Syksyn 2025 vaelluksella löysin itseni kulkemasta kalottireittiä Reisan kansallispuistossa Norjassa, sekä tutustumassa eeppiseen Mollisfossenin vesiputoukseen. Sattuipa reissulle myös itselleni vielä käymätön kolkka Käsivarren erämaasta, eli Valtijoen laakso. Reitille osui myös lukuisia uusia tupakohteita ja yksi unohtumaton ilta. Mutta miten tähän päästiin? Ensin pitää peruuttaa ajassa loppukesän lämpimiin päiviin, kun ryhdyin syyskuun alun reissua suunnittelemaan.

* * *

Kun kesä 2025 alkoi kääntyä syksyksi ja kalenterissa vaellukselle budjetoitu viikko alkoi lähestyä, piti rehellisyyden nimissä vaellusmotivaatiota hieman etsiä. Olin hahmotellut alustavia reittisuunnitelmia Lemmenjoelle ja Kaldoaiviin, mutta jotenkin kumpikaan kohde ei saanut aikaan suurta vaelluskuumetta.

Lemmenjoella olin miettinyt vaellusta kansallispuiston läpi siten, että olisin kulkenut Puljun erämaan ja Lemmenjoen länsiosien kautta Njurkulahteen. Totesin kuitenkin, että reitti olisi logistisesti liian hankala käytettävissä olevaan aikaan nähden. Saman kohtalon koki suunnitelman kävellä Utsjoelta Kaldoaivin halki Näätämöön (tai vaihtoehtoisesti Sevettijärvelle). Aikatauluni eivät osuneet tällä kertaa hyvin nappiin sen kanssa, että auto olisi jäänyt esimerkiksi Inariin ja siitä olisi jatkanut (ja sinne palannut) bussilla.

Eräänä ilta karttoja tutkiessani silmäni osuivat Reisan kansallispuistoon Norjassa. Tajusin, että Kautokeinosta pääsee lähelle Reisan kansallispuiston itäosia autolla. Vaikka Reisa ei ole koskaan tuntunut itselleni kovin mielenkiintoiselta kohteelta, pienen taustatutkimuksen jälkeen se alkoi vaikuttaa juuri siltä, mitä tulevalta reissulta kaipasin. Vaellusjalkaa alkoi vipattaa.

* * *

Reittisuunnitelma syntyi kuin itsestään. Kautokeinosta Biedjovággeen kulkee asfaltoitu (mutta kapea!) maakuntatie, Fylkesvei 7982, joka on rakennettu 1960-luvun lopulla Kautokeinosta Biedjovággen kaivoksille.

Kaivostoiminta on sittemmin lopetettu, mutta tietä pitkin pääsee sulan maan aikaan kätevästi Reisan kansallispuiston tuntumaan, muutaman kilometrin päähän Ráisjávrista. Myös Suomen, Ruotsin ja Norjan yhdistävä kalottireitti kulkee Ráisjávrin kautta. En reittiä suunnitellessa ensin edes hoksannut, että Reisadalenin reitti on tosiaan osa tätä yhteensä noin 800 kilometrin mittaista vaellusreittiä.

Kulkisin ensin kalottireittiä Ráisjávrilta Reisadaleniin, jossa sijaitsee muun muassa Mollisfossen, Reisan kansallispuiston korkein vesiputos. Sen pudotuskorkeus on yhteensä käsittämättömät 269 metriä, korkein yksittäinen putouskohta sekin 140 metriä. Mollisfossenilta punnertaisin ylös tunturiin ja Suomen ja Norjan rajalle Somasjärvelle. Sieltä kulkisin Käsivarren erämaan vielä itselleni käymättömän kohteen, Valtijoen laakson pohjoisesta etelään. Osuisipa reitille mukavasti myös uusia tupakohteita. Syksyn mahdollisissa sateissa tupamahdollisuus on aina plussaa. Paluu lähtöpisteeseen tapahtuisi Reisan kansallispuiston eteläosan tunturiylängöillä olevaa mönkijäuraa pitkin. Matkaa reitille tulisi ilman mahdollisia ekstralenkkejä noin 140 kilometriä.

---

31.8.2025: Die reise nach Reisa

Kautokeino – Biedjovággi – Reisajärvi

Ruuhka-Suomesta Kautokeinoon on melkoinen matka. Olin alun perin ajatellut tulevani auton kanssa junalla Rovaniemelle, mutta lippujen hinnat olivat ehtineet kohota sen verran tähtitieteellisiksi, että ajaminen tuntui oikein järkevältä vaihtoehdolta. Niinpä ensimmäisen päivä kului rattia pidellessä. Matka sujui kuitenkin kauniissa säässä oikein leppoisasti.

Yhteensä 9,5 tunnin ajosuoritteen (plus tauot!) jälkeen olin Kautokeinossa, josta oli vielä noin 35 kilometrin ajo Biedjovággen tietä starttipisteelle. Tie on yllättävän hyvä ajettava. Muutamia isompia heittoja ja yksittäisiä sorakohtia oli, mutta pääasiassa asfalttipinta oli kohtuullisen hyvässä kunnossa. Maisemat tiellä olivat myös mainiot, sillä tie nousi ylös puuttomalle paljakalle. Maisemat olivat tyypillistä Finnmarkia, hyvin samanlaista kuin Suomen Lapissa.

Jätin auton Guorbavuopmin poroerotuspaikalle. Varsinainen Biedjovágge kaivosalueineen oli vielä muutama kilometri tietä eteenpäin. Poroerotuspaikka oli mainittu parkkipaikaksi Reisan kansallispuiston sivuilla. Paikalla oli pari autoa, mutta muuten paikka oli melkoinen karavaanarialue. Asuntovaunut eivät kuitenkaan olleet liikkuvaa sorttia, vaan pysyväisluonteisia porokämppiä. Olipa seassa hieno vanha bussikin, joka tosin oli sisustettu vähemmän koreasti. Puhdashenkinen porokämppä sekin.

Järjestelin tavarani ja kävin vielä kerran tarkistuslistan läpi. Tarkoitus oli kulkea ensiksi poroaidalta lähtevää mönkijäuraa Reisavannhyttalle, noin neljän kilometrin päähän. Reisan kansallispuiston sivujen mukaan nelivetoautolla olisi päässyt ajamaan hieman kauempaa lähtevää huoltotietä aivan tuvan tuntumaan, mutta ehkä oli parempi jättää auto tähän maantien varteen.

Kello oli 18:20, kun heitin rinkan selkään. Samalla hetkellä paikalle kurvasi tieltä mönkijä, jota kuski ja kyydissä ollut lapsi alkoivat pakata peräkärryyn. Olivat Kautokeinon saamelaisia. Vaihdoimme muutaman sanan englanniksi. Kuulemma ura Reisajärvelle olisi helppo. Kysyin myös Biedjovággen tiestä, ja mies kertoi, että se oli kaivokselle asti hyvin ajokelpoinen. Kuulemma moni suomalainen menee niille seuduille kalaan.

Ryhdyin tallustamaan kohti Reisajärveä. Mönkijäura oli tosiaan helppokulkuinen. Jonkin matkan jälkeen tosin ura oli myllerretty kaivinkoneella oikein kunnolla. Kaikesta päätellen uraa pitkin oli vedetty maakaapeli. Sää sen oli mitä parhain. Lämpöä oli vielä lähemmäs 15 astetta, vaikka ilta alkoikin jo viiletä. Hyttysiäkin lenteli jonkin verran.

Reisavannhyttalle kulkuun kului aika tarkkaan tunti. Reisavannhytta (tai Ráisjávrihytta) on Stastkogin omistama ja hallinnoima maksullinen tupa. Kautokeinosta tuleva kalottireitti kulkee tuvan pihan läpi. Pihalle sopii hyvin muutama teltta, ja onpa paikalla myös laavu, tulipaikka ja pöytäryhmä. Reisajärven ranta on hiekkapohjainen, joten uimaan pääsisi halutessaan hyvin.

Tuvan jälkeen reitti jatkui pienen joen yli parkkipaikalle ja venerantaan. Tähän siis pääsisi maastokelpoisella autolla. Paikalla oli useampi vene ja yksi venetraileri. Ranta oli ilta-auringossa oikein hieno, mutta rannan yli kulkeva sähkölinja rehellisyyden nimissä pilasi vähän maisemaa.

En kuitenkaan ajatellut jäädä vielä tähän telttailemaan, vaan jatkoin matkaa. Innostuksissani lähdin kulkemaan maastoautotietä rinnettä ylös, kunnes tajusin, että polku erkani jo alempaa. Ei kyllä kalottireitin merkintöjä voi liikaa kehua, sillä polun alku rannalta oli hyvin huomaamaton rako pusikkoon. Oikean polun löydettyäni tallustelin sitä komeassa auringonlaskussa. Polun vieressä oleva ja järven rantaa myötäilevä poroaita huvitti, sillä näytti, kuin polun kulkijoilta olisi haluttu estää pääsy Reisajärven hienolle hiekkabiitisille.

Noin kilometrin päässä polku saapui muuntoasemalle, jossa aikanaan sähkölinjasta on erkaantunut haara Biedjovággin kaivoksille. Muuntoaseman vieressä on lukittu mökki. Oven päällä oli teksti ”Ymber”. Jälkikäteen selvisi, että se oli paikallinen sähköyhtiö. Ilta alkoi jo tummua. Napsin mökistä pari kuvaa ennen kuin jatkoin kalottireittiä eteenpäin. Mökiltä lähti myös mönkijäura koillisen suuntaan, joka olisi yhtynyt Reisajärvelle menevään maastoautotiehen.

Muuntoaseman jälkeen mönkijäura painui alas suolle. Sinne oli rakennettu komeat ja leveät pitkospuut mönkijöille. Hyvä niitä pitkin oli kulkea, vaikka lankkujen välistä loiskahteli ruskeaa vettä välillä runsaasti. Lyhyen pitkostaipaleen jälkeen kävi kuitenkin ilmi, että edessä oli reissun ensimmäinen kahlaushomma. Kartassa mitättömän näköinen puro oli todellisuudessa noin 20 metriä leveä vuolaasti virtaava joki. Mönkijäreitti painoi virran poikki suoraviivaisesti, joten kyllä siitä kahlaamalla pääsisi. Ja niin pääsikin, vettä oli alle polven, kun reittiä hieman katsoi. Ylityksen jälkeen riitti vielä mönkijäpitkoksia. Katselin karttaa ja ajattelin, että kävelisin vielä noin kilometrin ja leiriytyisin jonnekin Holvinjávrin rantaan.

Mönkijäura nousi hiljalleen rinnettä ylös ja yhytti sähkölinjan. Kuljin hetken sähkölinjan viertä, kunnes totesin, että nyt on aika etsiä teltalle paikka. Lähdin toiveikkaana alas kohti Holvinjávria. Onneksi kelvollinen paikka teltalle löytyikin suhteellisen helposti.

Oli jo varsin hämärää, kun teltta oli pystyssä yhdeksän maissa. Kilometrejä oli kertynyt noin yhdeksän. Illan taivas pohjoisessa oli oikein kaunis. Hain vettä järvestä, mikä ei ollut helppoa, sillä ranta oli matala. Sitten pikapuoliin trangia tulille ja havaijinpata porisemaan. Kokkailut sai hoitaa aika lailla pimeässä. Tosin näin lyhyen kävelyn jälkeen oli pakko jättää osa satsista syömättä. Ei yksinkertaisesti jaksanut kaikkea. Järven takana tunturin rinteellä näkyi mönkijän valot. Kartasta näkyi, että siellä toden totta kulki mönkijäura ylhäältä tunturista Reisajärven porokylään (Nilut siida). Tähystelin taivasta myös revontulten toivossa, mutta sain katsella ainoastaan Otavaa. Järveltä kuului jonkinlaisen sorsan tai muun vesilinnut kaakatus. Nukkumaan mennessä lämpötila on pudonnut jo neljään asteeseen. Taivas oli kirkas, joten luvassa oli kylmä yö.

---

1.9.2025: Kalottireitti & sähkölinja, friends forever

Reisajärvi – Imofossen

Yöllä pakasti. Aamuviideltä mittari näytti kahta astetta pakkasta. Viileää tosiaan oli, kiskoin jossain vaiheessa kevytuntuvatakkini kaveriksi makuupussiin. Nukuin siitä huolimatta aika hyvin. Olin ajatellut, etten laita herätystä, vaan nukun ja otan lepoa sen verran kuin on tarpeen.

Aamulla valoisuuden lisääntyminen repi kuitenkin hereille hyvissä ajoin. Vaikka jatkoinkin vähän unia, yhdeksän maissa aurinko osui jo telttaan, jolloin sisällä alkoi tulla turhan kuuma. Taivas oli lähes pilvetön ja päivästä oli tulossa erittäin hieno. Fiilis oli hyvä. Tästä se vaellus kunnolla pääsisi alkamaan, mutta oli hyvä, että edellisenä päivänä oli saanut jo tehtyä pienen sisäänajon.

Poimin aamupuuroon tuoreita puolukoita. Siinä aamutoimia tehdessäni huomasin kalottireitillä yksinäisen kulkijan suuntaavan kohti Reisajärveä. Ihmishavainto heti aamuun. Tästä ei siis tulisi päivää, jona en kohtaa ketään.

Teippasin jalat. En ollut tehnyt sitä heti lähtiessä, jotta näkisin, mitkä kohdat jaloista alkaisivat ensimmäisenä hiertää. Sain siten teipillä suojattua tärkeimmät kohdat nilkasta ja kantapäistä. Sitten olikin aika purkaa teltta ja punnertaa takaisin kalottireitille ja sähkölinjan varteen. Sähkölinjan olikin lupa olla läheisin ystäväni tulevina päivinä, sillä tämä Nordreisan ja Kautokeinon yhdistävä linja kulkisi kalottireitin tuntumassa aina Reisalaaksoon asti. Ehtisin siis katsella sitä kilometritolkulla.

Kello oli lähdön hetkellä 10. Levänneenä askel oli kevyt. Sähkölinja koukkasi pois polun varresta ja polku nousi matalan Áitevárrin päälle. Kyseisen vaaran takana oli Nilut-suvun saamenkylä eli siida. Se jäi kuitenkin sen verran sivuun polusta, ettei taloja näkynyt. Sen sijaan polulta oli mainio maisema luoteeseen Reisaelvan laaksoon ja Boazoaivin tuntureille, minne kalottireittikin painuisi.

Hieman myöhemmin, polun laskettua alas, näkyviin tuli yksi talo. Sekin jäi polulta sivuun, mutta laskin rinkan selästäni ja kävin katsomassa paikkaa. Ketään ei ollut kotona. Paikka oli komea: isohko talo mäen päällä, josta oli hieno maisema järvelle. Rannassa rinteen alla oli selvästi saunarakennus. Reisan kansallispuiston sivuilla oli kerrottu, että etukäteen varaamalla täältä olisi voinut buukata majoituksen.

