minä tamppasin rauhakseen eteenpäin. Pilvestä sateli hiljalleen lunta, mutta suurempaa pyryä ei alkanut.

Olin noin 1000 metrin korkeudessa ja pyrin olemaan laskeutumatta alemmas. Hiihtelin tunturin rinnettä kohti pohjoista. Hanki oli tällä puolen tunturia paikoin pehmeä, mutta koska nyt ei tarvinnut nousta ylemmäs, ahkio tuli perässä kohtuullisen mukavasti.

Näkyvyys parani hetkittäin, jolloin tuntureiden välinen laakso näkyi kokonaan. Komea monttu, joskin pohjalta kartan mukaan pelkkää suota. Se toki ei talvella haittaa. Ylempänä rinteellä puolestaan oli melkoisia kivikoita näkyvissä. Hämmentävästi idässä oli edelleen täysin pilvetöntä, ja välillä Rostojärven takana nousevat tunturit saattoi nähdä kylpevän edelleen auringossa.

Parin kilometrin jälkeen rinne kävi jyrkäksi ja oli pakko laskeutua alaspäin. Laakson perä alkoi olla jo lähellä. Siitä pitäisi nousta vielä Sávkavárrin satulaan, josta saattaisi laskeutua Dærtavaggin laaksoon. Laskeskelin, että sinne pitäisi ehtiä ennen pimeää. Lasku alemmas oli sen verran jyrkkä, että siirryin jalkamieheksi. Se oli turvallisempaa. Hanki oli kuitenkin melko paksu ja pehmeä, ja jouduin välillä tarpomaan ihan kunnolla. Alempana sai myös väistellä isoja kivikoita.

Jatkoin hiihtoa melko tasaisella kohti laakson perää. Sávkavárrin satulaan sai nousta noin sata metriä. Paikka ja maisema Dærtavaggiin oli komea. Myös DNT:n tupa, Dærtahytta, erottui pienenä pisteenä laakson jylhien rinteiden kainalossa. Pilven alareuna oli jossakin 900 ja 1000 metrin välillä, sillä Hárvvesoaivin huippu ja pohjoisen puolella Buoššir jäivät pilven sisään.

Huomasin yksinäisen moottorikelkan ajavan Dærtavaggissa Rostojärveä kohti. Yksinäinen punainen teltta näkyi myös. En kuitenkaan jäänyt kovin pitkäksi aikaa maisemia ihailemaan. Lasku Sávkavárrilta alas laaksoon oli kävelyhomma. Rinne oli varsin jyrkkä ja paikoin kivet näkyvissä. Siksi oli helpompaa ottaa sukset pois ja kantaa ne alas. Ahkio seurasi mukavasti perässä. Pari kertaa hanki kuitenkin petti ja humpsahdin haaroja myöten hankeen, mutta pääasiassa alastulo oli helppoa.

Ilta alkoi hämärtää. Hiihdin laaksonpohjaa noin puolitoista kilometriä Rostojärven suuntaan. Telttapaikan etsintä ei ollut vaikeaa, sillä Hárvvesluobbalat-järvien ympäristö oli kartan perusteella varsin märkää suota, joka näin talvella oli pääosin tasaista hankea. Alkoi myös pyryttää, joten leiriytyminen oli senkin vuoksi tarpeen. Storrostahytta olisi noin neljän kilometrin päässä, mutta sinne ei ollut järkevää jatkaa. Nälkäkin alkoi olla.

Tasainen telttapaikka löytyi helposti. Leiriytyminen sujui jo rutiinilla. Päivä oli ollut nousuvoittoinen, joten tuntui ihanalta päästä lepäämään telttaan. Koska sää oli mitä oli, mihinkään ei ollut kiire. Ilta tummui lunta sulatellessa ja illallista syödessä. Ehdin myös pohdiskella reittivalintoja. Onnittelin itseäni hyvästä päätöksestä kääntyä kohti pohjoista, sillä hiihto oli sujunut hieman hitaammin kuin osin kuvitellut. Umpinen on umpista, ja ero hiihtonopeudessa kelkkauraan verrattuna oli olennainen.

30.3.2024: Harvvesluobbalat – Storrostahytta

Yö ei ollut kylmä, sillä koko yön sateli hiljalleen lunta. Aamullakin maisema oli pelkkää valkoista, lähes täydellinen white-out. Näkyvyys vaihteli, mutta huonoimmillaan se oli vain parikymmentä metriä. Lunta satoi sakeasti.

Päivän suunnitelma oli kuitenkin selvä. Kohti Storrostahyttaa. Siellä ehtisi sitten miettiä seuraavia peliliikkeitä. Pakkasin teltan ja lähdin suksimaan kohti Rostojärveä, jossa kurssia piti kääntää pohjoiseen kohti tupaa.

White-outissa hiihtäminen on tylsää. Laskin mielessäni askelia. 10, 50, 100, 200… Yritin olla vilkuilematta liikaa gps:ää, mutta välillä oli hyvä tarkistaa suunta. Tylsyyden lisäksi white-outissa hiihtäminen on myös hankalaa. Suunta menee helposti sekaisin. Lisäksi hankalaksi hiihdon tekee se, ettei pinnanmuotoja pysty erottamaan. On siten mahdoton sanoa, onko edessä kumpu vai kuoppa. Tasaisella hiihdellessä ei pahempia havereja helposti satu, mutta jos joutuisi esimerkiksi laskeutumaan jyrkempiä rinteitä, homma saattaisi olla vaarallista.

Rostojärven länsipää rajautuu komeaan pahtaseinään. Paremman näkyvyyden hetkinä pahtaseinä erottui harmaanvaalean maiseman keskeltä. Yritin jälleen hakea kiintopisteitä. Huomasin kaukana kohteen, joka näytti taas kerran isolta kiveltä. Mutta isolla kivellä ei ole savupiippua. ”Kivessä” nimittäin oli keskellä pieni nipukka, aivan kuin savupiippu. Tarkistin suunnan gps:stä ja ”kivi” oli suoraan siellä, missä tuvan pitkin olla.

Tämä havainto virkisti heti mieltä ja hiihtelin rivakasti tuvalle. Tupa oli hienolla paikalla järven rannassa, mutta vaikka näkyvyys oli hieman parantunut, kunnollista käsitystä paikasta ei saanut. Pihapiirissä oli kolme rakennusta; itse tupa, huusi ja jonkinlainen venevaja, joka oli lukittu.

Storrostahytta on Staskogin ylläpitämä hyväkuntoinen ja siisti tupa. Siinä oli avoimen puolen lisäksi myös pienempi lukittu puoli. Ennen sisään menemistä oli hieman tehtävä lumitöitä, sillä edellisiltana alkanut lumipyry oli ehtinyt kasata nietosta kuistille oven eteen.

Mutta mikä tupa! Etenkin suomalaisella mittapuulla aivan luksuskämppä: mukava pikku makuukamari patjoineen, erillinen tupa, ja kaiken huipuksi sähkövalo! Olipa seinässä pistorasiakin, mutta ilmeisesti aurinkosähköjärjestelmän jännite ei riittänyt lataamaan usb-pistokkeella virtapankkeja tai puhelinta.