Polku Sáitejávrille haarautui heti Nilut-siidan jälkeen. Jos kaikki menisi putkeen, palaisin sieltä takaisin Reisajärvelle muutaman päivän päästä. Tähän asti matkaa oli kertynyt autolta 12 kilometriä – sen verran piti siis aikanaan kävellä samaa polkua takaisin. Nyt alkoi varsinainen rengasreitin teko, kun jatkoin kalottireittiä Nedrefosshyttan suuntaan. Muutama askel myöhemmin vastaan tuli kansallispuiston raja. Polku kapeni, eikä ollut enää varsinaisesti raskaasti liikennöity mönkijäura.

Maasto oli varsin avointa. Pian horisontissa kohosi kovasti tutunoloinen tunturi lumilaikkuineen. Ritničohkka, saattoiko olla? Tunturin muoto täsmäsi ja suuntakin oli mielestäni oikea. Silti tuntui jotenkin ihmeelliseltä, että tuo Suomen korkein tunturi hallitsisi maisemaa tänne noin 40 kilometrin päähän. Mutta kyllä se Ritničohkka lopulta oli (minkä varmistin kuvista ja karttojen avulla jälkikäteen).

Saavutin pian Njárgajohkan, jonka ylitys oli kahluuhomma. Helppo tosin tämäkin. Tuntui ihan mukavalta huljuttaa jalkoja viileässä vedessä. Ylityksen jälkeen polun varressa oli metallinen laatikko, jossa oli kerrottu alueella olevasta historiallisesta pyyntikuoppajärjestelmästä. Olipa paikalla myös infotaulu, jossa oli mukavasti tekstiä norjan, englannin ja kveenin- tai meänkielellä (jota suomalaisen on helppo lukea). Ylipäänsä polku on vanha kulkureitti Kautokeinosta Reisalaaksoon ja jäämerelle. Kyltit ja tekstit muistuttivat kulkijaa siis menneistä ajoista.

Polku ristesi jälleen sähkölinjan kanssa. Linja tosin oli melkein koko ajan näköetäisyydellä. Eihän se avoimessa maastossa piiloonkaan pääsisi. Tulipa vastaan myös vaelluksen ensimmäiset porot. Muutama poro juoksenteli pusikossa ja pysähtyi ihmettelemään yksinäistä kulkijaa.

Polku oli oikein helppokulkuinen, joskin paikoin varsin huonosti merkitty. Välillä piti hieman katsoa, missä oikea polku meni. Ei täällä kuitenkaan eksymisen vaaraa ollut. Jonkun vaeltajaparan kenkä oli sanonut sopimuksensa irti, sillä erääseen koivunoksaan oli ripustettu irronnut kengänpohja. Kovin paljon kyseisellä kengällä ei ollut kävelty sillä pohjan kuviointi ei ollut juuri lainkaan kulunut. Jokunen kilometri myöhemmin tuli vastaan kengän muut osat. Mietin mielessäni, että mitenköhän tämä kulkija oli maastosta pois itsensä taistellut…

Maasto muuttui avoimeksi tunturipaljakaksi, mutta mistään kivierämaasta ei ollut kyse. Polku kulki leppoisasti avointa varvikkopaljakkaa. Myös nousut olivat loivia. Mutta kilometrejä oli kuljettavana paljon. Reisavannhyttan ja Nedrefosshyttan väli on noin 30 kilometriä, joten vaikka niin pitkään ei ollutkaan tavoitteena kulkea vielä tänään, saisi polkua Imofossenin vesiputoukselle ja Imogammenin tuvalle tallustaa reippaasti yli 20 kilometriä. Ihan riittävä päivämatka siis.

Lämpöä piisasi. Aurinko porotti lähes pilvettömältä taivaalta, eikä juuri tuullut. Katsoin mukanani olleesta lämpömittarista, että varjossa lämpöasteita on 19. Soijaa pukkasi kulkiessa ihan huolella.

Vesipaikkoja polun varressa ei ollut turhan usein. Kahden maissa pidin lounastauon nimettömän Boazoaivilta laskevan puron varressa. Olikin jo nälkä. Sähkölinjakin oli taas seurana polun välittömässä läheisyydessä. Purolla oli hieman tympeä haju – se saattoi johtua vain kasveista, mutta keittelin kuitenkin varmuuden vuoksi vettä pitkään ennen sen käyttöä.

Söin lounaaksi Real Turmatin chili con carne -valmisruuan. Olen näitä aiemmin vältellyt, sillä nämä ovat olleet aiemmin omaan makuuni aivan liian suolaisia. Lisäksi hintaa kertyy melkoisen paljon, jos näitä söisi valtoimenaan (yksittäinen annospussi maksaa helposti noin 10 euroa). Kolmantena seikkana, näistä tulee paljon roskaa, joka on suhteellisen tilaa vievää. Pussit ovat aika paksua muovia.

Olen kuitenkin vähän kyllästynyt aikaisempiin lounasratkaisuihini, joten tälle reissulle olin varannut viisi valmisruokapussia. Helppojahan nämä valmiit pussit kyllä ovat. Lisää vain kuuma vesi, odota, syö. Täytyy myöntää, että ehkä näissä on reseptiikka kehittynyt, sillä maku oli varsin hyvä. Myönteinen kokemus siis.

Lounastauon jälkeen polku alkoi nousta uudemman kerran puuttomalle. Onnistuin hetkeksi kadottamaan polun, mutta se löytyi, kun nousi pienen jontkan toiselle puolen harjanteen päälle. Kalottireitin merkintä on tosiaan melko vaatimaton täällä Norjan puolella.

Taivaalla alkoi olla enemmän pilviharsoa, mutta sää oli edelleen mainio. Nyt maisemaa alkoi hallita yksi Reisan kansallispuiston komeimmista tuntureista, 826-metrinen Jiertá. Se kohoaa muuta aluetta selkeästi korkeammalle, ja on etenkin kalottireitiltä katsottuna erityisen komea. Tunturin itärinne putoaa jyrkkänä pahtaseinänä alas Reisaelvan kanjoniin, joka tällä kohtaa ei ole vielä syventynyt varsinaiseksi Reisalaaksoksi.

Polku kulki kauniin maaruskan keskellä. Koivujen pääväri oli vielä vihreä, mutta maaruska alkoi olla jo kaunista. Laskin rinkan välillä selästä ja oikaisin ruotoni pehmeään varvikkoon. Olipas mukavaa, kerrassaan!

Pikkuinen Miehtajohka oli seuraava kahlaus. Joki ei ollut leveä, mutta vettä siinä oli juuri sen verran, ettei kengillä päässyt kuivana yli. Joen tuntumassa oli hyviä leiripaikkoja. Sen jälkeen polku kiemurteli parin lammen lomasta noustakseen jälleen ylös hyville maisemille. Reisalaakson muodot alkoivat hiljalleen piirtyä selkeämpänä esiin.

Kilometrit kuluivat, ja polku alkoi laskea alaspäin. Kun polku laski isommin koivikkoon, alkoi Luvddiidjohkan varrella oleva Arthurgammen lähestyä. Ennen varsinaista Luvddiidjohkaa oli kuitenkin pari pientä puroa, joista pääsi hyvin kiviä pitkin yli. Polku alitti jälleen sähkölinjan.

Itse Luvddiidjohka oli kuitenkin varsin vuolas. Olipa joessa ihan komeita könkäitäkin. Hetken etsin ylityspaikkaa ylävirran suunnalta, mutta totesin kuivin jaloin ylityksen mahdottomaksi. Palasin takaisin alemmas. Päivän kolmas kahlaus oli siis edessä.

Ylitys ei ollut vaikea. Sen sijaan Arthurgammenin etsintä aiheutti hieman harmaita hiuksia. Koivikko oli varsin tiheä pöpelikkö, jossa ei paljoa eteensä nähnyt. Asiaa ei auttanut se, että kammille ei mennyt selkeää polkua, eikä paikkaa ollut merkitty karttaan kovinkaan tarkoin. Lisäksi GPS-laitteeni kartalla koko kammi oli sijoitettu noin 150 metriä oikeasta paikasta sivuun.

Kammi oli aivan joen tuntumassa, mutta ruohokattoisena turvekammina se maastoutui todella hyvin. Ensimmäisenä havaitsin kammin huussin, mutta tulinkin hieman väärästä suunnasta. Eipä tätä olisi mukava ollut etsiä pimeässä…

Kammi oli siisti ja omalla tavallaan tunnelmallinen. Todella pimeä kuitenkin, sillä oven lisäksi takaseinällä oli vain pieni ikkuna. Hieman tunnelmaa laski se, että kammin koivusta tehdyn rungon takana näkyi muovinen patolevy, jota vasten ulkopuolen turpeet oli ladottu. Ei siis kovin esteettinen ratkaisu, vaikkakin varmasti käytännöllinen.

Kammia tutkailtuani ja vieraskirjan merkinnän tehtyäni jatkoin matkaa. Kulkijoita kammilla oli ollut vieraskirjan mukaan yllättävänkin vähän. Ehkä sijainti polusta sivussa vaikutti asiaan. Muuten käsitykseni mukaan kalottireitillä oli kohtuullisesti kulkijoita – joskin useimmat tehnevät Reisalaaksoon vain pistäytymisen alajuoksulta Saraelvistä käsin, eivätkä kulje laaksoa läpi.

Etsiydyin takaisin polulle, joka alkoi laskea nopeasti alemmas kohti laaksoa. Ennen kuin polku painui lopullisesti pöpelikköön, osui eteen vielä erittäin kaunis maisema. Sen täydensi laaksonreunan pahtaseinään pilven raosta paistava aurinko. Alkava ruska näytti nyt parhaita puoliaan.

Sitten polku sukelsi pusikkoon, joka muuttui pian vankaksi mäntymetsäksi. Muutos oli hämmentävä: edelliset männyt olivat näkyneet tien varressa jossain Enontekiön Hetan tuntumassa, mutta lasku puuttomalta paljakalta järeään metsään kävi kuin sormia napauttamalla. Aivan kuin olisi laskeutunut toiseen todellisuuteen.

Kävelin vielä jonkin matkaa polkua myöden, kunnes poikkesin siltä ja lähdin laskeutumaan suoraan kohti Reisajokea. Suuntama oli Imogammen, joka on noin 500 metriä Imofossenilta ylävirtaan. Polkuakin olisi päässyt perille, mutta koska se tekee melkoisen lenkin, ajattelin oikaista. Ajatus oli hyvä, mutta norjalainen kartta teki tepposet. Rinne oli jyrkkä, siis aivan perkeleen jyrkkä! Ja mikä pahinta, kartasta puuttui tieto siitä, että parissa kohdassa jyrkän rinteen alla odotti vesieste, kapea lampare.

Laskupaikkaa joutui siten tosissaan etsimään. Pariin otteeseen jouduin toteamaan, että ei, tästä ei mennä. Rinne oli paikoin lähes pystysuora kalliopudotus. Perhana sentään, homma pisti hieman jännittämään. Ja kun kilometrejä oli jo takana reilusti yli 20, oli edessä potentiaalinen vaaran paikka. Väsyneenä juuri tällaisissa paikoissa voisi teloa itsensä. Siksi rauhoittelin itseäni ja pyrin pitämään keskittymisen kirkkaana.

Lopulta selvisin alas tasaisemmalle maalle vain yhden vaikeamman kivikon kautta. Mutta ehkä se polku olisi sittenkin ollut helpompi… Jatkoin kulkuani polkua ja kammia etsien. Haistoin savua. Kammilla siis oli joku. Kuljin vielä vähän joelle päin, kunnes osuin kammille johtavalle polulle. Pian kammi tulikin näkyviin. Kello oli kahdeksan.

Pihalla oli mies virittelemässä nuotiota. Hän osoittautui ranskalaiseksi, eikä puhunut kovin hyvää englantia. Saimme kuitenkin vaihdettua kuulumiset. Hän kertoi olleensa edellisen yön Ganešjohkan varrella olleessa porokämpässä. Hän oli tullut alas ylängöltä Nedrefosshyttan kohdalta, ja lasku oli ollut rankka.

Imogammen oli pieni, mutta viihtyisä tupa. Petipaikkoja oli kahdelle, ja laverit olivat pitkälle henkilölle aavistuksen lyhyet. Ovi oli naurettavan matala, eikä sisälläkään seisomaan mahtunut. Ilta viileni, mutta tuntui siltä, ettei pakkasyötä ollut luvassa.

Päivän saldo oli 25 kilometriä rinkka selässä. Päätin kuitenkin lähteä vielä käymään Imofossenilla kameroiden kanssa. Matkalla huomasin eräällä kalliotasanteella noin 50 metrin päässä polulta nelihenkisen porukan leiriä virittämässä. Myös heillä oli kunnon roihu tulilla.

Imofossenin pauhu kuului hyvän matkan päähän. Ensikäynnillä koko komeutta oli hieman vaikea hahmottaa. Imofossen koostuu kahdesta vesiputouksesta, joista Reisaelvasta laskevassa putouksessa on suurempi virtaama, mutta pudotuskorkeudeltaan suurempi on ylängöltä laskevan Spanijohkan loppu. Molemmat putoukset laskevat samaan valtavassa kalliokuilussa olevaan altaaseen, josta Reisaelva jatkaa kuohuavana koskena alavirtaan.

Kameralla tätä luonnonmuodostelmaa oli vaikea saada tallennettua. Dronella sentään jotenkin. Uskomaton paikka. Niin jylhä, niin synkkä, niin massiivinen.

Paikka oli etenkin illan hämärtyessä hieman pelottava. Mietin kuitenkin mielessäni, että milloin minusta on tullut tällainen vanha pelkuri? Varmaankin se aikaisempia vaelluskertomuksia lukemalla selviäisi. Joka tapauksessa tuntui siltä, että olen aivan liian tietoinen kaikista riskeistä, mitä jyrkkä rinne, irtoilevat tai liukkaat kivet tai mikä tahansa muu voi onnettomalle tohelolle aiheuttaa. Pitäisi varmaan vähän löysätä pipoa.

Ilta alkoi pimetä, joten palasin kammin pihaan illallispuuhiin. Ranskalainen meni nukkumaan ja lupasin olla kovasti kolistelematta. Kokkailin lähes pimeässä. Nyt koko annos meksikonpataa maistui, olihan päivällä ollut kiitettävästi mittaa. Kömmin sisään kammiin kymmenen maissa ja ryhdyin unille.

---

2.9.2025: Seikkailua ja yllätyksiä Reisaelvalla

Imofossen – Vuommatakka  & Reisaelva

Aamu valkeni harmaana. Taivaalta tihutteli vettä. Minulla oli lieviä käynnistymisvaikeuksia, edellispäivä oli ollut ehkä hieman turhan raskas. Olin sinänsä nukkunut hyvin, mutta jotenkin olo oli kovin kankea.

Hain kammin takaa kypsiä vadelmia aamupuuroon. Tein aamutoimia rauhassa ja lueskelin Imogammenin vieraskirjaa. Sen mukaan kammilla oli kohtuullisen runsaasti kävijöitä. Yksin elokuulta oli kymmenkunta merkintää. Kirjoituksissa oli myös tarinoita joen ylittämisestä. Jos Jiertálla oli käymässä, sieltä laskun jälkeen olisi pakko ylittää leveänä virtaava joki jostain Imofossenin yläpuolelta – läheltä putosta ja sen alavirran puolelta ylittäminen ei ollut mahdollista.

Merkinnöistä kävi ilmi, että aivan kammin kohdalla vedenkorkeus oli ollut heinäkuun lopulla rinnuksiin, eikä ylitys ollut todellakaan helppo. Toisen merkinnän mukaan ehkä parempi ylityspaikka oli kammilta kilometrin verran ylävirtaan, läheltä paikkaa missä sähkölinja ylittää joen. Tällä paikoin vettä oli polviin, mutta virta hyvin voimakas. Reisajoen ylittäminen pitäisi siis onnistua, mutta ylityspaikan valinnassa saisi olla tarkkana.

Minun ei onneksi tarvinnut lähteä ylittämään, sillä jatkaisin kalottireittiä seuraavaksi Nedrefosshyttanille ja siitä eteenpäin. Päivän tavoite oli ehtiä käydä Mollisfossenilla ja leiriytyä johonkin sen ja Vuomatakkagammenin välimaastoon. Mutta ensin ehtisi katsoa Imofossenia vielä kunnolla päivänvalossa.

Kymmenen maissa keräilin itseni ja kamppeeni, minkä jälkeen kipaisin uudelleen Imofossenille. Pyörin aikani putouksen tuntumassa etsien parhaita kuvakulmia. Rikkonainen maasto oli pirun hankalaa. Putouksen äärelle oli vaikea päästä, ainakin siten, että siitä olisi saanut kunnon näkymää. Putouksen altaan edessä olevalle kalliolle pääsi kuitenkin nippa nappa laskeutumaan. Tällaisissa paikoissa maaston kulumisesta voi onneksi tehdä päätelmiä siitä, mistä jengi on mennyt, eli mihin pääsee ja mihin ei.

Kallio jatkui aivan putouksen altaan äärelle. Allas oli parikymmentä metriä kallionreunaa alempana. Sen verran paikka oli karmiva, ettei ihan reunalle tehnyt mieli mennä. Kameraa onneksi saattoi kepin päässä käyttää turvallisesti reunan yli. Mutta olihan tämä todella messevä paikka. Siitä ei päässyt mihinkään. Yritin parhaani mukaan taltioida näkymiä.

Pakkasin kamerat ja heitin rinkan selkään. Polku jatkui rikkonaista kallioista maastoa pitkin. Välillä se meni lähelle kanjonin reunaa, jonka pohjalla syvällä Reisajoki kuohusi. Polulla oli yhdessä kohdassa tikkaat, joita pitkin pääsi laskemaan alemmas. Sen jälkeen polku kulki ahtaan kalliokolon ja siinä olevan yllättävänkin rehevän kasvillisuuden välistä, taas laskeakseen melkoista louhikkoa alemmas.

Vihdoin näkyviin tuli joen suvanto, jonka rantaan polku lopulta laski. Väli Imofossenilta suvannolle oli vain reilun kilometrin, mutta helppokulkuinen se ei ollut. Heitin hetkeksi rinkan selästä, ihailin maisemaa ja mätin kuivahedelmiä nassuun. Sää oli edelleen todella lämmin, joten hikeä pukkasi.

Suvannolla joen rannassa oli tulipaikka. Sen vieressä oli myös pieni jokeen laskeva puro, joka oli sinänsä helppo ylitettävä. Onnistuin kuitenkin liukastumaan kivillä ja mulasin toisen jalan kunnolla veteen. Kenkä kastui välittömästi. Perse sentään!

Heti puron jälkeen saavuin polun risteykseen. Kalottireitin polku yhtyi Reisajokeen tällä kohdin (jos siis Imofossenin lenkin jättää väliin). Risteyksen kyltissä oli mainittu edellä mainitun tulipaikan nimi. Se oli ”Jorma”.

Jorma jäi paikalleen ja jatkoin eteenpäin. Maasto ympärillä muuttui täysin. Nyt tuntui kuin olisi ollut UK-puiston tai Lemmenjoen männiköissä. Polku sukelsi sankkaan metsään, jollaisia ei Suomessa näillä leveysasteilla ole. Pian polku kohtasi vuolaan puron, jonka yli oli rakennettu kapea, mutta tukeva silta.

Sitten polku kurvasi takaisin aivan joen varteen ja alkoi muuttua kapeaksi ja jyrkäksi. Polku nousi jyrkälle törmälle, jossa seinänä oli pystysuora kallio. Paikalle oli asennettu kulkijan avuksi vaijeri, joka kieltämättä tuntui tarpeelliselta. Jyrkän kohdan jälkeen maasto tasoittui jälleen ja polku oli hetken oikein helppokulkuinen.

Pian edessä näkyikin jo Reisajoen ylittävä silta. Se tarkoitti, että Nedrefosshytta oli jo aivan lähellä. Sillalle saapuessani huomasin, että tuvan pihalta nousi savu ja kuului puhetta. Ylitin hieman huojuvan sillan (miten minusta onkin tullut niin nyhvö, että tällaiset paikat tuntuvat pelottavilta!) ja kipaisin tuvalle. Polku tuli ensin joen rannassa olevalle saunalle. Varsinainen Nedrefosshyttan tupa oli ylempänä törmän päällä. Rannan tulipaikalla oli neljä norjalaista koirineen. Olivat selvästi tekemässä lähtöä laskemaan jokea kumikanooteillaan alas.

Moikkasimme nopeasti. Kiipesin ylös ja laskin rinkkani tuvan kuistille. Ryhdyin tutkimaan paikkoja. Nedrefosshytta on Troms Turlagin omistama maksullinen tupa, mutta sitä voi käyttää DNT:n avaimella. Minulla ei sitä ollut, joten tyydyin katselemaan tupaa ulkopuolelta.

Katselu kuitenkin keskeytyi, kun huomasin tuvan pihassa kasvavan valtavasti kypsiä vadelmia. Niitä oli erityisesti tuvan edessä olevalla rinteellä ja saunan tuntumassa. Söin vattuja aivan tajuttomasti. Kuinka makeita ne olivatkaan!

Vadelmat veivät terävimmän nälän pois, joten vielä ei ollut lounasaika. Jatkoin matkaa. Seuraava etappi olisi Vuomatakkagammen, seuraava avoin Staskogin pikku tupa, jonne oli noin viiden kilometrin kävely. Polku oli helppokulkuista, mutta meni ärsyttävästi ylös-alas joen rannasta törmän päälle ja takaisin.

Olin katsonut kartasta, että pian joen vastarannalla olisi tupa, Naustihytta. Sinne olisi päässyt vain uimalla, mutta poikkesinpa polulta alas rantaan katsomaan sitä. Komean näköinen tupa. Tuvan kohdalla oli myös kalastusalueiden merkintöjä.

Ympäristö jokilaaksossa oli aivan toista kuin ylhäällä tunturiylängöllä. Kunnon metsää ja pusikkoa. Männyt ja koivikot vaihtelivat. Varsinaisen viidakko ei ollut kyseessä, mutta ellei polku mennyt aivan joen tuntumassa, jäi joki näkymättömiin.

Pidin taukoa kivellä istuen, jolloin minut pääsi yllättämään vastaan tullut kulkija. Hän oli Nedrefosshyttalle menossa ja jatkamassa Kautokeinoon. Jaloissani painoi jo. Vaikka kilometrejä ei ollut tänään kertynyt kovinkaan paljoa, edellisen päivän pikataival tuntui selvästi. Mutta kiirekös tässä.

Silloin kun joki näkyi polulta, maisema oli erittäin hieno. Jyrkkäreunaiset rinteet joen molemmin puolin kohosivat korkeina. Joka paikasta ei todellakaan olisi päässyt nousemaan ylängölle. Sääkin oli parantunut hieman. Aurinko pääsi välillä pilkahtelemaan.

Vähän ennen Vuomatakkagammenille saapumista polulla oli kohta, joka näytti kuin metsäkone oli myllännyt paikalla. Puita oli sikin sokin katki ja maa oli kapealta alueelta myllätyn näköinen. Kuljin sen verran laput silmillä, etten kiinnittänyt asiaan erityistä huomiota, mutta hieman kuitenkin ihmettelin, sillä kansallispuistossa tällaista jälkeä ei odottaisi tulevan vastaan. Asia kuitenkin sai hieman myöhemmin selityksen…

Saavuin Vuomatakan kammille ja ryhdyin hetimmiten lounaspuuhiin. Söin valmispussiruoan, joten minun ei tarvinnut kuin lämmittää vesi. Tämä kammi oli selvästi Imogammenia suurempi, suorastaan luksusversio. Kävin myös katsomassa joen rantaa, jossa oli tulipaikka ja kalastuskieltokyltti. Huuhdoin hikistä päätäni joessa. Lämpöä oli 17 astetta ja ilma melko kostea, joten kyllähän siinä soija oli päällä.

Ruuan valmistumista odotellessani tutkin karttaa ja luin vieraskirjaa. Kuten arvata saattoi, tällä kammilla oli ollut enemmän kävijöitä. Merkintöjä oli lähes joka päivältä.

Hetken päästä tuvan oviaukkoon ilmestyi hahmo. Hän kysyi jotain norjaksi. Kömmin ulos tuvasta jutulle. Hän kysyi mistä olen tulossa ja mihin menossa. Pian paikalle ilmestyi toinenkin ukko. He olivat kovin kiinnostuneita yksinäisestä kulkijasta. Juteltiin hetki niitä näitä. Pian toinen heistä esitti vastaansanomattoman kysymyksen: ”Do you want a beer?” No hittolainen, totta kai. Ainahan sitä kalja maistuu keskellä erämaata.

Miehet kertoivat olevansa sähköyhtiön hommissa ja työkeikalla. Sähkölinja oli rakennettu 1960-luvulla ja se oli siihen aikaan ensimmäinen kiinteä sähköyhteys Kautokeinoon. Nykyisin linja kuulemma on vain varalla, ja Kautokeino saa sähkönsä pääasiassa Altasta tulevaa linjaa pitkin. Kun kansallispuisto perustettiin 1986, sähkölinja jäi.

Tosiaan, sähkölinja. Sitä pitkinhän minun oli tarkoitus seuraavana päivänä nousta jokilaaksosta ylängölle. Selostin sitten aikomukseni kulkea Mollisfossenia katsomaan, ja että tarkoitus olisi nousta sähkölinjaa myöden ylängölle ja Suomen suuntaan. Sain kuulla olevani täysi hullu, mutta sähkölinjaa pitkin pääsee kyllä, vaikka jyrkkä rinne onkin. Myös muita nousupaikkoja olisi, mutta tuo oli varma paikka.

Toinen miehistä kysyi, että miten meinasin päästä Mollisfossenia katsomaan, kun se on polkuun nähden joen toisella puolella. Sanoin olevani tästä tietoinen ja tyytyväni katsomaan putousta polun tuntumasta. Tämän jälkeen keskustelu sai aivan uuden käänteen.

”We can take you to Mollisfossen. But first, come with us. We have a cabin by the river, let’s go there, eat, drink and have a sauna.”

Ukoilla oli rannassa jokivene, jossa oli kylmälaukkua ja varustetta jos jonkinlaista. Mietin itsekseni, että tässähän alkaa olla kunnon seikkailun ainekset kasassa. Kysyin, olivatko ukot tosissaan. He vakuuttelivat, että ei muuta kuin mukaan. Olutta ja ruokaa on. Ja veneessä tilaa. Ukot kaivoivat esiin myös kotipolttoista pontikkaa. Se oli yllättävän hyvää. Kuulemma toisellekin jalalle piti näkäräinen ottaa. Kovia poikia.

Miehet kertoivat olevansa kveenejä, joiden esi-isät saapuivat Suomesta alueelle 1700-luvulla. Muutamia suomensekaisen kveenin kielen sanoja heillä oli sanavarastossaan. Esimerkiksi kotipolttoisesta pontikasta he käyttivät nimitystä ”perävesi”, joka tarkoitti ”pahaa” vettä. He harmittelivat, että kveenin kieli on päässyt enimmäkseen kuolemaan, eivätkä he osanneet sitä muutamia sanoja enempää.

Siirsin rinkkani veneeseen ja otin kesken olevan lounaani mukaan matkaan. Sain myös vastuutehtäväksi huolehtia pontikkapullosta. Tilanne oli jotenkin absurdi. Istuin jokiveneessä eväät sylissä ja kalja kädessä. Enpä ollut vielä muutama hetki aiemmin osannut kuvitellakaan, että kohta istun jokiveneessä matkalla saunomaan norjalaisten äijien kanssa. Mutta en myöskään varmasti toista kertaa elämässäni pääsisi ajelemaan jokiveneellä ympäriinsä Reisajoella, saati saunomaan. Ja jos tosiaan pääsisin vielä Mollisfosseninkin näkemään läheltä, homma olisi pelkkää plussaa.

Ensimmäinen pysäkki joella oli valtava kivi. Ukot kertoivat, että heidän piti käydä katsomassa sitä. Kivi – tai oikeastaan kallionlohkare – oli tullut alas ylhäältä kanjonin törmältä. Se oli valtava, noin 3,5 metriä korkea ja 4,5 metriä leveä. Paikalla oli myös pienempi, noin 1 x 1,5 metrin kokoinen lohkare. Rinteellä ja metsässä näkyi selvästi jälki, mistä kivi oli tullut alas. Tämä siis selitti aikaisemmin polulla näkemäni epämääräisen jäljen! En ollut kulkiessani ymmärtänyt, mistä jälki olisi voinut aiheutua.

Tuntui hurjalta ajatella, että tällainen kivi oli itsekseen pyörinyt vauhdilla alas runnoen kaiken alleen, ja päätynyt keskelle jokea. Mutta joskushan näitä vyöryjä täytyy tapahtua. Ilmeisesti sähkölinja oli säilynyt vahingoittumattomana tapauksesta. Otimme parit kuvat kivestä ja ukot yllyttivät minut kiipeämään isomman päälle. Pääsihän sinne.

Venematka jatkui Naustihyttalle. Olin muutama tunti aiemmin käynyt katsomassa tupaa joen toiselta puolen, mutta nyt löysinkin siis itseni kantamasta halkosäkkiä tuvan saunalle. Naustihytta on Nordreisan moottorikelkka- ja veneyhdistyksen (Nordreisa Scooter og båtforening) omistama maksullinen, mutta avoin tupa. Tupa oli erittäin siisti ja viihtyisä. Tuvalla oli aiemmin kesällä tehty remonttia, lattiat oli juuri uusittu.

Sain kuulla tarinaa tuvan synnystä. Tupa oli aiemmin sijainnut Nedrefosshyttan luona jokirannassa, mutta koska se oli paikallisten käytössä, toiminta oli herättänyt närää ”turisteissa ja luonnonsuojelijoissa”. Niinpä tupa oli myyty yhdistykselle symbolisella hinnalla, ja sille oli osoitettu uusi paikka kauempaa ja joen toiselta rannalta, johon käytännössä oli pääsy vain paikallisilla. Tupa oli siirretty nykysijoilleen helmikuussa 1998. Toinen miehistä kertoi olleensa siirto-operaatiossa mukana. Kuulemma meno oli ollut jäätä pitkin niin tasaista, että sisälle unohtunut kahvipannu ei ollut edes läikkynyt.