Tuvassa oli sisällä hyvin puita. Lisää oli tehtävä pihalla olevasta rankakasasta. Kamiinaa oli hieman haastava saada syttymään, sillä puut olivat kosteita. Onneksi niistä sai irrotettua tuohta, jolla tuli lopulta syttyi. Oli mukava saada kostuneet monot kunnolla kuivumaan.

Kävin muutenkin taloksi. Sää ei nimittäin näyttänyt paranemisen merkkejä. Minulla ei ollut aikomustakaan lähteä enää hiihtämään, ellei jotakin ihmettä olisi tapahtunut. Kevyempi päivä tähän väliin ei tuntunut yhtään hullummalta ajatukselta.

Hetkosen kuluttua huomasin Rostojärvellä liikettä. Tupaa lähestyi vauhdikkasti hiihtäjä koirien kanssa. Menin ulos tervehtimään. Koirat olivat huskyjä, jotka vetivät miestä suksineen. Miekkonen tuli sisälle katsomaan tupaa. Vauhdikas kaveri kaikin puolin. Aloitimme suomeksi, mutta kieleksi vaihtui pian englanti, koska yksi hänen ensimmäisistä lauseistaan oli, että ”minu suomi on paska”. Kävi ilmi, että heppu oli Muoniossa töissä – jonkinsortin turistiopas, päättelin. Hänen reissunsa oli alkanut Keinovuopiosta päivä minun jälkeeni. Aikaa oli pari viikkoa ja kuulemma hänellä oli leiri jossain Rostojärvellä. Sinne hän oli tehnyt myös maastokätkön tarvikkeille ja oli nyt vain päiväretkellä koirien kanssa. Dærtavaggin punainen teltta ei kuitenkaan ollut hänen.

Juteltiin siinä peruskuulumiset ja puhuttiin Käsivarren erämaan parhaista paikoista. Hänellä oli kertomansa mukaan jonkinlainen reki, jota koirat vetivät ja hän työnsi. Eteneminen sen kanssa ei ollut kuulemma kovin helppoa, joten oli mukavampi tehdä vain päiväretkiä koirien kanssa.

Hetken ihmeteltyään heppu katosi koirineen tuiskuun yhtä nopeasti kuin oli saapunutkin. Olin jälleen yksikseni. Alkoi olla lounasaika. Koska tuvassa oli kaasukeitin, päätin hyödyntää sitä (ja myös astiakaapin lautasia ja aterimia) ja paistella mukanani olleista lettujauhoista letut. Eipä niistä kaksisia tullut, ja melkein pilasin trangiapannuni, mutta tulipahan syötyä.

Koska aikaa oli, mutta tekemistä ei, kävin joutessani ulkona tekemässä aika kasan polttopuita valmiiksi. Olipahan seuraavalle riittävästi valmista puuta. Lueskelin myös tupakirjaa. Edellinen merkintä oli toissayöltä, ja sitä edellinen kaksi päivää aiemmin. Paikka oli loppukesällä kalamiesten suosiossa. Suuri osa kävijöistä oli suomalaisia. Kovin paljon liikennettä tuvalla ei kuitenkaan ollut – sen verran syrjässä suosituimmilta reiteiltä se oli. Mutta olipa joskus tupa majoittanut peräti yhdeksän henkilöä yhtä aikaa.

Kaivoin illallista varten ruokasäkistä butter chicken-säilykkeen, jonka ajattelin jalostaa syömakelpoiseksi ranskalaisen sipulikeiton kanssa. Butter chicken oli ihan hyvää, joskin hieman tulista. Mutta ranskalainen sipulikeitto ei sopinut comboon ollenkaan. Etenkin jälkimaku oli kamala. Suussa pyöri epämääräinen pöhöttynyt ranskalaisen sipulikeiton eltaantunut maku. Hyi helvetti. Tilannetta oli pakko yrittää korjata viskitujauksella. Tiedänpä, mitä en enää ikinä ota mukaan vaellukselle.

Ilta tummui ja lumipyry jatkui. Kävin välillä ulkona hieman lumitöissä, jottei oven eteen tulisi liian paksua kinosta. Sähkövalo tuvassa oli jotain ennenkokematonta vaellusolosuhteissa. Kävin kuitenkin suhteellisen aikaisin maata. Minulla oli mukana kirja, mutta en jotenkin malttanut alkaa lukuhommiin. Uni ei kuitenkaan tullut.

31.3.2024: Storrostahytta – Steingamma – Måskohytta

Nukuin todella huonosti. Jostain syystä en saanut unen päästä kiinni ja lähinnä pyörin sängyssä. Aamun jo valjettua unta olisi sitten riittänyt. Tyypillistä. Koska sää oli kuitenkin kirkastunut ja aurinko paistoi, en malttanut jäädä nukkumaan. Naamataulu oli kuitenkin sen näköinen, että unet olivat jääneet vähälle. Ja voihan ranskalainen sipulikeitto. Jopa aamiaisen syötyäni tuo sipulikeiton inhottava maku pyrki edelleen takaisin suuhun.

Keräilin kamppeeni ja siivosin kämpän. Ulkona oli melko lämmintä, aamu oli kopio edellisestä. Nyt maisema pääsi taas oikeuksiinsa. Rostojärven päädyn pahtaseinä oli lähes yhtä komea kuin Termisjärven pahta Suomen puolella. Muuten maisemassa ei ollut suuria erityisyyksiä. Toki pohjoisessa Moskkangáisin eteläpääty kohosi komeana. Siinne suuntaisin seuraavaksi.

Oli aika siirtyä suksille. Lähdin hiihtämään tuvalta Rostaelvan itäpuolta. Joki alkoi järvestä tuvan länsipuolella. Rostojärvi on siitä mielenkiintoinen, että se toimii vedenjakajana. Ruotsin puolella järvi laskee Lainiojokeen ja aikanaan Tornionjokeen. Norjan puolella järvestä alkaa Rostaelva, joka päätyy Målselvaan ja aikanaan jäämereen

Joen niskalla oli laaja sulapaikka. Muuten joki oli kuitenkin täysin näkymättömissä, eikä maastosta saattanut päätellä, missä se tarkalleen kulki. Mutta eipä tuo menoa haitannut. Sen sijaan menoa hidasti edellispäivän lumipyryn tuotos. Uutta lunta oli satanut yli 15 senttiä, eikä tuuli ollut kovettanut tai puhaltanut sitä pois. Ahkio kynsi syvällä hangessa. Vaikka maaston piti hiljalleen laskea joen varressa, ei sitä käytännössä huomannut.

Muuten oli oikein hyvä hiihtää. Maisema vaihtui hiljalleen. Idän puolella kohosivat matalat Ruotsin ja Norjan rajatunturit, lännen puolella pahtaseinä oli loiventunut, ja rinteellä oli komeita kuruja ja lumimuodostelmia. Taivaalla alkoi kuitenkin jälleen näkyä pilviä. Päivä oli siten kuin eilisen toisinto. Pikku hiljaa pilvi voimistui ja sininen taivas muuttui valkeaksi. Maisema alkoi taas kadota.