Tarinaa tuli myös kalastuksesta ja joen tilasta. Koko joen alueella oli kalastus kielletty ainakin vuoteen 2027 saakka. Myös täällä venäläiset kyttyrälohet ovat aiheuttaneet ongelmia ja rannikolla Storslettissa myös Reisaelva oli kuulemma verkotettu, etteivät kyttyrälohet pääsisi läpi. Samaa ongelmaahan on ollut myös Suomessa Tenolla.

Teimme tulet pihan nuotiopaikalle. Grillasimme makkaraa ja hodareita, oikein hyvää. Juttua tuli ja olutta meni. En ole ihan varma, pitivätkö uudet ystäväni minua hullumpana kuin minä heitä. Mutta jonkinlaisen vaikutuksen olin ilmeisesti tehnyt, sillä he sanoivat aidosti hieman yllättyneensä siitä, että lähdin mukaan. Kuittaisin takaisin sanomalla, että jos tämä on heidän tyypillinen työpäivänsä (heillä siis tosiaan oli sähköyhtiön työreissusta kyse), laitan hakemuksen välittömästi sisään.

Syötyämme ohjelmassa oli veneretki edelleen jokea ylös Nedrefosshyttalle. Se oli kuulemma perinne, joka pitäisi tehdä. Venettä ohjannut heppu kertoi ajaneensa Reisaelvalla jokivenettä käytännössä koko ikänsä, ja viimeinen etappi Nedrefosshyttalle on ilmeisesti vaikein osuus. Hän halusi ylläpitää taitoa, eikä täällä asti kuulemma tullut liian usein käytyä.

Toinen miehistä sanoi olevansa hieman peloissaan, sillä ”it’s gonna be a bumpy ride”. Vastasin pitäväni siksi erityisen hyvää huolta pontikkapullosta. Luultavasti hän sanoi asian vitsillä, mutta saattoihan siinä hippunen totuuttakin olla. Ei jokiveneen kipparointi välttämättä helppoa ollut, sillä joen mutkat ja koskien kivet piti tuntea. Taitavasti kapteenimme kuitenkin venettä ohjasi ja pääsimme hienosti perille.

Nedrefosshyttalle saapuessamme joessa oli joku uimassa. Ukot innoissaat odottivat, että paikalla olisi ollut naisihminen, mutta he joutuivat pettymään. Paikalla oli aikaisemmin polulla tapaamani hollantilainen mies saunomassa. Emmepä olisi arvanneet tällä tavalla tapaavamme uudestaan. Hänellekin järjestyi tuota pikaa olut käteen ja pontikkaa tarjolle. Yhdet oluset rannassa juotuamme matka jatkui takaisin Naustihyttalle. Siellä olikin jo sauna lämmennyt.

Sauna teki kyllä terää. Ja pitihän joessa käydä pari kertaa pulahtamassa. Vesi oli yllättävän lämmintä. Sitä kuitenkin hämmästelin, että norjalaiset eivät heittäneet lainkaan löylyä. Kaipa saunakulttuurissa joitakin eroja on.

Juttua jatkettiin saunomisen ohessa iloisessa tunnelmassa. Puhuimme lapsista, elämästä, ihmissuhteista, vähän politiikastakin. Ilta alkoi kuitenkin olla jo pitkällä ja pimeä alkoi tulla. Vielä piti päästä takaisin Vuomatakkaan.

Ilman että asiasta tarvitsi keskustella, ukot sanoivat, sinähän et mihinkään telttaan mene, vaan majoitus järjestyy sähköyhtiön mökillä. Mökki oli aivan sähkölinjan tuntumassa Vuomatakassa, itse asiassa juuri siinä rinteen alla, josta minun oli määrä jatkaa matkaani ylös tunturiin. Olin ajatellut, että olisin hipsinyt yöksi Vuomatakkagammenille (missä olin syönyt lounasta aiemmin päivällä), mutta enhän toki kieltäytynyt oikeasta sängystä.

Mutta ensin piti selviytyä jokimatkasta. Se vasta seikkailu oli. Otsalamppujen valossa lähdimme laskemaan jokea alavirtaan. Venettä ohjannut mies selitti, miten vedenpinnan liikkeistä voi lukea virtauksia. Olisihan tässä ehkä voinut hirvittääkin, mutta olimme kaikki pienessä pierussa, että hittojako sitä stressaamaan.

Kertaalleen kuitenkin karahdimme lahjakkaasti kiville. ”I made a mistake”, kuului takaa perämoottorin luota. Ja seuraavaksi kuului tölkin sihahdus. Totesin, että älkää huoliko, kotipolttoinen on edelleen tallessa. Siinä missä koko ilta oli ollut absurdi, oli tämäkin hetki jotakin pähkähullua. Istuimme kolmistaan kivillä olevassa veneessä säkkipimeässä hekottelemassa tilanteelle.

Vene saatiin kuitenkin helposti irti ja matka pääsi jatkumaan. Saavuimme Vuomatakkaan, jossa vähän matkaa Vuomatakkagammenilta eteenpäin oli pieni poukama, johon vene kiinnitettiin. Otimme veneestä tavarat ja lähdimme kulkemaan kohti sähköyhtiön mökkiä. Se oli onneksi vain noin 150 metriä polusta sivussa, joten pitkään pimeydessä ei tarvinnut vaeltaa.

Mökki oli hieno. Oikein kodikas. Tilavan tuvan lisäksi siinä oli kaksi pientä makuuhuonetta ja keittiösyvennys. Kamiinaan tehtiin tuli ja pääsin majoittumaan puhtaisiin lakanoihin. Jossain vaiheessa esiin kaivettiin vanha tanskalainen, eli Gammel Dansk -katkeropullo. Söimme vielä iltapalaa – lämpimiä leipiä paistetulla munalla ja rasvaisella lihalla.

Jos oli iltapala rasvainen, niin sitä olivat olleet jututkin pitkin iltaa. Kaikkea ei tähän kehtaa edes kirjoittaa. Näissä tunnelmissa ilta jatkui puolen yön paremmalle puolelle.

---

3.9.2025: Mollisfossenilla vedet alas, Vuomatakassa Allu ylös

Mollisfossen – Vuommatakka – Ganešjohka / Geatkevuopmi – Ráikojávri

Heräilin aamuun puoli kahdeksan maissa. Nukuin aika huonosti, heräilin yöllä useampaan otteeseen. Illan aikana oli käyty luultavasti kaikki norjalaiset perus-lagerit läpi, eivätkä nämä isbjørnit, bare øl’t ja vanha tanskalainen vaikuttaneet yöuneen positiivisesti. Vanhaa tanskalaista ystävää toki olisi heti aamustakin ollut tarjolla, mutta totesin, että nyt jää väliin.

Söin aamupuuroni ja ryhdyin keräilemään kamppeitani. Isännätkin kömpivät hiljalleen ylös. Sama juttujen taso jatkui välittömästi. Sain ladattua virtapankkeja, sillä miehet testailivat käyntiongelmaista aggregaattia.

Tarjous Mollisfossenin keikasta oli edelleen voimassa, joten lähdimme jokirantaan. Mollisfossenille oli vain pari kilometriä, joten venematka oli nopea. Ennen kuin Mollisfossen tuli näkyviin, merikotka lähti lentoon joen törmältä parinkymmenen metrin päästä. Komea näky sekin, mutta kalpeni kallion takaa näkyviin tulevalle putoukselle.

Kalottireitti ja polku kulkevat tosiaan joen eteläpuolella, kun taas putous on pohjoisen puolella. Jalkamiehenä putouksen lähelle ei siten pääse. Mollisfossenin kohdalla on veneiden kiinnityspaikka ja laavu tulipaikkoineen.

Sää oli pilvinen ja kostea, ihan kuin olisi enteillyt sadetta. Rannasta oli parin sadan metrin kävely putoukselle. Putouksen lähellä oli avoin alue, aivan kuin alppiniitty. Tosin lehmät ja dirndl’eihin pukeutuneet neitoset puuttuivat. Kuulemma normaalisti neitosia täällä pyörii, mutta nyt valitettavasti eivät olleet paikalla. Uskoako tuota…

Vaikka taivaalta ei tullut vettä, Mollisfossenista pöllysi kosteutta sumuna. Kuvaamisesta ei tullut juuri mitään, sillä kameran linssi oli välittömästi pienten vesipisaroiden peittämä. Mutta olipa paikka! Koko putous oli niin järjettömän iso, ettei sitä oikein tahtonut ymmärtää. Ylipäänsä putouksen mittakaavaa oli vaikea hahmottaa, sillä tälle paikalle näkyi vain putouksen alaosa, jolla silläkin oli korkeutta 140 metriä (koko putouksen korkeus on 269 metriä). Putous on myös varsin syvällä kalliossa, joten siitä on vaikea saada kokonaiskuvaa. Onneksi mukana oli drone, jolla lentämällä putousta saattoi hahmottaa paremmin.

Keli ei ollut paras mahdollinen, mutta kaikkea ei voi saada. Täytyy myös sanoa, että Imofossen teki itseeni suuremman vaikutuksen, sillä Mollisfossenin mittakaava oli ehkä liiankin suuri. Mutta tulipahan nähdyksi ja käydyksi! Tällaista privaattikyytiä en myöskään todennäköisesti koskaan toiste saisi. Ja kuulemma venereissut Saraelvistä putoukselle ovat varsin tyyriitä.

Palasimme takaisin sähköyhtiön mökille. Oli aika jatkaa matkaa. Heitimme äijien kanssa hyvästit. Lupasin lähettää muutamia kuvia kotiin päästyäni ja ottaa seuraavalle reissulle mukaan tuliaisia Helsingistä.

Lähdin kiipeämään ylös sähkölinjan vartta. Kello oli puoli yksitoista. Jyrkin nousukohta oli heti alussa, mutta siinä meni selvä polku. Nousu-ura koukkasi hieman sähkölinjalta vasemmalle. Se ei mennyt juurikaan siksakkia, vaan nousu oli melko suoraviivaista. Nelivetoa ei sentään tarvittu, mutta taukoja piti pitää tiuhaan. Hiki tuli ja puuskutus oli melkoinen. Ja olihan tämä toki yhdenlaista hullun touhua.

50 minuuttia myöhemmin saatoin todeta selättäneeni rinteen. Maasto alkoi tasoittua. Nousu otti voimille, mutta tätä reittiä voi kyllä suositella. Jatkoin vielä tovin kulkua sähkölinjan suuntaisesti, sillä Vuomatakanjoki virtasi syvässä rotkossa, ja siitä piti mennä yli. Siksi lähdin sitten kurvaamaan lounaaseen vasta sitten, kun myös joen osalta maasto tasoittui ja jokikin haarautui pieniksi puroiksi.

Seuraava etappi oli Gánešjohkan varrella oleva porokämppä, josta olin kuullut Imogammenilla yöseuranani olleelta ranskalaiselta. Kämppä oli myös merkattu karttaan, mutta olin jotenkin sen jättänyt huomiotta reittiä suunnitellessani. Siispä lähdin nousemaan tunturiylängölle, jonka takana olevassa laaksossa Gánešjohka virtasi.

Sää ei ollut kaksinen. Sade suorastaan roikkui ilmassa ja pienetkin tunturit olivat pilven peitossa. Reisan laakso näyttäytyi kauniina, mutta paras maisema siltäkin osin peittyi harmauteen. Takanani meni selkeitä sadealueita, mutta omalle kohdalle ne eivät onneksi osuneet.

Ylänkö oli helppokulkuista paljakkaa. Matka taittui nopeasti, ja pian Gánešjohkan laakso alkoi piirtyä näkyviin. Se oli oikein kaunis. Alempana lähellä jokea maasto oli kuitenkin melko jurmuista jontkaa, joten sopivaa reittiä sai hieman hakea. Pari kertaa löysin itse hankalammasta kivikosta, ja kerran olin melkein turvallani, kun aluskasvillisuus piilotti alleen liukkaan kiven. Lapin luonto on karu.

Ylityspaikkaa Gánešjohkasta sai hetken etsiä. Jostain kohdasta olisi ehkä kiviä pitkin päässyt, mutta päätin kuitenkin kahlata. Vettä ei ollut edes puoleen sääreen, mutta kuitenkin siten, ettei kuivin jaloin olisi ainakaan tältä paikalta päässyt.

Joen varressa pusikko oli sen verran tiheää, ettei kulkeminen ollut kovin miellyttävää. Koetin siksi nousta joelta hieman ylemmäs, jotta maasto helpottuisi. Norjalaisen kartan ylimalkaisuus ärsytti, sillä juuri pienet korkeuserot, joita joen varressa oli runsaasti, jäävät norjalaisesta kartasta pois.

Noin kilometrin tallustelun jälkeen saavuin kämpälle, joka tunnetaan myös nimellä Geatkevuophytta. Kämppä ei ollut erityisen siisti, vaikka siitä oli selvästi pidetty huolta. Sisällä oli kolme petipaikkaa patjoineen, kamiina ja pehmustetut tuolit pienen pöydän ääressä. Kämppää oli ilmeisesti joskus laajennettu rakentamalla siihen tilava eteinen. Eteisessä oli myös lukittu ovi, jonka takana oli ilmeisesti jonkinlainen varastotila. Porokämppähän tämä selvästi oli, seinillä oli porotaloudesta kertovia kirjoituksia ja kuvia. Ja olihan sisällä kaikenlaista tavaraa aika lailla.

Ihan sympaattinen tupa. Kovin paljoa kulkijoita täällä ei vieraskirjan mukaan käynyt. Eikä ihme, kämppä oli sivussa merkityistä reiteistä ja muutenkin paikka oli sellainen, ettei sinne eksyisi vahingossa. Kuitenkin juuri parilta edelliseltä päivältä merkintöjä oli useampi kappale. Melkein siis ruuhka!

Söin tuvalla lounaan. Sisällä ollessani aurinkokin pilkahti ja hetken maisema oli oikein kaunis. Paksut pilvet kuitenkin peittivät auringon pian. Tuuli kävi kaakosta melko voimakkaasti, ja vaikka olikin lämmin, tunnelma oli jotenkin kalsea. Sisällä hengitys höyrysi. Jatkoin siksi pian matkaa.

Nyt suuntana oli Somasjärvi, mutta ajatus oli jäädä jonnekin välille telttaan yöksi. Lähdin kulkemaan Áŋkkaroaivin rinnettä viistosti ylöspäin, luoteen suuntaan. Tavoite oli kulkea loivasti nousten mahdollisimman taloudellista reittiä kohti Ráikojávria. Maasto oli pääosin helppoa, mutta paikoin vaivaiskoivikko oli turhankin tiiviinä mattona. Ruohopaljakka olisi ollut helpompaa.

Vaikkei nousumetrejä ollutkaan paljoa, oli tarve istahtaa huilaamaan. Siinä sitten huomasin muutaman sadan metrin päässä Áŋkkaroaivin rinteen törmällä kaksi ihmistä. He olivat selvästi tulossa päinvastaiseen suuntaan kuin mihin olin menossa. Hetken päästä havaitsimme toisemme ja heilautimme kättä tervehdykseksi. Etäisyyttä oli sen verran paljon, etten lähtenyt jutulle.

Jatkoin kulkuani. Sää alkoi käydä painostavaksi. Olin jo aiemmin katsellut kauempana liikkuneita sadealueita, mutta ne eivät onneksi olleet osuneet kohdalle. Pian onni kuitenkin kääntyi. Sade alkoi melkein kuin tyhjästä. Totesin, että turha vaihtaa sadekamoja, koska vettä tuli sen verran kovaa, että takki ja housut kastuivat joka tapauksessa. Oli ihan sama jatkaa näillä vermeillä.

No, eihän sateessa kävely herkkua ole. Onneksi ilma oli sen verran lämmin, ettei tullut kylmä, vaikka kastuminen olikin tosiasia. Rinkka otti myös kohtuullisen suuren osan sateesta vastaan.

Sateen voimakkuus vaihteli. Kello alkoi olla sen verran, että päätin leiriytyä heti kun sopiva paikka tulisi vastaan. Ihan heti sellaista ei kuitenkaan tullut. Sateessa näkyvyys ei ollut paras mahdollinen, ja Ráikojávri jäi myös kumpujen taakse tehokkaasti piiloon. Oli vaikea hahmottaa, mikä vesistö oli mikäkin. Toisaalta väliäkö tuolla, kunhan nyt vain olisi vettä ja tasainen paikka teltalle.

Kuuden maissa osuin sopivalle paikalle, joten teltta pystyyn, järvestä vettä, äijä sisälle ja kuivaa ylle. En ollut aivan läpimärkä, mutta olipa silti mukava saada kosteat kamat pois päältä ja kömpiä makuupussiin lämmittelemään.

Kokkailin illalliseksi katkarapukeiton, johon käytin toisen mukana olleen kalasäilykkeen (situruuna & pippuri kala) ja kuivattua ruusukaalia. Ruusukaali olisi kyllä saanut jäädä laittamatta… muuten seos oli yllättävän mukiinmenevää maultaan.

Otsalamppu oli jossain vaiheessa päättänyt sanoa sopimuksensa irti, tai jonkinlainen häiriö siihen tuli. Lamppu ei tahtonut syttyä kunnolla, pattereita piti pyöritellä ja virtanappia rämpyttää, ennen kuin lamppu suostui heräämään. Ihme homma, sillä pienen käynnistelyoperaation jälkeen se toimi aina jonkin aikaa kerrallaan. Mutta ei tähän lamppuun oikein enää luottaa voinut.

No, olin teltassa, syöneenä ja lämpimässä. Ulkona sade jatkui, mutta jatkukoon. Nyt oli hyvä olla. Olipahan ollut seikkailua jo tähän mennessä!

---

4.9.2025: Somasjärven kierros

Ráikojávri – Somášoaivi – Somasjärvi

Nukuin kohtuullisen pitkään. Kun heräilin puoli yhdeksän aikaan aamutoimiin, lämpöä oli jo 11 astetta. Taivaalla pilvipeite repeili. Lännen suunnassa Háldi Nuorttamus Čohkka kurkisti lähempien tunturiharjanteiden takaa.

Sää vaikutti olevan muuttumassa, joten tilasin GPS:ään ennusteen. Sen mukaan lämmin jatkuisi, mutta pouta oli muuttumassa epävakaisemmaksi. Tänään ei kuitenkaan pitäisi isommin sadella, ja aamu näyttikin hyvältä. Yöllä oli välillä satanut ihan reilusti.

Söin aamupuurot ja kiskoin kuivana olevat kuoritakin ja -housut päälle. Märkiä kamppeita ehtisi kuivatella viimeistään tuvilla, joita tänään oli ohjelmassa kaksi. Tavoite oli kulkea Somasjärvelle ja kiertää se, jolloin kulkisin pienen hetken taas kalottireittiä Norjan puolen Somashyttalta Suomeen Kopmajoen tuvalle. Sieltä jatkaisin Valtijoelle.

Nyt kulku kävi reippaasti. Maasto oli erittäin miellyttävää. Nousu 820-metriselle Láddogielaksen tasaiselle laelle kävi leikiten, vaikka tuuli olikin aika raaka. Pilven reuna nousi jatkuvasti ylemmäs, joten laelta saattoi katsella pohjoisen komeaa tunturimaisemaa, idän puolella Reisan kanjonin syvennystä sekä tietysti lännessä jo lähellä kohoavaa Somášoaivia, jonka laella Suomen ja Norjan raja teki mutkan. Mutta näyttipä siellä olevan rajapyykin lisäksi jotain muutakin.

Lähempää paljastui, että huipulla oli valkoinen siirrettävä jalasmökki, joka muistutti asuntovaunua. Sitähän piti heti mennä tutkimaan. Kävi ilmi, että mökki kuului paikalliselle poronhoitoporukalle, jonka jonkinlainen nokkamies ilmeisesti oli Johan Aslak Logje -niminen henkilö. Seinällä olevassa lapussa mainittiin, että koppero on varattu poronhoitajien käyttöön ja yksittäisten henkilöiden pidempiaikainen käyttö (langtidsopphold) ei ollut sallitu. Siispä päättelin, että lyhytaikaisesti paikassa saisi vaikka yöpyä, jos poronhoitajia ei ole paikalla.

Sisällä kopissa oli kaksi laveria, pikkuruinen pöytä ja nestemäisellä polttoaineella toimiva kamiina. Koppero oli oikein siisti, ja huonolla säällä siinä olisi mielellään pitänyt taukoa. Nyt kuitenkin taivas antoi parastaan, aurinko paistoi ja pilvet hupenivat. Tuuli oli edelleen kova, mutta se sopi mainiosti. Levittelin nimittäin märät vaatteet rajapyykille kuivumaan, kun samalla tohelsin kameralla joka suuntaan.

Niin, se rajapyykki. Somášoaivilla on rajapyykki numero 306, joka ei kuitenkaan ole alkuperäinen 1700-luvun pyykki, vaan kiviin oli hakattu vuosiluvuksi 1925. Tämä hieman yllätti, sillä rajapyykki osoittaa Käsivarren koillisnurkkaa, missä raja kääntyy jyrkästi kohti etelää ja myös pyykin numeroinnin perusteella Somášoaivi on ollut rajan merkkinä kauan.

Niin tai näin. Komeassa kelissä paikka oli oikein hieno. Lännessä Haltin massiivi rajasi maisemaa. Ritničohkka ja Ráisduottarháldi olivat kuitenkin huipuiltaan vielä pilvessä. Mutta olivatpa ne suhteellisen lähellä: Ritnille matkaa oli linnuntietä vain 10,5 kilometriä. Paikalta hahmotti hienosti myös muita Käsivarren suurtuntureita, kuten Toskalharjin ja Valtijoen laakson eteen tulevan valtavan Seittikielaksen, jonka taustalta löytyisi myös Suomen ”erämaisin piste”, Várddoaivin rinteeltä.

Vietin huipulla hyvän tovin ja mussutin kuivahedelmiä. Kello kävi puoltapäivää, kun jatkoin kulkuani kohti Somasjärveä. Somášoaivilla on myös matalampi länsilaki, jonka kautta kuljin. Maasto oli edelleen erittäin helppoa. Lähempää myös Somasjärvi näkyi paremmin. Ja saipa samalla tiirailtua myös kolmea kämppää, joita järvellä on: Suomen puolella rajavartiostolla on Somasjärvellä uusi partiomaja, ja kalottireitin varrella Kopmajoen autiotupa. Norjan puolen Somashytta näkyi myös hyvin.

Pian olinkin jo laskenut lähelle Somasjärven rantaa. Järven itärannalla kulki mönkijäura, jota ryhdyin seurailemaan. Kartan mukaan se meni Somashyttan tuntumaan, joten järveen laskevasta joesta pääsisi uran kohdilta varmuudella yli. Lähempänä rantaa piti kuitenkin hieman kikkailla muutaman suon kanssa, jotta välttyi kastelemasta pahemmin kenkiä. Toisaalta kuivemmilla suokohdilla oli mukavasti hilloja. Valitettavasti ne olivat jo pahasti ylikypsiä.

Somashyttan tuntumassa oli muutama poro. Ne olivat selvästi hyvin tottuneita ihmisiin, sillä tavallisuudesta poiketen, ne eivät sännänneet heti karkuun. Koska maisema oli nätti, valaistus hyvä, ja muutenkin miksipä ei, kaivoin teleobjektiivin esiin ja pidin pienen taidepaussin poroja kuvaten. Iso porohärkä oli juuri pudottamassa sarvien samettista nahkaa, minkä vuoksi se oli hieman rujon näköinen.

Somasjärveen laskeva Ráhpesjohka oli helppo ylittää. Pohja oli tasaista soraa. Sitten vain pieni punnerrus ylös törmälle, ja olinkin Somashyttan pihassa. Menin suoraan sisään, jossa oli taukoa pitämässä yksi suomalainen vaeltaja. Hän oli lähtenyt aamusella Guolasjärven parkkipaikalta ja kiertämässä Haltia, seuraavana etappina Kopmajoen tupa. Sepäs sattui, hänellä oli suunnilleen sama reitti kuin minulla vuonna 2017, mutta päinvastaiseen suuntaan.

Laittelin lounasta ja juttelimme niitä näitä. Somashytta oli ennallaan. Sievä ja mukava tupa, isompi kuin muistin. Kaasukeitintä tuvalta ei kuitenkaan löydy ja puuhuollonkin kanssa on vähän niin ja näin. Puita ei puuvajassa juuri ollut, ja pihallakin vain pieni rankakasa. Puuvajan yhteydessä oli kuitenkin siistikuntoinen puusee, oikein miehille ja naisille omat kopit.

Ilmeisen kovassa käytössä tupa nykyään on, vieraskirjassa oli runsaasti merkintöjä. Pari kertaa tupaan kurkisti sisään kalottireittiä kulkevia ulkomaalaisia vaeltajia. Yksi oli englantilais-kanadalainen parivaljakko, toiset saksalaisia Kautokeinoon menossa. Vaelluksen suosion voi kyllä helposti todeta nykyisin merkityillä reiteillä.

Tupaseuralaiseni lähti jatkamaan kohti Kopmajokea. Aiemmin kuvaamani porot olivat tulleet tuvan pihaan, joten kuvasin niitä vielä lisää. Mutta sitten oli minunkin aika lähteä. Olin hieman miettinyt, josko olisin käynyt ilman rinkkaa huiputtamassa Ruvdnaoaivin, jonka kautta Suomen ja Norjan raja menee. Se on vielä kohdallani puuttuva tunturi Ráisduottarháldin massiivilla. Totesin kuitenkin, ettei se oikein mahtunut suunnitelmiin, ja vaikka viereinen Ritničohkka oli hetkeksi vapautunut pilvestä, kova tuuli vei haluja lähteä huiputtamaan.

Somashyttalta lähdettyäni vastaan tuli yksinäinen kulkija kevyen repun kanssa. Hän moikkasi lyhyesti ja jatkoi pysähtymättä matkaansa. Kopmajoelle on noin 3,5 kilometriä, mutta polku on tällä välillä erittäin helppokulkuista. Ensimmäisenä vastaan tuli rajapyykki 305A, joka toivotti kulkijat tervetulleeksi Suomeen. Noin kilometri siitä oli vuorossa poroaita, josta pääsi rappusia pitkin yli. Samalla alkoi kuulua lentokoneen ääntä. Kilpisjärveltä tuleva vesitaso koukkasi ylitseni ja laskeutui Somasjärvelle.

Sää oli muuttunut taas pilviseksi. Kun polku lähestyi Kopmajokea lähdin vanhasta muistista kiertämään pientä lenkkiä lännen kautta. Polku ylitti muistini mukaan joen sellaisesta kohdasta, josta ei kuivin jaloin välttämättä pääse yli, mutta lännenpää Antti Oulan tievalta pystyi hyppimään kiviä pitkin. Ja onpa paikalla hieno pieni köngäs.

Toinen syy koukkaukselleni oli se, että halusin käydä katsomassa paikalla olevan rakennelman, Juusojen eli Raittijärven poromiesten vanerisen kodan. Se oli paikallaan, käyttökunnossa ja ehjä. Mutta sisältä melkoinen sikolätti. Jätteistä päätellen karpalolonkero oli maistunut ja ketsuppiakin oli mennyt. Kuriositeettina huomasin, että ketsuppipullon parasta ennen -päiväys oli vasta 10.7.2026. Kota oli siitä päätellen edelleen aktiivikäytössä.

Kodalta oli nopea puolentoista kilometrin siirtymä Kopmajoen autiotuvalle. Tuvassa odotti Somashyttalla tapaamani mies. Pidin hieman taukoa ja juttelimme siinä lisää. Hän kertoi hankkineensa Sevettijärven tien varresta pienen maapalan, johon voisi vaikka saunan rakennella. Kuulosti hyvältä. Tuvalla oli myös toisen henkilön rinkka. Ilmeisesti hänet olin kohdannut polulla jonkin aikaa sitten.

Kävin katsomassa myös Somasjärven seitaa, jota tutkin tarkoin myös edellisellä reissullani 2017. Kivi ja sille annetut ”uhrit” olivat suurelta osin ennallaan.  Homeiset kolikot, uistimet ja sytkäri olivat ainakin paikallaan. Mutta löytyipä kiven koloista myös erikoinen piilolinssikotelosta tehty viritys Jyväskylän yliopiston terveisinä, sekä rutattu kaljatölkki. Näillä tuskin oli saatu saamelaisjumalilta kalaonnea.

Mielenkiintoinen uusi löytö oli kivenrakoon tungettu yhden markan setelin. Jälkikäteen selvitin, että kyseinen seteli on vuodelta 1963, ja sellainen saattaisi olla sarjanumeron kirjaimista ja muista ominaisuuksista riippuen arvokas. Toivottavasti saamelaisjumalat ymmärtävät siis finanssipolitiikan päälle. Tyydyin itse vaatimattomampaan lahjaan, eli valelin kivelle pyhintä mukanani ollutta nestettä, eli norjalaisilta saamaani kotipolttoista. Toivottavasti se riittäisi tällä kertaa.

Jatkoin kohti rajavartioston tupaa. Maasto Somasjärven eteläpäässä on mielenkiintoista, sillä paikalla on valtavia soraharjanteita. Paikalla oleva Sieddesáiva -saivojärvi on myös mielenkiintoinen kohde, sillä sen eteläpäädyssä on erittäin tuottoisa lähde, joka pulputtaa vettä järveen.

Havaitsin vastaan tulevan yksinäisen kulkijan, joka taisi olla sama heppu, jonka kamat olivat olleet Kopmajoen tuvalla, ja joka oli tullut vastaani polulla aiemmin. Kaikesta päätellen hän oli kiertänyt Somasjärven iltakävelynä. Emme kuitenkaan kohdanneet, sillä suuntasin suoraviivaisesti rajavartioston tupaa kohden.

Itse Somasjärvi jää etelän puolelta poroaidan taakse. Aidan vartta kulki vahva mönkijäura, joka johti rajamiesten tuvalle. Somasjärven rannalla oli yksi teltta, mutta ihmisiä en nähnyt. Alkoi olla jo ilta, kello kävi seitsemää.