Olin kuullut Rostaelvan varrella olevasta kivikämpästä. Joissakin kartoissa on myös piirretty kodan tai vastaavan merkki Riehttejávrista laskevan joen ja Rostaelvan risteyksen tuntumaan. Ajattelin katsastaa paikan, sillä reittini menisi joka tapauksessa siitä ohi.

Lähestyin paikkaa, missä kivikämppä saattaisi olla. Mitään merkkejä siitä ei kuitenkaan näkynyt, hanki oli samanlaista joka puolella. GPS:n avulla tähtäsin itseni kartassa merkityn ”kolmion” tienoille. Yritin lukea maastoa ja hahmottaa kohtaa, missä joki kulkisi. Helppoa se ei ollut, sillä lumihanki näytti joka puolella samalta ja maasto oli hyvin tasaisen oloista.

Kiinnitin huomiota kivikasaan, joka ei ollut luonnon tekosia. Kasa muistutti tunturien huipulla olevia kivikummeleita, tai enemmänkin vanhoja kulkureitten tienviittoja. Hieman kivikasasta alempana näkyi toinen, matalampi kivilatomus, sekä hangesta pilkottava kiviharjanne. Paikka näytti epäilyttävältä, joten parkkeerasin ahkion ja otin lapion esiin.

Lapiota ei tarvinnut montaa kertaa heilauttaa ja bingo, kämppä oli löytynyt. Pienempi kivikasa paljastui savupiipuksi ja harjanne kämpän katon reunaksi. Koska aikaa oli, eikä maisemia ollut katseltavaksi, ryhdyin kaivamaan kämppää esiin. Ongelmana oli vain se, ettei minulla ollut aavistusta siitä, missä ovi mahtaisi olla. Siispä kaivamaan.

Onnekseni aloitin kaivamisen oikeasta reunasta, mikä osoittautui hyväksi valinnaksi. Puisen oven yläreuna tuli pian näkyviin. Mutta lapiota sai heiluttaa tosissaan, ennen kuin ovi oli kokonaan näkyvissä. Eikä siinä vielä kaikki. Ovi oli tietysti umpijäässä, eikä hievahtanutkaan. Rapsuttelin lapiolla oven edustaa mahdollisimman puhtaaksi lumesta, mutta se ei auttanut. Käytin jopa puukkoa apuna, jotta oven raosta sai jäätä kilkutettua irti.

Lopulta päätin käyttää raa’asti voimaa, eli potkaisin ovea ihan huolella. Se auttoi. Oven reuna alkoi irvistää alhaalta. Sain siitä kunnon otteen ja ovi aukesi rysähtämällä.

Sisällä oli aikamoinen näky. Kaikki pinnat lattiasta kattoon olivat lumen tai jään peitossa. Ilma oli kostean tunkkainen. Kosteus oli muodostanut komeita jääkiteitä jok’ikiselle kuviteltavissa olevassa pinnalle. Kämppä ei ollut iso (mutta isompi kuin Vätsärin Tuulijärven kivikämppä) – siinä oli kaksi laveria ja kivistä muurattu takka. Polttopuista ei ollut jälkeä, mutta toisen laverin alla oli muovinen tyhjä polttopuusäkki. Olipa siellä myös lenkkitossut, retkijakkara sekä umpiruostunut saha. Kämpän seinät oli muurattu kivistä jonkinlaisella laastilla. Oven vastaisella seinällä oli kevytpeite maata vasten ja katto oli tehty laudoista.

Paikka ja näky oli kyllä varsin eksoottinen. Hain ahkiosta ruokatermarin ja ryhdyin lounastelemaan. Kämppä oli täynnä hiirensontaa, joten kovin miellyttävää siellä ei ollut oleskella. Sen verran tutkin kuitenkin sisustaa, että löysin ohuen lumipeitteen alta peltirasian, jossa luki ”Steingamma Hyttebok”. No niin, kämpän nimi oli siis vähemmän mielikuvituksellisesti ”kivikammi”.

Lueskelin kirjaa, joka oli huolellisesti pakattu peltirasian sisällä muoviin. Eipä ollut kämpällä talvikävijöitä näkynyt. Ihmekös tuo, koska sattumalta kämppää ei hangesta löytäisi. Lisäksi tämä kämppä oli enemmän nähtävyys kuin varsinainen majoituskohde. En ihan heti keksisi tilannetta, jossa nukkuisin mieluummin täällä kuin teltassa. Talviolosuhteissa yöpyminen voisi olla jopa vaarallista, jos lumimyrsky peittäisi oven umpeen – tai sitten kämpästä olisi pitänyt kaivaa aika paljon muutakin näkyviin kuin vain ovi.

Sen verran aikaa Steingammalla vierähti, että jäljellä olevan päivän ohjelmana oli noin kolmen kilometrin hiihto kunnolliselle tuvalle, Måskohyttalle. Tämä kämppä olisi pienempi eikä niin hyvin varusteltu kuin Storrostahytta. Sisätila kuitenkin.

Hiihto oli melko tasaista, kivikämpältä maasto nousi hieman pienellä harjanteelle, jonka jälkeen piti ylittää Moskanjávri, jonka pohjoisrannalla Måskohytta oli. Maisemia ei kuitenkaan tarvinnut edelleenkään katsella, sillä pilviharso pysyi tiukasti paikoillaan. Silloin tällöin Moskkangáisin eteläiset rinteet näkyivät himmeinä pilven seasta, mutta muuten kaikkialla oli vain päättymätön valkeus.

Moskanjávrilla oli elämää. Jäällä oli yksi teltta ja toisessa paikassa näkyi pilkkijöitä. Telttakin saattoi olla pilkkijöiden tukikohta, koska sen ympäristössä ei näkynyt liikettä. Hiihtelin kuitenkin suoraan kohti Måskohyttaa, jonka olin näkevinäni rinteellä vastarannalla.

Lähempänä tajusin, että kämpäksi luulemani tumma kohde olikin vain kivi. Tarkistin suunnan GPS:stä, ja korjasin sitä hieman enemmän länteen. Pian tajusin, että tupa olikin harjanteen takana piilossa, kun yhytin pilkkiporukan jäljet, jotka tulivat tuvalta.

Tuvalla odotti kuitenkin yllätys. Eihän se kämppä missään harjanteen alla ollut, vaan ihan rehellisesti hangen sisällä. Vain kattoa ja savupiippu näkyi. Ovi ja vähän ikkunaa oli kuitenkin kaivettu esiin, ja piipusta nousi savua. Tuvassa oli norjalaisia, samaa pilkkiporukkaa kuin mitä olin nähnyt jäällä. Kävi kuitenkin ilmi, että he olivat jatkamassa Pältsastuganille, joten pääsin majoittumaan kämppään.

Måskohytta on sympaattinen tupa. Tilaa on kolmelle hengelle, varsinaisessa tuvassa on kaksi laveria ja eteisessä yksi. Patjat kuuluvat luonnollisesti varustukseen, vaikka se muuten on norjalaiseksi tuvaksi kohtuullisen niukka. Polttopuut oli tehtävä rankakasasta, joka nojasi tuvan seinään.

Kävin taloksi. Puiden teko oli alkuun hankalaa, koska rankakasan tyvi oli syvällä hangessa. Vähän sai siis jumpata, että sieltä sai puita pilkottavaksi. Siinä touhuillessani huomasin yksinäisen hiihtäjän lähestyvän järveltä.  Valtavaa ahkiota hinaava norjalainen saapui tuvalle. Kävi ilmi, että hän oli astetta pidemmällä reissulla: hän oli lähtenyt Nordkappista ja matkalla etelään.

Keräilin levittämäni kamat tiiviimmin ja norjalainen majoittui tupaan. Juttelimme – kuten asiaan kuului – varusteista, reiteistä, säästä ja kaikesta muusta vaeltamiseen liittyvästä. Hän kertoi täydentäneensä ruokaa Kilpisjärveltä, jonne oli hiihtänyt Kautokeinosta. Mutkan kautta, poromiehet olivat ohjanneet kiertämään tokkia, ehkä aiheesta, sillä alkoi olla porojen vasomisaika. Kuulemma myös Kilpisjärven buffetti oli maistunut.

Kokkailimme vuorotellen iltaruokaa. Illalla pilvipeite oheni sen verran, että Moskkangáisin tunturi näkyi hieman paremmin. Aurinko laski kauniisti Rostaelvan laaksoon. Rohkaistuin kysymään tupaseuraltani, miten hän oli saanut järjestymään useamman kuukauden vaelluksensa. Hän kertoi, että määräaikainen työsopimus oli päättynyt ja jatkoa oli luvassa vasta syksyllä, ja siten nyt oli ainutlaatuinen tilaisuus lähteä helposti pitkälle reissulle. Vaikka harvemmin keskustelut erämaassa menevät kovin henkilökohtaisiin asioihin, juttu luisti hänen kanssaan sen verran luontevasti, että puhuimme myös ammateista ja monesta muusta asiasta. Totesin kuitenkin jossain vaiheessa, että olen suomalainen, osaan olla myös hiljaa.

Illan jo pimennyttä jatkoimme vielä kynttilänvalossa juttua vaelluksen lisäksi muun muassa kulttuurieroista, maailmanpolitiikasta ja monesta muusta aiheesta. Pöytään laitettiin parasta, minulla oli tarjota keksejä ja suklaata, hänellä sipsejä ja poron kuivalihaa. Hänellä oli kuulemma ruokaa mukana Kilpisjärven täydennyksen jälkeen jopa naurettavan paljon.

Eipä usein kohdalle sattuu näin mukavaa tupaseuraa.

1.4.2024: Måskohytta – Isdalen – Njearreláhku

Nukuinpa kerrassaan makeasti. Olo oli edelliseen aamuun verrattuna aivan eri tasoa. Sää oli taas hieno. Päivät tuntuivat toistavan samaa teemaa: kaunis aamu, mutta iltapäivästä pilvistä tai lumisadetta. Teimme rauhakseen norjalaisen kaverini kanssa aamutoimia. Hän oli jatkamassa Storrostahyttan kautta Dærtavaggiin ja Dærtahyttalle. Tarjouduin ottamaan hänestä pari kuvaa, jotka lupasin lähettää hänelle.

Sanoimme heipat ja lähdimme tahoillemme. Minun reittini suuntasi kohti Isdalenia ja Moskugáisin tunturimassiivin kiertoa myötäpäivään. Isdalenia pitkin kulkee Rostahyttan ja Gappohyttan välinen hiihtoreitti. Kesällä reitti on merkattu norjalaisilla ”T”-merkeillä kiviin, mutta talvella ne eivät luonnollisesti ole näkyvissä. Reitti menee kuitenkin toisella puolella laaksoa kuin mistä olin tulossa, sillä Rostahytta on aika lailla sivussa Måskohyttalta katsottuna.

Maisema oli huikein tähän mennessä. Rostaelvan eteläpuolella kohosi massiivinen Rámat-tunturi ja sen kaksi huippua, matalampi Låglikka ja korkeampi Høglikka. Loogista. Edessä puolestaan kohosi useahuippuinen Isdalsfjellet. Moskangáisin jyrkät rinteet olivat niin suuria, ettei niistä oikein saanut edes käsitystä.

Hiihdin loivasti ylämäkeen, sillä korkeuskäyrää olisi runsaasti taitettavana. Hiihtely oli mukavaa, muttei kovin nopeaa. Maisema kuitenkin helli. Hiljalleen Rostaelvan laakso hävisi näkyvistä Isdalsfjelletin taakse. Oli ihan kunnon vuoristomeininki.

Aloin lähestyä Isdalenin laakson ”perää”, josta laakossa virtaava Iselva (eli jääjoki) saa alkunsa. Laakson perältä oli kuitenkin taiteiltava ylemmäs Čievččascahcan ”satulaan”, eli korkeammalla, noin 1000 metrissä olevaan laakson ylempään osaan. Huomasin koskemattoman hangen keskellä muutamia oksia pystyssä. Tajusin pian, että reitti Rostahyttalta Isdalenin läpi Gappohyttan suuntaan on merkitty, ainakin tältä kohdalta.

Laakson perässä ei ole montaa kohtaa, josta pääsisi suksilla ahkion kanssa ylös. Siten reittimerkintä on varsin tarpeellinen. Nousu oli lyhyt, mutta jyrkkä. Tasailin hengitystä kesken nousun ja kuulin läheltä tulevan suomenkielistä puhetta. Pian harjanteen takaa tuli näkyviin suomalainen pariskunta. He tuskailivat alamäkeen, minä ylämäkeen. Paikka oli aika jyrkkä, joten nousu oli ehkä lopulta helpompaa – siitä selviää raa’alla voimalla – mutta laskussa saisi olla tarkkana, ettei ole turvallaan hangessa ahkio sylissä.

Pariskunta oli menossa Rostahyttalle. He kertoivat, että reittimerkkejä on vähän matkaa, mutta koko väliä Gappohytalle ei ole merkitty. Kuulemma reitti olisi kuitenkin selkeä ja heidän jälkeensä olisi tulossa myös neljän suomalaispojan ryhmä, joten vahva latupohja löytyisi myös.

Pariskunta laski menojaan ja minä jatkoin punnerrusta ylös. Forcella vaan. Onneksi jyrkkä osuus oli lyhyt. Harmillisesti pilvi oli laskeutunut jo niin alas, että näkyvyys oli enää vain joitakin satoja metrejä. Alkoi myös sataa lunta.

Otin pienen videopätkän ja siinä kameraa pakatessa kuulin takaa ihmeellistä vinkunaa. Aivan ääneti ja minulta huomaamatta takana oli tullut koiravaljakko. Vinkuna oli valjakkokuskin ääntelyä, millä hän komensi koiria. Sanaakaan sanomatta valjakko meni ohitse ja jatkoi Gappohytan suuntaan. Muutamaa minuuttia myöhemmin perässä tuli toinen valjakko.

Jatkoin matkaani Isdalenia, tai Čievččascahcaa eteenpäin. Maisemat olisivat varmasti olleet huimia, mutta nyt saattoi vain erottaa valkean pilven seassa takana kohoavat vuorenrinteet. Oikealla puolella kohosi jo Moskkugáisin tunturimassiiviin pohjoisin osa, Juoksaváhnjunni, jonka laki yltää ylimmillään 1524 metriin. Vasemmalla puolella olisi jäätikköjärvien takana näkynyt yli 1400 metriin yltävä Isdalsfjella koko komeudessaan. Siis olisi. Nyt tyydyin virittelemään laskettelulaseja silmille, sillä tuuli kävi edestä ja heitteli teräviä lumihiutaleita päin näköä.