Rajavartioston tupa oli siisti ja komea. Mitä ikkunasta kurkin, niin oikein viihtyisältä vaikutti. Paikalla oli varsinaisen majoitusrakennuksen lisäksi myös ulkorakennus, jonka seinillä oli aurinkopaneelit. Rakennuksen vieressä oli kumollaan soutuvene. Se oli maalattu rajavartiolaitoksen tunnuksin, kuinkas muuten.

Valtijoesta pääsi hyvin yli kämpän kohdalta, vaikka kivet olivatkin pohjassa hieman liukkaita. Kuljin vielä parisataa metriä etelään, kunnes löysin Somaslompolon rannalta hyvän telttapaikan. Reilut parikymmentä kilometriä kulkua oli tänäänkin tullut.

Kokkailin illalliseksi carbonara-pussin sienillä ja porkkanoilla jatkettuna. Olipa mukava oikaista itsensä makuupussiin. Päivä oli ollut pitkä, ja nyt jo pimeä alkoi tulla. Kokkailuun ja ruokailuun menee aina oma aikansa, ja se on mukavampi tehdä ennen pimeää. Ilma oli edelleen lämmin, noin 11 astetta. Taivas oli niin paksussa pilvessä, että taas tulisi lämmin yö. Eipähän toisaalta tarvinnut kytätä revontulia.

---

5.9.2025: Aurinkoa ja huippumaisemaa

Somasjärvi – Valtijoki – Toskalharj – Taabmajärvi

Heräilin aamuun puoli kahdeksan maissa. Päivästä oli tulossa oikein kaunis. Peilikuvasta ei voinut sanoa samaa. Kun kuudetta päivää oli maastossa, spurgu-look alkoi väkisinkin olla naamalla.

Mutta ei tänne lorvimaan oltu tultu. Päivän suunnitelmana oli kulkea Valtijokea alas, käydä katsastamassa rajavartiolaitoksen partiomaja Harrijärvellä, sekä Norjan puolella oleva Sidusgohpi-niminen autiotupa. Yöksi ajatus oli mennä Taabmajärven autiotuvalle.

Siispä menoksi! Tuuli oli käynyt navakasti koko yön, eikä aamu tehnyt poikkeusta. Pilviä oli kuitenkin vain vähän ja aurinko paistoi kirkkaasti. Ritničohkka oli pilven peitossa, mutta muuten maisema joka suunnalla oli oikein mainio.

Kinkesin itseni Valtiojoen itäpuolen harjun päälle, jossa oli mukava kulkea. Koko Valtijoen laakso on mielenkiintoisten soramuodostelmien ja -harjujen täyttämää. Aivan käsittämättömän kaunista seutua. Harjuisuus tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että välillä pitää jumpata jyrkkiä (mutta onneksi lyhyitä) rinteitä ylös ja alas. Harjun päällä kulku oli kuitenkin helppoa.

Olin jo kauan halunnut päästä käymään Valtijoella, mutta se ei ollut mahtunut aiempiin Käsivarren vaelluksiin. Vuonna 2014 Lossujärvellä tapaamani kalamiehet olivat saaneet päähäni ajatuksen, että tänne pitäisi tulla. He olivat kehuneet paikan maasta taivaaseen. Ja kyllähän jokilaakso oli hieno. Täysin erilainen paikka kuin mitä Käsivarren erämaassa muualla. Jotenkin puuton jurmuinen jokilaakso oli surrealistinen näky – yleensä tällaiset harjuseudut ovat puiden peittämiä, jolloin maaston muodot eivät tule yhtä hyvin näkyviin.

Kuljin varsin nopeasti jokivartta. Paikoin joen viereiset tasangot pajupuskineen toivat mieleen Afrikan savannit, jos kivisen tunturinrinteen rajasi näkymästä pois. Tuuli alkoi tyyntyä ja Ritničohkkakin oli vapautunut pilvipeitteestään. Siinä kulkiessa alkoi heräillä ajatus, josko pitäisi käydä huiputtamassa Toskalharji (tai Doskalhárji), joka on Suomen yli 1000-metrisistä suurtuntureista itäisin.

Mitä pidemmälle kulku kävi, sitä houkuttelevammalta ajatus tuntui. Valtijoelta oli huipulle linnuntietä lyhyimmillään noin 3,5 kilometriä, ja rinne on kuljettavissa melko suoraviivaisesti. Ilman rinkkaa homma olisi aika helppo nakki. Mitä sitä arpomaan enempää, kun sääkin oli aivan täydellinen. Ylös siis!

Karttaani oli merkitty Valtijokeen juuri Toskalharjin kohdalle kahlaamo. Muutenkin tässä noin puolivälissä Valtijokea Somasjärveltä Porojärvelle olisi pitänyt tehdä pieni koukku, sillä joki puhkaiseen harjun, jonka päällä kuljin. Siispä laskeuduin rantaan ja kahlasin yli. Ylitys oli tältä paikoin helppo, vettä reilusti alle polven ja joessa tasainen pohja. Kuljin ylityksen jälkeen muutama sata metriä rinnettä ylös ja jätin rinkkani nojaamaan isoon kiveen. Otin mukaan kamerat, vettä ja suklaata. Sitten vain nousuun!

Nousu suoraan ylityspaikalta on sikäli järkevä, että heti etelämpänä on laajahko suoalue, joka kannattaa välittää. Idästä noustessa Toskalharjin rinne ei ole erityisen jyrkkä. Muutamassa kohdassa aivan suora nousureitti ei ole järkevä, mutta jyrkimmänkin kohdan selvittää helposti. Nousu on kuitenkin kivinen, aivan alarinnettä lukuun ottamatta. Mutta Käsivarren erämaassa on pahempiakin kivikkoja.

Idän nousussa on myös yksi välitasanne, joka valheellisesti näyttää huipulta. Sen jälkeen on vielä noin 1,5 kilometriä huipulle. Mutta ei tätä voinut vaikeaksi sanoa. Koko nousuun Valtijoelta huipulle kului vain hieman reilu tunti. Toki rinkka oli jäänyt alas, mutta silti.

Toskalharjin huippu on laakea ja koostuu kolmesta laesta, joista eteläisin yltää 1027 metrin korkeuteen. Olin aiemmin vain katsellut tätä tunturia matkan päästä, joten tuntui hyvältä saada yksi ”tonninen” lisää omaan luetteloon. Tulin ensin aavistuksen matalammille sivuhuipuille, mutta jatkoin lähes suoraan matkaa varsinaiselle päähuipulle.

Maisema oli huikea ja sää lämmin. Käytännössä koko Käsivarren erämaan suurtunturialue piirtyi komeana panoraamana eteen. Etelän puolella Termisvaara ja Jollanoaivi, sitten valtava Kahperusvaara, jonka takana Loassonibba kohosti korkeuksiin. Meekon laakso Saivaaroineen päivineen jatkui komeasti Urttaslaaksona, jota puolestaan reunusti Kovddosgaisi (erittäin komea myös tästä kulmasta!). Halti puolestaan jäi piiloon Ritničohkkan taakse. Etualalla Ánnjaloanjin ja Láfolvárrin röpeloiset tunturialueet piilottivat Pitsusjärven näkymättömiin.

Siispä rallatin kameraa huolellisesti. Kyllä tunturin huiput vain ovat parasta. Melkein harmitti, ettei näitä isoja huippuja mahtunut tällä kertaa reitille enempiä. Mutta nyt saattoi nauttia. Istuskelin tovin ihan vain maisemaa verkkokalvoille tallettaakseni.

Niin mukava kun huipulla onkin olla, myös alas oli tultava. Lasku sujui vähintään yhtä näppärästi kuin nousu. Rinne ei ollut erityisen hankala laskettava, kivikoista huolimatta. Paikoin sai kulkea alas punaista mattoa. Maaruska ja erityisesti mustikanvarvut loistivat auringossa kirkkaanpunaisena.

Yksi virtapankeista oli jotenkin tyhjentynyt. Dronessa oli vain vähän akkua, ja jäljellä olevat virtapankkivirrat piti säästellä Goprolle, puhelimelle ja InReachille. En sitten tiedä, olinko pitänyt latausjohtoa dronessa liian pitkään kiinni, eli oliko pankki päässyt purkautumaan liikaa. Harmin paikka, sillä dronea olisi ollut kiva lennättää enemmän. Toisaalta edellispäivänä lennättämisestä ei olisi kovan tuulen vuoksi tullut mitään. Nyt kuitenkin olosuhteet olisivat olleet oivalliset.

Kipaisin Valtijoen rantaan lounaspuuhiin. Ilma oli älyttömän lämmin, lähellä 20 astetta. Teki mieli käydä uimassakin, mutta tällä kohdalla joessa ei ollut kovin syvää kohtaa. Lounaan jälkeen palasin takaisin Valtijoen itäpuolelle ja ryhdyin nousemaan hiljalleen Seittikielaksen rinnettä ylös. Koska seuraava kohde oli Harrijärvellä oleva rajavartioston partiomaja, suuntasin kulkuni Adjatoaivin ja Muoddoaivin väliseen kuruun, Muoddágorsaan. Se olisi suorin reitti Harrijärvelle. Maisemallisesti ratkaisu oli hyvä, sillä Valtijoen parhaat harjut jäivät joen pohjoispäähän yläjuoksulle. Ylempää rinteeltä maisema Porojärven suuntaan oli kuitenkin komea.

Toisaalta vaikka rinne olikin avotunturia, vaivaiskoivikko oli paikoin niin tiheää pensasta, että välillä kulku tuntui aikamoiselta rämpimiseltä. Ei tämä onneksi ihan Sarekin pajukkoihin vertautunut (ja onhan samaa kasvillisuustyyppiä Käsivarressakin paikoin), mutta ruohopaljakka olisi ollut helpompaa.

Hetken kuljettuani vastaan tuli yksinäinen nuori mies. Hän sanoi lähteneensä edellispäivänä tien varresta Pättikästä ja pohti, ehtisikö vielä tämän päivän aikana huiputtamaan Ritničohkkaa. Hirveä vauhti kaverilla oli ollut, ja jo kahden päivän päästä pitäisi kuulemma olla jo Kilpisjärvellä kotimatkalle lähdössä. Toki hän oli myös keveillä varusteilla liikkeellä. Vain pieni reppu eikä telttaakaan. Toivotin hyvät matkat ja jatkoimme omiin suuntiimme.

Muoddágorsa oli yllättävän syvä ja kivinen kanjoni. Sen pohjalla virtaavasta purosta pääsi kuitenkin kuivin jaloin yli. Hankalakulkuinen paikka kuitenkin. Ennen kuin Harrijärven partiomaja tuli vastaan, maasto oli hetken epämääräistä jontkaa, mutta tasoittui sitten.

Kipaisin partiomajan pihaan. Se oli hyvin samanlainen kuin rajavartiolaitoksen maja Lossujärvellä. Myös Haltin uusi autiotupa, joka on aiemmin palvellut rajamiehiä, lienee ollut aikoinaan suunnilleen samanlainen. Rakennus oli luonnollisesti lukittu, mutta pidin hieman taukoa kuistilla. Partiomaja oli sikäli kummallisessa paikassa, että sen edestä virtaava Siđosjohka oli leveä ja vuolas, ja lisäksi jokeen laski majan itäpuolelta suolta tuleva puro, joka oli melkoisen syvä. Siitä ei päässyt loikkaamaan yli, joten koko kämppä oli eräänlaisella niemellä. Talvella vesistöt eivät aiheuttaisi ongelmia, mutta näin sulan maan aikaan majalta ei ollut helppoa jatkaa kulkua jokivartta ylävirtaa ilman kahlaamista tai pidempään lenkkiä sivupuro kiertäen.

Siđosjohka piti siis ylittää. Se kävi sinänsä helposti, mutta kahlaushommaksi meni. Jätin rinkan parin sadan metrin päähän, ja jatkoin vain kameralaukun kanssa matkaa. Suuntasin komeassa ilta-auringossa Suomen ja Norjan rajalle, jossa Norjan puolella olisi avoinna oleva Sidusgohpin tupa (tunnetaan myös nimellä Sidosgåppi).

Siirtymä tuvalle oli keveillä varusteilla nopea ja helppo. Paljakka oli kuitenkin yllättävän tiheää vaivaiskoivikkoa täälläkin. Noin sata metriä ennen valtakunnanrajaa vastaan tuli poroaita. Siinä oli ylitysrappuset ja portti suunnilleen tuvan kohdalla. Tupa ei kuitenkaan näkynyt Suomen puolelle, vaan jäi harjanteen taakse piiloon. Poroaidalta oli reilut 200 metriä tuvalle.

Ilta-aurinko teki maisemasta kellertävän. Tumma tupa oli ulkoa jotenkin synkeän näköinen, mutta sisältä oikein kodikas. Tuvassa oli tilava tupa ja erillinen makuuhuone, jossa oli kerrossänky. Tuvassa oli avoimen puolen lisäksi myös lukittu puoli. Kaasukeitintä tuvalla ei ollut, mutta keittiö oli muuten – norjalaiseen tyyliin – varustettu posliiniastiastolla. Tuvassa oli myös tilava parvi, samaan tapaan kuin Somashyttalla.

Vieraskirjasta kävi ilmi, että tupa oli rakennettu vuonna 1990. Tupa oli porotalouskomission (reindriftforvaltningen) omistama, Staskogin huoltama ja myös Norjan puolustusvoimien käytössä. Vieraskirjan perusteella kävijöitä oli vähän. Edeltävä merkintä oli 13.8. ja koko vuodelta 2025 oli vain 22 merkintää ennen minua, valtaosa kevättalvelta. Olipa mukana Aleksin ja Jaakon kertomusta vaelluksesta Korvatunturilta Kebnekaiselle. Pojat olivat olleet reissun 34. päivänä täällä. Tänne voisi kyllä joskus yöksikin jäädä, mutta aioin vielä jatkaa Taabmajärven tuvalle.

Paluu sujui nopeasti. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, mutta yhä matalammalta. Jatkoin kohti Taabmajärveä hieman typerää reittiä, eli liian läheltä Siđosjohkaa. Huomasin olevani laakean ja märän suon laidalla. Kiertäminen tuntui liian vaivalloiselta, joten päätin puskea läpi. Paska idea, koska suo oli tosiaan sen verran märkä, että kengät pääsivät kastumaan. Vaelluskenkäni ovat jo parhaan hetkensä nähneet, joten Gore-Tex kalvo on puhki monesta kohtaa… lits läts.

Aina viimeisillä kilometreillä askel painaa. Niin tälläkin kertaa. Taabmajärven suloinen pieni tupa tuli näkyviin, mutta vielä piti jaksaa varoa kiviä ja kuoppia. Saavuin tuvalle kahdeksalta. Päivämatka oli järkyttävät 32 kilometriä (josta tosin Toskalharjin huiputus ja Sidusgohpin tuvan pistot ilman rinkkaa).

Levittäytyin tyhjään tupaan. Kello oli jo sen verran, että tuskin tänne muita tulisi. Tupa oli pieni mutta sievä. Kaasukeitintä ei ollut. Tein kamiinaan pienen tulen, sillä ulkona oli jo alkanut viiletä. Taivas oli pilvetön, joten yöstä voisi tulla kylmä.