Pidin pienen välipalatauon ja huomasin vastaan tulevan neljän suomalaisen ryhmän. Muutama sana vaihdettiin, mutta jatkoin sitten matkaa. Hiihto hieman tökki. Nousu jatkui edelleen, vaikkakin loivana. Vaikka kilometrejä ei ollutkaan kertynyt kovin paljoa, päivä oli ollut koko ajan nousua. Lisäksi edellisinä päivinä satanut uusi lumi aiheutti sen, että ahkio kynsi hankea paikoin aika syvässä. Kunpa olisikin ollut nyt kelkkaura hiihdettävänä…

Kun maasto tasoittui, reitin risumerkit loppuivat. Mutta niin olivat loppuneet myös seurattavat jäljet. Hämmästyttävän nopeasti lumisade ja tuuli olivat pyyhkineet vastaan tulleiden hiihtäjien ja koiravaljakkojen jäljet. Eipä suunnistaminen sinänsä ongelma ollut, koska piti vain pysytellä laaksossa. Näillä paikoin tuntureita ei olisi ylös päässytkään. Mutta keli oli jälleen lähes täysin white-out, eikä hiihto silloin ole kovin miellyttävää.

Kiviä oli paikoin aika lailla näkyvissä, ja kesäreitin merkkejä näkyi siellä täällä. Pidin tee- ja välipalatauon ja mietin pelisuunnitelmaa. Päätin tähdätä laaksossa olevalle Ruotsin ja Norjan väliselle rajapyykille 291 ja hiihtää siitä vielä eteenpäin sen verran, että alkaisi hämärtää.

Keli oli kyllä surkea. Lunta pyrytti ihan kunnolla. Nyt maasto oli sentään melko tasaista ja sikäli helppoa. Näkyvyyskin parani onneksi vähän, ja aivan lyhyiksi hetkiksi taivaskin pilkotti. Sopivissa väleissä saattoi siten hahmottaa Juoksaváhnjunnin loputtoman korkuista rinnettä. Mutta toive sään parantumisesta oli turha.

Rajapyykillä pidin pienen tauon. Söin päivän suklaakiintiön loppuun ja rapsuttelin suksista lumia irti. Pakkasta oli vain pari astetta ja uusi lumi tarttui nousukarvoihin kiinni. Ei ihme, että hiihto oli välillä raskaan tuntuista. En ollut irrottanut karvoja, sillä pidosta oli ollut toisaalta paikoitellen hyötyä.

Rajapyykin jälkeen lähdin suuntamaan pois laakson pohjalta loivasti Juoksaváhnjunnin rinnettä viistosti nousten. Suunta oli toki itään, mutta siinä missä Gappohytan reitti olisi tällä kohdin alkanut painua alemmas Njearreláhkun laaksoon, tarkoitukseni oli pysyä ylempänä. Jokainen metri oli pois seuraavan päivän tavoitteesta päästä huiputtamaan Moskkugáisia.

Rinnettä ei ollut mukava hiihtää. Paikoin kaltevuus oli yllättävän suuri, vaikka rinne olikin tältä paikoin pääasiallisesti aika loiva. Rinteellä oli myös muutamia jontkia ja lumen kinostuksia, joista piti puskea läpi. Toisaalta välillä piti väistellä kiviä, koska paikoin tuuli oli puhdistanut rinteen ja lunta oli vain nimeksi. Yhdessä kohdassa ohuen lumikerroksen alla oli myös peilijäätä, jolloin painovoima teki tehtävänsä ja valutti hetkellisesti sivusuunnassa alamäkeen.

Tätä temppuilua jatkui parin kilometrin verran. Ryhdyin katselemaan potentiaalista telttapaikkaa, sillä aloin olla Bealčánčahcan tasolla, eikä pidemmälle ollut tarpeen jatkaa. Tasaisia paikkoja ei kuitenkaan ollut liikaa, sillä kuten todettu, olin rinteellä, en laaksossa. Kelvollinen paikka löytyi kuitenkin suhteellisen helposti. Rinteellä oli muutamia ”hyllyjä”, joissa myös tyypillisesti hanki oli ohuempi. Joka puolella oli edelleen täysin valkoista ja lumipyry jatkui, joten minulla ei ollut aavistustakaan, millainen paikka oli maisemallisesti.

Ihan sama. Leiriydyin ja ryhdyin sulattelemaan lunta ja valmistelemaan illallista. Vielä olisi kaksi päivää jäljellä. Jos sää suosisi, ohjelmassa olisi ainakin Moskkugáisin huiputus. Se olisi ykkösprioriteetti. Ja olisi Kilpisjärvellekin vielä yli 30 kilometriä, joten seuraavaksi yöksi olisi syytä ehtiä vähintäänkin Gappohyttan tuntumaan.

Syötyäni ja pakolliset huoltohommat tehtyäni kurkkasin teltasta ulos. Taivas oli alkanut seljetä ja sinisen hetken maisemassa Bárrás ja muut lähitunturit oli mukava nähdä. Pakkanen alkoi kiristyä, kun pilvet väistyivät.

Kömmin makuupussiin ja taisin hetkeksi torkahtaa. Herätyskello oli kuitenkin valmiudessa, sillä kirkas taivas tiesi revontulten mahdollisuutta. Kun tarkistin tilanteen, intuitio oli osunut oikeaan. Taivaalla oli koko taivaankannen kattava revontuliraita ja koillisen puolella uutta revontulta oli juuri syttymässä. Keräsin pikavauhtia kameran, jalustan, toppahousut ja paksun untuvatakin. Eikun hommiin!

Taivaalla tapahtumaa riitti. Revontulten kuvaaminen on siitä mukavaa hommaa, että kun kameran on saanut säädettyä paikoilleen jalustalle ja tarkennukset on tehty, voi kuvia vain räpsyttää lankalaukaisimella ja keskittyä samalla nauttimaan näkymistä. Aktiivisimmassa vaiheessa suoraan päälläkin oli pieni revontulipurkaus, mutta sitä en kunnolla ehtinyt kuvata.

Reilun tunnin verran taivas antoi valoshown jatkua. Kamera alkoi olla jo aika jäässä ja kieltämättä tuntui siltä, että oli aika painua takaisin makuupussiin. Mutta olipahan huikea näytös!

2.4.2024: Bealčánčahca – Moskkangáisi – Njearreláhku – Másealvárri – Gappohytta – Indre Skjærdalen

Aamu valkeni täydellisenä. Pilvetön taivas, maltillinen pakkanen ja ennen kaikkea täysin tyyni sää lupaili päivästä hyvää. Päätös oli siten helppo. Söin aamiaisen ja lähdin kokeilemaan Moskkugáisin huiputusta. Siispä sukset jalkaan, reppuun kamerat ja evästä, ja rinnettä ylös. Leirini oli noin 900 metrissä, joten ensimmäinen etappi oli nousta Bealčánčahcan satulaan noin 1070 metriin.