Nyt tuntui siltä, että oli juhlaillallisen aika. Siispä kokkasin tryffelirisoton, johon lisäsin pulled salmon -säilykkeen. Setti oli varsin tuhti, mutta maukas. Ehkä hieman turhan suolainen, mutta ainakin maku oli vaihtelua normaaliin retki-illalliseen. Nautiskelin myös iltakaakaot norjalaisten ystävieni kotipolttoisella pontikalla jatkettuna. Oli raukea, oikein hyvä olo.

Ummistin hetkeksi silmäni. Koska yöstä oli tulossa kirkas, olin varautunut mahdollisiin revontuliin herätyskellolla. Intuitio osui oikeaan. Yhdentoista maissa taivaalla oli voimakas kaakko-luode-suuntainen revontulinauha. Säntäsin pihalle ja ryhdyin säätämään kameraa kuvausasentoon.

Lopulta revontulishow oli aika lyhyt, mutta hetkellisesti erittäin kaunis. En usko, että revontulten katseluun (tai kuvaamiseen) kovin herkästi kyllästyn. Toisaalta tällainen lyhyempi show sopi vireystilaani mainiosti. Oli mukava painua takaisin tupaan ja alkaa unille.

---

6.9.2025: Ilman ihmishavaintoja

Taabmajärvi – Tenomuotka – Sáitejávri

Jostain syystä en nuku kovin hyvin tuvissa. Tälläkin kertaa yö meinasi mennä pyörimiseksi. Heräilin kahdeksan maissa ja ryhdyin aamutoimiin. Inventoin samalla varusteet ja ruuat. Hiestä ja suosta kostuneet kamppeet olivat kuivuneet mukavasti. Tässä vaiheessa vaellusta ruokasäkki alkoi olla myös mukavasti pienentynyt. Painoa oli lähtenyt pois ja rinkkaan tullut tilaa.

Lueskelin vieraskirjaa. Tuvalla oli merkittävästi enemmän kävijöitä kuin edellispäivänä käydyllä Sidusgohpin tuvalla. Yksin elokuulta oli enemmän merkintöjä kuin Sidusgohpilla koko kesänä. Kävipä ilmi sekin, että vuosi sitten paikalla oli ollut yhtä lämmintä, noin 20 asteen lämpötiloja. Tupa oli myös Raittijärven saamelaisten säännöllinen käyntikohde keväisin.

Aamu oli pilvipoutainen ja lämmin. Lähdin kulkemaan kohti 840-metristä Jorba-Čierte -tunturia, joka päältä myös Suomen ja Norjan raja menee. Matkaa huipulle oli tuvalta nelisen kilometriä. Ennen nousua piti kuitenkin väistellä muutamia suopaikkoja, tervehtiä pientä porotokkaa ja mönkiä rajaa myötäilevän poroaidan ali.

Nousu huipulle oli lyhyt, eikä kovin vaikea. Muutama kallioisempi kohta, mutta rinkka selässäkin homma oli helppoa. Kävin ensin katsomassa huipulta hieman sivussa olevaa rajapyykkiä nro 308, joka oli alkuperäisiä vuoden 1764 pyykkejä. Itse tunturin laakea huippu jäi vähän matkaa Suomen puolelle.

Ryömin poroaidasta jälleen ali, tällä kertaa vain maisemia katsomaan. Sehän olikin komea: erityisesti Porojärvi ja Meekon laakso näkyivät huipulle hienosti. Myös Ráisduottarháldin massiivi ja sen suomalainen kruunu, Ritničohkka näyttäytyivät itseoikeutettuina Käsivarren valtiaina. Mutta ei maisema Norjaankaan hassumpi ollut. Jorba-Čierte kohoaa korkeammalle kuin Reisan kansallispuiston huiput, joten esimerkiksi Imogammenin tuntumassa kohoava Jiertá erottui hienosti. Samoin Njállaávžin eli Naalirotkon latvan haarautuvat kanjonit olivat lähes mielikuvituksellisen näköisiä.

Kuljin rinnettä alas etelän suuntaan. Jorba-Čierten etelärinne oli pohjoisrinnettä loivempi, joten kulku oli pääasiassa helppoa. Pari yllättävää kivikkoa ja toisaalta suopaikkaa rinteelle mahtui. Rinteellä oli myös vanhan poroaidan jäänteitä. Sadekuuroja liikkui siellä täällä, mutta muuten sää oli mainio.

Tavoitin seuraavan rajapyykin kohdalla mönkijäuran, joka kulki Norjan puolella aina Sidusgohpin tuvalle saakka. Sitä oli nopea kävellä, kunnes ura tuli pienen kapean lampareen rantaan. Mönkijällä ilmeisesti oli painettu suoraan jorpakosta yli, mutta ei, en ollut lähdössä kahlaamaan syvän ja mutaisen näköiseen velliin. Pakkohan tämä olisi saada kierrettyä. Lammesta jatkui lännen suuntaan pieni puro. Se ei ollut leveä, mutta puron päällä oli niin vahva pajukko, ettei siitä tahtonut päästä läpi. Hain sopivaa paikkaa melkein parin sadan metrin matkalta, kunnes sain rynnittyä pajukon läpi ja puron yli.

Huomasin olevani käytännössä Mirkojohkan porokämpällä. Koivikon seasta nousi kohtakehikko ja seassa näkyi rakennuksia. Mirkojohkan porokämppä oli hieman kulahtaneen oloinen. Seinällä oleva mittari näytti +18 astetta. Olipahan taas lämpöä. Tyydyin ottamaan nopeat kuvat, mutten jäänyt paikalle pidemmäksi aikaa. Tuvalta sai punnertaa ylös pienen, mutta jyrkän rinteen.

Jatkoin kohti Deanomuotkihyttaa, joka oli taustatietojen mukaan avoin tupa. Olipa se listattuna myös Reisan kansallispuiston kotisivuilla. Mutta maasto Mirkojohkalta Deanomuotkihyttalle oli aivan täyttä persettä. Hirveää pusikkoa, jontkaa, ja tiheää aluskasvillisuutta. Tietoisena pilvien liikkeistä ja sateen mahdollisuudesta painoin kuitenkin kaasua. Vaikka matkaa oli alle kaksi kilometriä, se tuntui todella raskaalta. Jouduin myös käyttämään GPS:ää suunnistamisessa, sillä muuten olisi ollut vaarassa kulkea Deanomuotkihyttan ohi.

Mutta siellä tupa viimein oli, pienen lammen länsipuolella. Kun tumma tupa tuli näkyviin, alkoi myös taivaalta pudotella pisaroita. Säntäsin puolijuoksua sisään. Kävipä tuuri: sadekuuroja oli kierrellyt ympärillä, mutta sellainen osui kohdalle vasta, kun pääsin suojaan.

Tupa oli kuitenkin sisältä jotenkin rähjäinen ja ankea. Seinillä maali hilseili, enkä ihmettelisi, jos pintojen alla muhisi kosteus ja home. Sisällä ei varsinaisesti haissut, mutta jotenkin tunkkainen tunnelma siellä oli. Tässä Tenu… eikun Teno… siis Deanomuotkihyttassa oli erillinen makuuhuone, jossa oli kaksi sänkyä. Olipa joku piirustellut vieraskirjaan myös eroottista taidetta, joten tämähän taisi olla oikea lemmenpesä. Kaksi muuta sänkyä oli tuvan puolella yhdessä keittiön ja ruosteisen kamiinan kanssa. Kaasuliettä ei tietenkään ollut. Puita olisi pitänyt tehdä tuvan seinään nojaavasta rankakasasta. Norjalainen tyyli tämäkin. Tuvan seinällä oli listattuna tuvan säännöt. Pikanttina yksityiskohtana niissä todettiin, että seiniin ei saisi piirtää (”Vennlig ikke skriv på vegger”).

Tupa oli vielä vähäisemmällä käytöllä kuin eilinen Sidusgohpin tupa. Elokuulta ei ollut ainuttakaan merkintää. Koko vuodelta 2025 vieraskirjassa oli vain yhdeksän merkintää ennen minua. Vieraskirjan sivut olivat vasta puolillaan, vaikka ensimmäisen merkinnät olivat 20 vuoden takaa. Toisaalta ei ihme, sillä tupa on jokseenkin syrjässä. Ei polkujen tai mönkijäurien varrella, eikä edes mitenkään hienolla paikalla.

Kävin hakemassa lammesta vettä ja ryhdyin tekemään lounasta. Tänään vuorossa oli pikamakaronia ja jauhelihaa lämmin kuppi -tomaattikeitolla. Perussetti, johon olen kyllästynyt. Mutta menettelee, kun ei joka päivä tarvitse syödä. Sade oli lounastelun yhteydessä lakannut, joten päätin jatkaa matkaa hetimmiten.

Aurinko paistoi taas lämpimästi. Tuvan pihalla oli vielä yksi yllätys, joka synkisti mieltä ja maisemaa. Metallinen häkki täynnä roskaa. Tyhjiä kaasupatruunoita, ruokapakkauksia, pulloja… kaikenlaista sontaa. Ihmiset oikeasti. Älkää jättäkö roskianne edes tuville, vaikka joku muukin olisi jättänyt.

Pöyristyneisyyden vallassa jatkoin kulkuani kohti Suomen rajaa. Maasto oli edelleen yhtä lailla persettä. Pukersin menemään. Ylitin rajan ja alitin poroaidan. Puoli kilometriä tuskaista puskaa ja sitten olinkin jo Poroenon tuntumassa kuuntelemassa koskien kohinaa. Olin katsonut ennen reissua, että kutakuinkin näillä main olisi jälleen yksi kämppäkohde, rajamiesten vanha partiomaja, Ruunavuopio, joka löytyikin heikon mönkijäuran päästä joen mutkalta.

Siinä tupaa töllistellessäni ja ikkunoista kurkkiessani kuului terävä ääni. Piip. Melkein hätkähdin. Mielikuvitus lähti liikkeelle. Näinkö paikassa oli jokin liiketunnistin, joka hälytti luvattomasta tunkeilijasta… Piip. Ei, kyllä tässä äänessä on jotain tuttua. Piip. Niinpä tietysti, palovaroitinhan se siellä itsekseen piipittelee ja pyytää vaihtamaan patterin. Terveisiä vain Lapin rajavartiostolle, että nyt pitäisi lähettää partio patteria vaihtamaan.

Paikassa ei lopulta ollut paljoa nähtävää. Pienen mökin lisäksi paikalla oli varastorakennus ja huussi. Lähdin kulkemaan takaisinpäin jokivartta alas. Poroeno on leveä ja komea joki. Kalaakin varmasti saisi. Joen rantaa pääsi aika hyvin kulkemaan pitkän pätkän, kunnes Tenomuotkan mutkaan tullessa oli noustava ylemmäs joen törmälle.

Tenomuotkassa Poroenon länsipuolella on autiotupa. Olin ajatellut jättää rinkan rantaan, ylittää joen ja käydä katsomassa tupaa. Tuumasta toimeen. Tuvan kohdalla Poroeno on kivinen ja leveä. Siitä pääsisi tietääkseni yli. Mutta kunnon ylityspaikkaa sai etsiä. Lisäksi virta oli uoman länsireunassa varsin kova, ja vettä näytti olevan aika lailla.

Olin noin puolessa välissä jokea, mihin oli vielä päässyt suhteellisen helposti. Totesin kuitenkin aika pian, ettei ylitystä kannata yrittää pidemmälle. Koska mitään muuta tarvetta ylitykselle ei ollut kuin se, että olisin käynyt katsomassa Tenomuotkan tuvan, ei aika ja vaiva tuntunut sen arvoiselta. Päivä oli jo pitkällä, ja ylitykseen olisi tuhrautunut runsaasti aikaa. Ja sitten sama olisi pitänyt tehdä vielä toistamiseen. Ei järkeä.

Niinpä suorin itseni takaisin rinkalle ja söin lohdutukseksi tuvalle varaamani suklaapatukan. Heitin sitten rinkan selkään ja lähdin punnertamaan rantapusikkoa kohti joen mutkan tuntumassa törröttävää rajapyykkiä nro 309, joka olikin alkuperäinen, vuoden 1764 rajankäynnin yhteydessä pystytetty kivikasa. Raja tosiaan mukailee vedenjakajaa, ja Tenomuotkassa vuolas Poroeno menee hyvin läheltä rajaa. Aivan joen tuntumaan jää Norjan puolelle Deanomuotkijávri (eli Tenomuotkajärvi), joka sitten laskeekin useiden pikkulampien kautta Fállejohkaan ja aina Reisan kanjoniin.

Rajapyykin jälkeen sai harrastaa vielä hieman jontkajumppaa, kunnes alkoi selvempi lyhyt nousu pois pusikosta paljakalle, tarkemmin ottaen Fállečearrun ylängölle. Tällä ylängöllä olisi paitsi helppokulkuista paljakkaa, myös Stuorračohkkan poroerotuspaikka ja Sáitejávrilta (tai oikeastaan Reisajärveltä asti) tuleva mönkijäura, joka jatkuisi aina Sidusgophille saakka.

Tämä mönkijäura oli tavoitteeni, koska tästä eteenpäin jäljellä oli lähinnä kävely Sáitejávrin kautta takaisin Reisajärvelle. Yritin hyödyntää kulkiessani maaston muotoja siten, että välttäisin märät suokohdat ja ne muutamat lampareet, joita ylhäällä paljakalla oli. Välillä piti kuitenkin katsoa taakse, koska maisema oli hieno. Tännekin Käsivarren erämaan tunturit piirsivät vielä siluettinsa laskevan auringon valossa.

Edessä maisema oli tylsempi. Hyvin ovat norjalaisetkin maakuntarajansa vetäneet, sillä Tromssan läänin puolella maisema oli paljon hienompi kuin täällä Finnmarkissa, jossa laakea aakea jatkui silmänkantamattomiin.

Mönkijäura ei tuntunut lähestyvän sitten millään. Ensin tuli vastaan Stuoračohkkan poroerotuspaikalle johtava ura. Ei sinne. Seuraavaksi vastaan tuli Sáitejávrille menevä tikutettu moottorikelkkareitti. Ei sinnekään. Vielä piti tallata tiheäkasvuista paljakkaa kosteikkoja kierrellen jonkin matkaa, ennen kuin oikea mönkijäura tuli kohdalle.

Alkoi jo väsyttää. Ajattelin silti käveleväni jonkin matkaa, koska jokainen metri olisi seuraavalta päivältä pois. Toisaalta vaikka paljakalla oltiinkin, ei telttapaikkoja juurikaan ollut. Maasto oli joko epätasaista tai vahvan vaivaiskoivikon peittämää. Kuljin telttapaikkatutka päällä. Olin ottanut Poroenosta vettä sen verran kantoon, että selviäisin yön ilman vesipaikkaa. Ainoa kriteeri oli tasainen paikka teltalle.

Pari kilometriä mönkijäuraa sai vielä tallata. Ura alkoi jo laskea Sáitejávrille, kun sopiva telttapaikka tuli vastaan. Maa oli kuitenkin niin kivistä, ettei telttakiiloja tahtonut saada kunnolla kiinni. Etsin siksi pari irtokiveä teltanliepeiden päälle.