Nousu oli verrattain loivaa, joten sitä pääsi tekemään suksilla melko suoraviivaisesti. Parissa kohdassa oli noustava vinottain. Olipa mukava hiihtää ilman ahkiota. Sen kanssa nousu olisikin ollut monin verroin hankalampaa. Noustessa maisema jäi selän taakse, mutta sitä piti välillä pysähtyä katselemaan. Norjan puoli – erityisesti Signaldalen ja Bárrás – näyttäytyi komeana panoraamana. Aivan uskomattoman hienoa.

Bealčánčahcan satulan lähestyessä Pältsan tasainen huippu alkoi näkyä komeasti. Pältsan pohjoispuolella on myös pieni terävä sivuhuippu, jota en ollut jotenkin aiemmin edes noteerannut. Hauskasti mittasuhteet näyttävät luonnossa erilaiselta kuin karttoja tutkiessa. Tämä sivuhuippu nousee 1260 metriin, eli ihan mitätön nyppylä ei ole kyseessä, mutta silti se varsinaisen Pältsan huipun vieressä näyttää pieneltä.

Satula oli makea paikka. Maisema Pältsan laaksoon oli todellakin kapuamisen arvoinen. Mutta varsinaiselle Moskkugáisin huipulle olisi vielä kiivettävänä lähes 500 metriä. Bealčánčahcasta katsoen Moskkugáisilla on ensin noin 1290-metrinen sivuhuippu. Se oli seuraava tavoite. Sivuhuipun etelänpuoleinen reuna päättyy pystysuoraan pahtaseinään. Reunalla näkyi myös jonkinlainen lumilippa, eli sen lähelle ei ollut asiaa. Muuten vaarana olisi satojen metrien pudotus.

Pohjoisen puolen rinne on kuitenkin loivempi ja noustavissa jalan. Nousin ensin siksakkia suksilla, kunnes totesin, että nousu on helpompaa jalkaisin. Lunta oli rinteellä runsaasti. Edellisinä päivinä oli satanut paljon lunta, joten pehmeää hankea oli 15–20 senttiä. Joissakin paikoissa enemmänkin.

Nousu jyrkkeni. Parikymmentä askelta ja tauko. Tällä rytmillä hain sopivaa nousureittiä. Maisemia ei joutanut juurikaan ihailemaan, koska energia meni nousuun keskittymiseen. Homma alkoi käymään jännittäväksi. Ja raskaaksi. Tauot menivät hengityksen tasaamiseen. Mietin mielessäni, tuleeko tästä mitään. Maisemat olivat mahtavat jo rinteeltä, mutta onhan huipulle pääseminen aina yhtä kutkuttavaa.

Sivuhuipun itärinne näytti kuitenkin tekemättömältä paikalta. Olin jo yli 1200 metrissä, mutta viimeinen reuna ennen tasaisempaa lakialuetta oli liian jyrkkä. Myös lunta oli paljon, paikoin haaroihin asti. Pysähdyin hetkeksi miettimään, mitä pitäisi tehdä. Palasin vähän matkaa alaspäin ja lähdin kiertämään rinnettä pohjoisen puolelle. Sieltä löytyikin loivempi kohta, josta pääsi nousemaan ylös. Tunne oli voitonriemuinen ja helpottunut, kun pääsin askeltamaan tasaiselle etulaelle.

Etuhuipulta oli vielä noin puolentoista kilometrin matka varsinaiselle huipulle. Lyhyen tasaisen osuuden jälkeen alkoi uusi nousu. Se oli kuitenkin olennaisesti loivempi ja siten myös helpompi. Maisema parani jatkuvasti. Nyt myös Pältsan laakso pääsi paremmin oikeuksiinsa, kun näkymää riitti Pältsastuganille ja sen taakse Kummaenon laaksoon. Taustalla näyttäytyi myös Suomen puolen Käsivarren erämaa. Saana näkyi Duoibalin tunturiylängön takana ja näytti aivan mitättömän pikkuruiselta. Myös Haltin erotti Kovddosgaisin takaa. Bongasinpa myös Ropi-tunturin, joka tästä vinkkelistä oli yllättävän massiivisen näköinen. Oli myös edelleen täysin tyyntä. Aivan unelmakeli siis.

Tallustin rinnettä rauhakseen ylös. Tähyilin Ruotsin ja Norjan välistä rajapyykkiä 290B, joka on 1522 metrissä. Se ei kuitenkaan ole tunturin lakipiste, vaan varsinainen huippu on rajapyykistä vielä satakunta metriä Norjan puolella. Onnistuin nousemaan jotenkin sivusta siten, että ennen varsinaista rajapyykkiä silmiini osui keltaiseksi maalattu rajapyykin läheinen linjapyykki, joka osoittaa rajalinjan suuntaa. Siispä pieni korjaus kurssiin ja bongasin myös oikean rajapyykin. Bingo!

Jatkoin vielä matkaa varsinaiselle huipulle. Laella oli paikoin kivet näkyvissä. Oli vaikea sanoa, mikä oli korkein kohta, sillä laki oli varsin tasainen. Kuljin joka tapauksessa laen reunalle, josta avautui huikea maisema Isdaleniin ja edellispäivän kulkumaastoihin. Se on siinä, Moskkugáisi huiputettu!

Aikaa nousuun oli mennyt reilusti. Ja oli käynyt voimille. Mutta jotenkin paikoillaan ei osannut pysyä. Paikka oli niin upea. Siispä kamera töihin. Koska edelleen oli tyyntä, pystyin lennättämään myös dronea. Akku oli tosin tätä varten pitänyt tunkea hetkeksi housuihin lämpiämään. Ylipäänsä akkujen kanssa oli ollut pientä pulmaa melkein koko vaelluksen ajan. Pakkanen hyydyttää akut ja virtapankit tehokkaasti, joten taskut (ja nyt myös housut) saivat toimia akkujen lämmittiminä.

Moskkugáisin tunturimassiivin hahmotti hyvin laelta. Koko tunturi on noin yhdeksän kilometriä pitkä ja siinä on lukuisia niemekkeitä ja vastaavasti kuruja, joissa osassa on pieniä järviä. Tunturissa on myös lukuisia huippuja, joiden korkeudet vaihtelevat 1380 metristä yli 1500 metriin. Hauskan tunturista tekee se, että lakialue (ja siten myös kaikki huiput) ovat hyvin tasaisia. Ylhäällä voisi siten kulkea suhteellisen helposti koko lakialueen päästä päähän. Täytyypä joskus ottaa projektiksi.

Maisema Norjan puolelle oli aivan fantastinen. Vuoristo jatkui silmänkantamattomiin. Teräviä huippuja, jyrkkiä ja rosoisia rinteitä, mutta myös kauniisti toisiinsa lomittuvia poimuja. Unohtamatta Isdalenia jäätikköjärvineen, jotka erottuivat hyvin tasaisina alueina.