Ilta oli ehkä kaunein tähän mennessä. Tämä oli myös ensimmäinen päivä ilman ihmishavaintoja. Päivän noin 26 kilometrin palkinen tuntui kropassa. Olipa niitä kilometrejä taas kertynyt.

Telttaa laittaessa lämpöasteita oli ollut vielä 11, mutta auringon mentyä mailleen ilma viileni nopeasti. Taivas oli kirkas, mutta idästä lähestyi pilviä. Ennusteen mukaan yöstä tulisi pilvinen ja sadettakin saattaisi olla luvassa.

Söin illalliseksi oikein kunnon satsin meksikonpataa. Syömisen jälkeen olo oli kylläinen ja olin aivan valmis unille. Ajatus oli, että nousisin aikaisin aamusta, jotta ehtisin huomenna kävellä mahdollisimman pitkälle. Vaellus alkoi olla loppusuoralla, joten olisi hyvä ehtiä Reisajärvelle seuraavan päivän aikana.

Kurkistin vielä teltasta ulos. Kuu nousi kaakon suunnalta. Se oli valtavan kokoinen! Harmillisesti pilviä oli jo niin paljon, ettei kuuta saattanut kauaa ihailla. Pilvisyys toisaalta tarkoitti, että sain nukkua rauhassa. Ei tarvinnut kytätä revontulia.

---

7.9.2025: Allun tallustus: pitkä marssi Reisajärvelle

Sáitejávri – Reisajärvi (Reisavannhytta)

Aamu valkeni sumuisena. Näkyvyyttä ei ollut muutamaa sataa metriä enempää. Ei kuitenkaan varsinaisesti satanut, mutta kovin kosteaa oli. Teltta oli yltä päältä märkä.

Toisaalta olin tyytyväinen. Päivän ohjelmana oli nimittäin pitkä marssi mönkijäuraa pitkin Reisajärvelle. Suurempia nähtävyyksiä tällä välillä ei enää ollut tiedossa, joten huono sää ei sikäli haitannut. Aamupala nassuun, kamat kasaan ja menoksi.

Mönkijäura laski ensin Sáitejávrin pohjoispäähän, missä piti kahlata järvestä laskevan joen yli. Satoi kevyesti. Sitten alkoi todellinen siirtymämeininki. Pilvi laskeutui alemmas, ja näkyvyys heikkeni entisestään. Maisemia ei juuri pilven sisällä nähnyt, ja kun mönkijäura oli helppokulkuista, sai vain antaa mennä. Ura kulki mukavasti tuntureiden ja kosteikkojen lomassa siten, että nousut olivat loivia ja märät paikat pääosin kierrettiin.

Mutta olihan tässä kulkeminen. Leiripaikalta Reisajärven länsipäähän kalottireitin risteykseen oli aika tarkalleen 20 kilometriä matkaa. Tavoitteeni oli kulkea vähintään siihen, mielellään jopa pidemmälle. Nyt siis tarvitsi vain kävellä. Suunnistamisesta ei tarvinnut huolehtia.

Siinä kulkiessa pääkoppa tuotti taas erilaisia renkutuksia soittolistalle. Hieman yllättäen listaykkökseksi nousi lastenlaulu Nallet tallustaa. Se tosin kääntyi päässäni muotoon Allu tallustaa. Sekin rimmasi ihan hyvin. Al-lu tal-lus-taa, po-lul-lan-sa va-el-taa, sit-ten syödäksensä saa, muut ei ollenkaan…

Näiden sävelten saattelemana matka eteni. Mönkijäura oli helppoa ja nopeaa kuljettavaa. Välillä pilvi kävi paksummaksi, mutta hiljalleen näkyvyys alkoi parantua. Kun polku alkoi laskea puuttomalta koivikkoon, saattoi huomata ruskan edenneen viikossa mukavasti. Keltaista sävyä alkoi näkyä enemmän ja enemmän. Maaruska toki oli kautta linjan ollut (Reisan laaksoa lukuunottamatta) oikein nättiä. Mutta kyllä syyskuun toinen viikko on ruskan kannalta parempi, hieman turhan aikaisin olin liikkeellä.

Hakeuduin sopivalle istumakivelle ja ryhdyin lounaspuuhiin. Olin säästänyt viimeiseksi lounaaksi valmispussin lohipastaa. Kyllähän sen söi, mutta makuelämys ei ollut kovin kaksinen. Ruokatauolla tajusin, että yksi solumuovinen istuinalusta oli jäänyt jonnekin edellisille taukomättäille. Ei voinut mitään, sen oli jo tuuli voinut kuljettaa kauas. Olin myös huomannut kadottaneeni yhden hanskan. Lisäksi havaitsin jo kauan sitten haljenneen kuksani vuotavan. Halkeama oli jo niin iso, että siitä tuli nesteet läpi. Ehkä tämä paljon nähnyt kuksa pitäisi jo päästää virallisesti eläkkeelle… Kokonaisuudessaan aika vähällä kalustohävikillä lopulta taidettiin selvitä.

Ruokailun jälkeen polulla oli poroaidan portti. Sitten polku kiemurteli vahvistuvassa koivikossa, jonka jälkeen edessä seuraava joen ylitys. Olin etukäteen ajattelut, että tässä olisi kahlauksen paikka, mutta vettä oli joessa hyvin vähän ja sinänsä leveästä uomasta pääsi vaivatta kiviä pitkin yli.

Sen sijaan pari kilometriä myöhemmin eteen tuli Reisajärven länsipääty, josta alkaa sittemmin Reisaelvaksi muuttuva joki. Se olikin vuolas ja leveä. Joen pääsi kuitenkin kohtuullisen helposti ylittämään kahlaten. Vettä oli pahimmillaan noin polveen. Vedenkorkeuden sijaan hankaluuksia aiheuttivat isot ja paikoin liukkaat kivet, joiden väliin askeleet piti sovittaa. Mutta paikasta mennään mönkijälläkin yli, joten silloin myös kahlaten pääsee.

Ylityksen jälkeen edessä oli poroaita. Sitten oli jäljellä enää viimeiset metrit Reisan kansallispuistoa. Myös Nilut-siidan rakennukset tulivat näkyviin. Ja lopulta risteys, jossa polku haarautui Reisan laaksoon ja Nedrefossille. Ympyrä sulkeutui, jäljellä oli enää saman polun tallaus, mitä vaelluksen alussa. Tuntui hyvältä. Sääkin oli sopivasti parantunut ja ilma kuivahtanut.

Matkaa Reisajärven tuvalle oli jäljellä viitisen kilometriä. Pistin tossua toisen eteen, sillä nyt ajatuksena oli vahvasti se, että menisin aina tuvalle asti. Mutta vielä piti nousta Áitevárrille. Takaa alkoi kuulua mönkijän mörinää. Eipä aikaakaan, kun sellainen sujahti ohitseni. Melkoista vauhtia paikalliset painelivat menemään. Mutta mikäs siinä, jos koko ikänsä on mönkkäreillä näitä polkuja ajellut. Mönkijäkuski oli samalla päivän ensimmäinen ihmishavainto.

Pian kuitenkin olin jo sähkölinjalla. Ah, my dearest power line, we meet again! Sitten vielä suokohta, kahlaus joen yli, muuntoasema mökkeineen… aloin olla jo lähellä maalia. Vielä kilometrin verran piti jaksaa. Kun polku kaartoi Reisajärven rantaan, vastaan tuli kaksi vaeltajaa koiran kanssa. Selvästi jo iäkkäämpi äiti ja tytär. Vaihdettiin pikaiset kuulumiset.

Matkaa maaliin ei ollut varmaan enää sataakaan metriä, kun keskittyminen herpaantui: liukastuin ja kaaduin kyljelleni polun mutavelliin. Ärräpäitä lenteli, kun kampesin itseäni ylös. Housut olivat vyötärölle asti ravassa. Onneksi kameralaukku oli ollut suljettuna eikä esinevahinkoja päässyt syntymään. Mutta näin se aina menee: vahingot sattuvat viimeisillä metreillä. Vahinkona kuitenkin nyt vain sotkua, ei muuta.

Tallustelin loppumetrit rantaan. Sujahdin vauhdilla Reisavannhyttan pihaan katsomaan, olisiko paikka tyhjänä. Olihan se. Pihapiiri oli hiljainen. Siispä valtasin itselleni laavun ja majoituin siihen. Olipahan taivallus! Päivämatka oli 28 kilometriä ja vaelluksen kokonaispituus jo yli 170 kilometriä.

Virittelin rapaiset housuni ja kostean teltan kuivumaan. Laavussa oli myös vajaa säkillinen puita, joten tein siitä pienet tulet. Yksi parivaljakko kulki pihan poikki kalottireittiä Reisalaakson suuntaan. Laittelin rauhassa illallista ja selvittelin tavaroitani. Taivaan pilvipeite oli paksu, mutta sää oli lämmin.

Tuijottelin tulta pitkään. Jäljellä oli enää lyhyt siirtymä autolle, joten tämä vaellus alkoi olla taputeltu. Maastossa oli ollut hyvä olla. Lepoa mielelle, vaikka kroppa olikin saanut tehdä työtä. Nuotion hiivuttua ryhdyin unille.

---

8.9.2025: Sateessa kotimatkalle

Reisavannhytta – Biedjovággi

Aamu valkeni täsmälleen samanlaisena kuin edellisenä päivänä. Paksu pilvi roikkui matalalla. Yöllä oli satanut välillä reippaammin, välillä vähemmän reippaasti. Oli melko lämmintä, mutta erittäin kosteaa. Kello soitti puoli seitsemältä, sillä tänään pitäisi ehtiä paitsi pois erämaasta ja autolle, myös riittävästi jo kotia kohden. Työvelvoitteet alkoivat jo kutsua.

Tein aamutoimet noin tunnissa. Niitä oli mukava tehdä laavussa sateen suojassa. Tuvan huussi tosin oli lukossa, joten jouduin etsimään tarpeilleni muun paikan. Ihme homma. Vaikka tupa onkin maksullinen, olisi voinut kuvitella, että käymälän voisi pitää avoinna, ettei tarvitsisi puskiin paskoa. (Sadan metrin päässä venerannassa maastoautotien parkkipaikan luona olisi tosin ollut avoin huusi, mutta enhän sitä siinä hädän keskellä muistanut.)

 Toinen tunti kului siirtymään Guorbavuopmin poroerotukselle. Matkan sai kulkea suurelta osin ihan rehellisessä sateessa. Sade onneksi lakkasi hieman ennen kuin poroerotus tuli näkyviin.

Vielä viimeiset metrit ja olin autolla. Ympyrä lopullisesti sulkeutunut, vaellus maalissa, takana 175 kilometriä uskomattomia maisemia, märkiä sukkia, aurinkoa, tuulta, kaikkea. Maaliin pääsy on aina yhdistelmä helpotusta, voittajafiilistä, mutta myös hieman haikeutta siitä, että joutuu palaamaan niin sanotun sivistyksen pariin. Maastosta paluu on aina tietynlainen vapauden menetys.

Mutta ennen lopullista paluuta edessä oli vielä pikainen kamojen selvittely ja vaatteidenvaihto. Puhdasta ylle ja tennarit jalkaan. Autossa odotti myös taktinen mässypussi.

Ajomatka Kautokeinoon kului suurimmaksi osaksi sumuisessa pilvituhnussa, mutta sää alkoi hiljalleen parantua. Kautokeinossa taistelin hetken norjalaisen latausäpin kanssa, mutta sain kuin sainkin virtaa autoon. Kävin myös ostamassa paikallisesta kaupasta pari Isbjørn-olutta muistoksi Reisajoen seikkailusta norjalaisten ystävieni kanssa. Sitten olikin aika lähteä pitkälle paluumatkalle kohti kotia. Olipahan taas hieno reissu takana!

* * *

VARUSTEIDEN JÄLKIPYYKKI

Ruoka riitti reissussa erinomaisesti. Muutama energiapatukka jäi syömättä, samoin yksi päivällisannos (joka selittyy sillä, että yhden illan ruokailin norjalaisten ystävieni kanssa). Etenkin sulan maan vaelluksella päivällisen annoskoko tuntui turhankin suurelta, mutta toisaalta näin pitkien päivämatkojen kanssa (huomioiden rinkan paino) energiaa kyllä kuluu. Keho polttaa kaloreita levonkin aikana, ja monesti aamulla huomasin, että on vähän nälkä. Valmistapastapusseihin lisättävän jauhelihan ja kasvisten määrää voisi kuitenkin vähentää. Toisaalta tätä voisi kompensoida ottamalla enemmän mukaan snacks-ostastoa eli esimerkiksi kuivahedelmiä tai pähkinöitä, joita on kätevä napostella kulkemisen lomassa. Lounaalla lisää vain vesi -ateriat olivat käyttökelpoisia. Ne toivat myös kaivattua vaihtelua, joskin vanha pikamakaroni-lämmin kuppi -konsepti on helppo ja toimiva edelleen.

Kaasua kului reissun aikana 273 grammaa. Trangian kulutus oli siis noin 35 grammaa päivää kohden (ottaen huomioon, että yhden päivällisen ja yhden aamiaisen kohdalla en tarvinnut kaasua). Kylmemmällä kelillä kaasua kuluisi enemmän, mutta hyvä nyrkkisääntö on 50 g per päivä. Tämän mittaisille reissuille on siten parempi kantaa yksi iso kaasupatruuna (bruttopaino 645 g) kuin kahta pientä (bruttopaino 780 g).

Vaatetta olisi voinut olla hieman vähemmän. Jätin lähtiessä rinkasta fleecepaidan pois, eikä sillä näissä lämmöissä olisi ollut käyttöä. Housutkin olisivat voineet olla kevyemmät. Toisaalta ohut juoksutakki oli erinomainen varuste, sillä se yhdistettynä ohueen merinoteepaitaan oli lämpimässä toimiva combo. Yksin ohut merinopaita ei tahdo kestää rinkan viilekkeiden alla ehjänä. Yllättävän lämpimästä säästä johtuen yksi pitkähihainen paita jäi kokonaan käyttämättä.

Varusteiden osalta ongelmia aiheutti epäluotettava virtapankki ja temppuillut otsalamppu. Toisen säärystimen remmi oli jossain paikassa napsahtanut poikki, mutta se oli pikkujuttu. Toisaalta vaelluskenkäni alkavat vedellä viimeisiään, sillä kengän pintakangas paikoin kulunut puhki. Kengät myös imaisevat vedet sisään varsin nopeasti, eli vedenpitävyys on tiessään. Mutta ehkä niillä vielä yhden reissun tekee… Telttakiiloista turhan moni alkoi olla vääntyneenä, joten uudet voisi hankkia. Muuten teltta palveli tämänkin reissun mainiosti.

GPS:n kohdalla kahdet patterit riittivät, mutta jos GPS:ää olisi pitänyt käyttää navigointiin enemmän, olisi kolmannetkin patterit tarvittu. Ison kameran kohdalla näin pitkä reissu alkaa olla akkujen kannalta maksimi, sillä omalla kuvaustahdillani kamera söi noin yhden akun per päivä. Ensiaputarvikkeita ei (onneksi) tälläkään kertaa tarvittu.