Kävin myös lakialueen toisella reunalla katsomassa tarkemmin Pältsan laaksoa. Myös itse Pältsa, sen tasainen päähuippu ja terävä etelähuippu (jossa kävin ensimmäisellä yksinvaelluksellani vuonna 2016), olivat mieluisaa ja komeaa katseltavaa. Nyt vasta oikeastaan tajusin, miten iso Pältsan-Moskkugáisin tunturialue on muuhun Ruotsin ja Käsivarren tuntureihin verrattuna. Maisemaa riitti niin pitkälle kuin silmillä saattoi nähdä. Käytin toki kameran teleobjektiivia apuna, mutta maisema ulottui Kummaenolta aina pitkälle Könkämäenoa ja sen takana Käsivarren erämaata. Esimerkiksi Lammasoaivin tuulivoimalat oli helppo paikantaa. Näkyvyys oli varmaan toista sataa kilometriä. Mutta vastaavasti Pältsa erottuu hyvin myös monelle paikalle Käsivarren maantietä. Sen erottaa helposti myös esimerkiksi Ropi-tunturin huipulta, kuin myös Haltin laelta, jos osaa katsoa.  

Olo oli kuin maailman katolla. Erittäin messevä siis. En olisi voinut kuvitella huikeampaa säätä huiputukselle. Nyt pyyhittiin pois monen edellisen päivän oikuttelevan sään aiheuttama lievä harmitus.

Mutta kuten tunturissa aina, myös alas on tultava. Kuljin takaisin rajapyykille, jossa vielä hetkeksi pysähdyin ihastelemaan maisemaa pohjoiseen. Signadalenin pohjalla näkyi vilausta Lyngenvuonosta. Sen takana ”Lyngenin alpit” toivat taustaa. Mutta lähempänä Bárrás ja sen takana kohoava laaja Markusfjelletin tunturialue olivat komeata katseltavaa nekin.

Jatkoin laskeutumista. Harkitsin laskua suksilla, sillä rinnettä olisi voinut laskea sivuitse laskemalla todennäköisesti jopa omilla taidoillani. Päätin kuitenkin laskeutua jalan, sillä se oli turvallisempaa. Lasku etuhuipun tasalle oli helppoa ja nopeaa. En kuitenkaan kulkenut nyt etuhuipun kautta, vaan koukkasin sen pohjoispuolelta koko ajan hiljalleen laskeutuen. Paikoin rinne oli jyrkempi, ja linjaa piti hieman katsoa, jottei olisi ajautunut liian jyrkkiin paikkoihin. Laskussa sauvoista oli korvaamaton apu.

Alempana katselin Gappohyttalle menevää uraa. Nyt se oli selvästi näkyvissä. Näkyipä uralla muutamia pieniä liikkuvia pisteitä. Liikennettä tuntui tunturissa olevan. Laitoin loppulaskuun sukset jalkaan, ja niinpä olinkin hujauksessa takaisin teltalla.

Söin pikaisen lounaan ja purin leirin. Nyt vaelluksen tavoitteet oli saavutettu, joten jäljellä oli siirtymä takaisin Kilpisjärvelle. Olin aiemmin kaavaillut, että saattaisin käydä myös huiputtamassa Paraksen, mutta siihen ei jäänyt aikaa, koska seuraavana päivänä pitäisi olla jo Kilpisjärvellä.

Lähdin hiihtämään suoraviivaisesti kohti Gappohyttaa. Tavoite oli hiihtää pimeään asti niin pitkälle kuin suinkin ehtii. Reitti vei suoraan kohti matalaa Másetvarrin tunturia, jonka takana Gappohytta odotteli. Ilmeisesti päivä oli ollut jo sen verran rankka – tai sitten ahkio oli muuttunut painavammaksi – että loivahko ylämäki otti tosissaan voimille. Ärräpäitä sinkoili muutama, kun tamppasin rinnettä ylös.

Onneksi tämän punnerruksen jälkeen homma muuttui helpommaksi. Laelta saattoi laskea loivaa rinnettä aina Ruotsin ja Norjan rajalle ja Gappohyttalle saakka. Edellinen käynti tällä paikalla oli syksyllä 2016, mutta paikka näytti olevan entisellään, aina rajan keltainen peltikyltti mukaan lukien.

Gappohyttalla oli elämää, suksia ja ahkiota oli pihassa runsaasti. Kävin vain nopeasti vilkaisemassa pihapiiriä ja jatkoin saman tien matkaa. Nyt hiihto oli helppoa, sillä Kilpisjärven suunnasta tuli vahva hiihtoura. Gappohyttan lähellä ura menee kuitenkin epätasaisessa maastossa, joten jonkin verran sai taas mennä ylös-alas-jumppaa ahkion kanssa.

Aurinko alkoi painua mailleen. Ilta oli ehkä komein koko reissulla. Paras ja Márkos-Malla tarjosivat postikorttimaisemaa, harmillisesti vain selän takana. Välillä piti siis vilkuilla taakse. Pakkanen tuntui taas kiristyvän. Hiihtouraan yhdistyi vähän ennen Indre Skjærdalenia kelkkaura. Hiihto oli siten entistä helpompaa. Päivän suoritus kuitenkin tuntui, joten homma alkoi mennä puurtamiseksi.

Ohitin yhden teltan, jossa oli elämää. Jatkoin siitä vielä pari sataa metriä eteenpäin seruraavalle laelle, josta avautui hieno näkymä Paraksen suuntaan. Alkoi olla jo hämärä, joten nyt oli aika leiriytyä. Paikka oli komea. Paraksen lisäksi myös Pältsan huiput näkyivät Gahppooaivin takaa. Taivas oli kirkas, mutta ohutta pilveä liikkui siellä täällä.

Otin ohuemman makuupussin paksun kaveriksi valmiiksi, sillä yöstä vaikutti tulevan kylmä. Nautin viimeisen maastoillallisen ja kelailin päässäni mennyttä vaellusta. Viimeisenä iltana mieli alkaa jo siirtyä paluumatkaan ja arkeen. Kaikki oli sujunut mainiosti, eikä hukkunutta GoPron patteriluukun kantta lukuun ottamatta mikään ollut mennyt rikki. Muitakaan mainittavia ongelmia ei ollut esiintynyt. Myös reittisuunnitelma oli toiminut hyvin. Toki jos aikaa olisi ollut pari päivää enemmän, olisi lenkkiä saanut pidennettyä. Se kuitenkin oli nyt toissijaista. Näitä pohdiskellen aloin unille.

3.4.2024: Indre Skjærdalen – Golddajávri – Kolmen valtakunnan raja / Kuohkimajärvi – Kilpisjärvi

Yö oli tosiaan kylmä, mutta en tarvinnut tuplamakuupussia. Aamu oli jälleen kaunis, muttei täysin pilvetön. Välillä Paras oli pilven peitossa, eikä sää ollut aivan täydellinen. Välillä myös vihmoi muutaman hiutaleen lunta.

Tein aamutoimet ripeästi. Matkaa Kilpisjärvelle oli vielä reilusti taitettavana, noin 25 kilometriä. Nyt motivaattorina oli myös hotelli ja sauna, johon halusin ehtiä hyvissä ajoin. Ahkion pakattuani lähdin hiihtämään kelkkauraa.

Ura oli mukava hiihtää. Ennen Gåldahaugen-huippua se kääntyi laskuun kohti Golddajärven länsipäätä. Luin karttaa huolimattomasti, joten tässä minulle tapahtui arviointivirhe. Kelkkaura ei vienyt kohti kolmen valtakunnan rajaa ja Kuohkimajärven autiotupaa, vaan Golddajärven länsipuolella olevan Vuolit Golddaluoppal-järven ranteen ja siitä edelleen kohti tunturia. Eli aivan väärään suuntaan. No, tätä en toki heti huomannut, vaan nautin alamäen tuomasta vauhdista. Vuolit Golddaluoppalin rannassa oli poronhoitajien luksustelttoja (luksus, sic!) ja kelkkajälkiä enemmän kuin tarpeeksi. Aloin huomata virheeni, sillä ura ei mennyt Kuohkimajärveä päinkään. Helkutti, olisi pitänyt pysyä ylhäällä ja hiihtää vain suoraan itää kohti.

Kiroilin mielessäni sillä nyt matkaan tuli vähintään parin ekstrakilometrin sakko. Lähdin hiihtämään umpista kohti Golddajärven jäätä. Siellä oli järkeni mukaan pakko olla jonkinlaisia hiihtojälkiä, sillä kaikki Gappohyttalta Kilpisjärvelle (tai päinvastoin) hiihtäneet eivät voineet olla tehneet samaa virhettä.

Hiihdettävä oli, muu ei auttanut. Golddabáktin pahta ei vain pannahinen tuntunut lähestyvän millään. Taas oli laskettava askelia. 100, 200, 300… Pakkohan sen matkan on taittua, kun rämpii menemään. Mutta aika väkisin vääntämiseksi hiihto alkoi mennä. Viimeinen päivä on aina tämmöinen.

Hitaasti, mutta varmasti, Golddabákti tuli kohdalle. Maasto oli onneksi tasaista hiihtää. Löysin myös oikeaan suuntaan menevät jäljet, jotka olivat vain kevyesti peittyneet lumeen. Jäljet johtivat lopulta Golddajärven jäälle, ja pian sen jälkeen keltainen möllykkä, eli kolmen valtakunnan rajapyykki tuli näkyviin. Sää oli muuttunut pilviseksi. Se ei kuitenkaan haitannut, koska maisemien katselu alkoi olla toissijaista. Mielessä oli vain suksiminen mahdollisimman nopeasti Kilpisjärvelle.

Kolmen valtakunnan rajalla kävi yksi moottorikelkka kääntymässä. Katsastin rajapyykin, joka näytti samalta kuin ennen. Sitten kipaisin Kuohkimajärven tuvalle lounashommiin. Tupa oli tyhjä, mutta edellisenä yönä siellä oli ollut yöpyjiä. Samoin päiväkävijöitä oli ollut edellispäivinä runsaasti. Söin lounaan pikaisesti ja jatkoin matkaa. Vastaan tuli heti ensimmäisen päiväretkihiihtäjät.

Kilpisjärvelle oli vielä noin 16 kilometriä matkaa, mutta koko matkalla menee kelkalla ajettu latu-ura. Jäätä pitkin on nopeahko hiihtää jopa ahkio perässä. Mutta kevyeksi hiihtoa ei voinut kuitenkaan sanoa.

Muutaman kilometrin jälkeen, kun järvenselkä avautui kunnolla, alkoi myös älytön tuuli. Vaatetta piti lisätä, vaikka hiihdinkin melkein niin kovaa kuin tunturisuksella ja ahkio perässä oli ylipäänsä mahdollista. Näkyvyys heikkeni tuulen mukana ja vihmoi taas lunta. Okei, homma ei ollut enää kivaa. Mutta eteenpäin oli mentävä, onneksi motivaatiota tarjosi ajatus saunasta.

Järvellä meni kelkkoja sinne tänne, kuten Kilpisjärvellä on tapana. Pikkuhiljaa Kilpisjärven eteläinen kylä lähestyi. Nyt ei kiinnostanut enää mikään muu kuin Kilpishallin herkut ja maaliin pääsy. Kilpishotellin kohdalta latu-ura nousi pois järveltä. Kuljin hotellin pihan läpi tien varteen, johon jätin ahkion. Suorin suuna päänä kauppaan ostamaan herkkua ja pari saunaolutta.

Kauppareissun jälkeen jatkoin hiihtoa tien vartta vielä muutaman sata metriä, kunnes saavutin päämääräni. Olin buukannut viimeiseksi yöksi majoituksen Cahkal-hotellista, joka on mainio lisä Kilpisjärven majoitustarjontaan.

Parkkeerasin ahkion pihaan ja kävin kirjautumassa sisään. Saunavuoron alkuun oli vielä aikaa, joten ohjelmassa oli tehokas kamojen välppäys.

Saunaan oli aivan ihana mennä, kuten aina vaelluksen jälkeen. Mutta nyt saunakin oli erityinen kokemus – sää oli parantunut ja hotellin saunasta oli huikaiseva maisema Saanalle.

Saunan jälkeen kävin hotellin ravintolassa syömässä. Ruoka oli erinomaista. Kontrasti vaelluksen sapuskoihin ei olisi voinut olla suurempi. Kontrasti muihin asiakkaisiin oli myös kohtuullisen suuri, sillä syväpuhdistuksesta huolimatta ulkoinen olemukseni ei ollut kovin freesi. Syötyäni alkoi silmä jo lupsaamaan, joten oli aika mennä unille.

* * *

Aamulla oli todella kylmä. Pakkasta oli 30 astetta. Koska olin saanut dronen akut ladattua lennätin sitä hieman kylän yllä. Hotellin aamupala oli mainio, kuten koko majoituspaikka muutenkin. Minulla olikin aikamoinen nälkä, sillä energiankulutus oli vaelluksella ollut sen verran suurta, ettei se heti tasaannu.

Koitti paluumatkan aika. Kipaisin käymään luontotalolla, joka on sopivasti hotellin vieressä ja sitten raahasin romppeeni Kilpishallin pihaan, jossa Eskelisen bussi jo odotteli. Sää oli jo lämmennyt, oli jälleen hieno aurinkoinen päivä.

Bussimatka oli jälleen pitkä ja tylsä. Olisin ajanut itse mieluummin. Mutta olipa aikaa tehdä tilinpäätöstä reissusta. Bensaa oli palanut paljon vähemmän kuin mihin olin varautunut.

Käytännön ongelmia oli aiheutunut lähinnä virtapankkien kanssa, sillä yksi jäätyi totaalisesti, eikä lämmittelynkään jälkeen antanut virtaa. Ylipäänsä elektroniikan kanssa tusaaminen on jatkuvassa pakkasessa aika rajua hommaa. Akut kainalossa nukkuminen auttaa vähän, mutta on yllättävän epämukavaa. Garmin inReachin akku puolestaan kesti erinomaisesti, kun suljin sen aina yöksi ja käytössä ei ollut jatkuvaa reitin seurantaa. Muutoinkin vehje vaikutti olleen hyvä hankinta.

Rovaniemellä sai siirtyä suoraan junaan. Kävin ruuhkaisessa ravintolavaunussa syömässä, jonka jälkeen vetäydyin hyttiini ja odottelin unen tuloa. Aamulla juna oli kuuden jälkeen Pasilassa, ja reissun ympyrä sulkeutui.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *